Viinan viljelystä

Viinan viljelystä

Itse kukin varttuneempaan ikään ehtinyt lienee huomannut, että viinan viljely on ihan tässä viimeisten puolen vuosisadan mittaan jäänyt pois muodista. Jyrkin alamäki saattaa sattua tuonne1990-2000-luvuille, vai olisiko sittenkin tämän vuosituhannen asioita?

Luulen, että asia on tärkeä oire jostakin.

Olen joskus huomannut, että jopa alkoholitutkijat ovat väittäneet, ettei sillä muka ole väliä, mitä alkoholia juo. Tilastollisesti (ja siellähän se oikea totuus on) alkoholin kokonaiskulutus on se asia, joka sitten matkaan saattaa niitä kaiken maailman ongelmia, korreloiden melko suoraan laskennallisen alkoholimäärän kanssa. Tiedättehän ne annokset, joissa on pullo olutta tai lasi viiniä tai ryyppy väkevää.

Jokainen alaa edes joskus hieman harrastanut tietää, että kyllä sitä väliä on. Alan miehillä ja harrastelijoillakin on valtava tarusto siitä, millaisia eri vaikutuksia erilaisilla juomilla on ja milloin jotakin on syytä välttää ja toista ottaa ja niin edelleen. Tämä tarusto on kyllä epäluotettava ja suurelta osalta fantastinen.

Asia näyttää perustuvan pitkälti siihen, että alkoholin vaikutus ei suinkaan ole aina samalainen eikä aina edes arvattavissa. Joskus se on myönteinen ja aktivoiva (hiprakka, noste jne.) joskus kyseessä on tylsistyminen tai synkistyminen (jurri, änkyrä jne.). Toki merkitystä on sekä määrällä että sillä, missä vaiheessa (myrkytyksen ja siitä selviämisen) prosessia ollaan.

Alkoholista ei onnea saa puristettua eikä viina viisaammaksi tee, vaikka siltä tuntuisi ja vaikka sitä enemmänkin joisi. Varmuuden vuosi totean vielä, etteivät ne Bellmaninkaan juoppolallit mitään kelpo esikuvia kenellekään ole. Jopa elämä kokonaan ilman alkoholia saattaisi olla ihan laatuun käyvää ja lienee joillekin ainoa mahdollisuus.

Mutta turhapa tästäkään asiasta on ruveta saarnaamaan, vaikka se joskus on ihan tarpeellinen rooli. Tästä muistankin, miten Mannerheimia itseään salaa päin nauratti, kun hän Japanin sodassa joutui esiintymään raittiusapostolina. Mutta aikahan se on kiviä keräillä ja aika heitellä, kuten Saarnaaja sanoo. Aika on jäädä joskus myös maalitauluksi.

Ei tarkoitus ollut ruveta alkoholista yleensä puhumaan vaan viinasta. Ellen erehdy, ovat juomatavat nykyään kehittyneet siihen suuntaan, että suositaan nopeaa ja kevyttä hutikkaa, kohtuullista.

Olut tai kaksi nostaa veren alkoholitasoa nopeasti ja on verrattavissa samppanjaan. Hiilidioksidilla on luullakseni osuutensa asiaan.

Jos sen jälkeen lopettaa, välttää mahdolliset ikävyydet ja saa sen sijaan väsymyksen, joka auttaa esimerkiksi nukahtamaan. Tosin ne kaksi (isoa) tuoppia saattavat jo olla liikaa ja aiheuttaa unen rytmihäiriöitä. Joka tapauksessa liikutaan tasolla, jolla sosiaaliset alkoholihaitat eivät yleensä esiinny, vaikka itse myrkkyä saadaan melkoinen määrä.

Viinin lipittäjät ovat oma kastinsa, joka näyttää huimasti lisääntyneen viimeisen puolen vuosisadan aikana. Mutta kulkee se kehitys toiseenkin suuntaan. Ranskassa ja Italiassa oli siihen aikaan (1960-luku) tapana latkia viiniä jatkuvasti, mutta sitten se alkoi vähetä. Syy lienee yksinkertaisesti ollut se, että se vain häiritsee, jos sitä aina juo. Vaikka siihen syntyy tottumus, eivät sen varjopuolet häviä.

Mutta siitä viinasta puheen ollen: meillä ja naapurimaissa se on perinteisesti ollut se juovutusjuomien kuningas jo muutaman sata vuotta. Niinpä sen nauttimiselle kehittyivät myös omat rituaalinsa, jotka itse kukin tuntee.

Kuitenkin täällä Suomessa, kahden suuren kulttuurin välissä, jäi koko kansan oma viinakulttuuri syntymättä, ellei sellaisena pidetä taskulämpimän naukun ottamista halkopinon takana. Onhan sitä siinäkin nostalgisia arvoja. Kansamme valistajille, jotka tekivät erittäin arvokkaan työn, viina oli pelkkä vihollinen eikä mitään muuta. Eivät he ihan väärässä olleet.

Toki herrasväki meilläkin omi naapureilta snapsilaulut ja Palle käänteli niitä suomeksi. Opiskelijapiireissä tämä kulttuuri tuntuu yhä jollakin tapaa elävän, vaikka oluttahan siellä taidetaan yleensä juoda.

Ajattelin joskus perustaa viinakulttuuriseuran. Porukka ei kuitenkaan oikein innostunut. Ideana olisi ollut kokoontua silloin tällöin keskustelemaan muun muassa viinanjuonnin peruskysymyksistä ja nauttimaan muutama pikku näkäräinen. Eri lajien tunnistaminen ja muut hauskat leikit voisivat tietenkin antaa illalle ohjelmaa, kuten asia on viinipuolellakin. Yhtä tärkeäksi ei toki olisi tarvetta ruveta.

Kun lukee kuvauksia menneistä ajoista, pistää silmään ruokaryypyn yleisyys myös aamulla. Ennen kahvin tuloa se ilmeisesti oli tapa panna ääreisverenkierto liikkeelle, siis antamaan lämpöä, mikä paradoksaalisesti tapahtui lämmön luovuttamista kiihdyttämällä. Mutta tässähän ihmisen oma, sanoisinko sisällinen tunto onkin se asia, eikä lämpötalous ja energian säästö tai tuhlaus kaloreissa laskien.

Ruokaryyppy alkaa nyt vähitellen tuntua eksoottiselta. Muistan, miten muuan kollega Suomen Lontoon instituutissa sai 1990-luvulla paikalliset piirit ihastumaan tarjoilemalla snapseja sillin kera. Kun itse toimin Pietarissa, ei minun kannattanut yrittää sinne tätä ideaa kopioida, ne osasivat sen paremmin itse.

Vodkaa on tarjolla kaikissa Euroopan maissa ja vähän muuallakin. Joskus olen miettinyt, mitä ne sillä oikein tekevät ja vastaus näyttää olevan, että sitä sotketaan muihin juomiin. Näin menetetään sekä maku, joka hyvässä vodkassa saattaa olla aivan mainio että se ns. äjäys, jonka pieni terävä potkaisu antaa lattean viininlipityksen sijasta.

Venäjälläkin väki yhä useammin jättää vodkan pöytään ja särpii sen sijaan viiniä. Moinen harrastus, jota ruotsissa sanotaan pimplaamiseksi, jätettiin ennen naisille. En usko, että Venäjällä on enää edessään merkittävää tulevaisuutta.

Jos luemme kuvauksia vanhan ajan työn ja taistelun hetkistä, huomaamme vodkan aina olleen keskeisessä roolissa, samppanjan ohella. Viiniä toki juotiin hyvän ruuan kanssa, kuten pitääkin, mutta esimerkiksi sienet vaativat kyllä vodkaa ja sama koskee valkosipulikurkkuja ja muuta vastaavaa, jota saa pöytään, kun Venäjällä tilaa ns. miesten lautasen (мужская тарелька). Ei näistä perustotuuksista mihinkään pääse.

Viinaa oli menneinä vuosisatoina muutaman tuhannen tai kymmenen tuhannen miehen sotajoukolle varattava aika monta kuutiota, jos jokainen sai päivittäin vaikkapa sarkan (tšarka, 1,2 dl). Jos vihollinen onnistui kaappaamaan viinatynnyrit, oli sotajoukon moraali vaarassa ja lopullinen tappio oli vain ajan kysymys, ellei hurjistunut joukko onnistunut kaappaamaan saalista takaisin.

Muistammehan miten Runeberg sanoi Kulnevista: ”Mutt’ tarkkana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei. Ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla!”

Mutta näinhän harhailee täällä miehen aatos. Harvoin sitä tulee tuota ruokaryyppyä enää otettua, mutta onko tämä merkki edistyksestä, vai –kuten pahoin pelkään- rappiosta, sitä sietää miettiä ja ehkä kypsän harkinnan mukaan sen pohjalta toimiakin.