Tanssiaisista tansseihin

Tanssiaisista tansseihin

Tanssiaiset kuuluivat ranskalaisperäisen hovikulttuurin tuottamiin uutuuksiin. Porvarilliseen maailmaan ne tunkeutuivat täydellä voimalla 1800-luvulla ja jatkoivat voittokulkuaan vielä 20. vuosisadalla. Niihin osallistuminen oli mahdollista vain pienelle joukolle ihmisiä. Sulava käytös ja komea univormu eivät yksin riittäneet, vaikka niidenkin hankkiminen oli käytännössä mahdollista yleensä vain parin sukupolven sosiaalisen nousun kautta ja edellytti myös poikkeuksellisia aineellisia resursseja. Kielitaidon ja ”oikean” aksentin lisäksi oli erityisesti naisten, mutta myös miesten hallittava ”todellisen viehättämisen taito” ja tunnettava koko instituutioon liittyvä sopivaisuussäännöstö, siellä kun aina liikuttiin vaarallisella raja-alueella ja oli yhtä törkeää olla liian galantti kuin liian välinpitämätön.

Naisten viehätysvoima merkitsi noissa oloissa valtavaa, ja potentiaalisesti rahallistakin pääomaa, mikä tietenkin ymmärrettiin eikä ollut kummallista, että uuden tanssiaisten valtiattaren ilmaantuminen voitiin rinnastaa merkittävimpiin luonnonilmiöihin tai kansainvälisen politiikan tapahtumiin. Sijoittaminen nuorten naisten pukemiseen oli hyvin järkevää liiketoimintaa.

Tanssiaispuvut kehittyivät jo varhain mahdollisimman vaikuttaviksi ja lienee luonnon laki, että naiselliset sulot tuotiin niissä mahdollisimman edullisesti esille. Alastomuutta täydensi luontoa parantava niukka valikoitujen ruumiinosien peittäminen.

Euroopan ulkopuolelta tuleville tanssiaiset olivat sokki. Leo Tolstoi kuvaa, miten kaukasialainen ruhtinas tunsi olonsa ahdistuneeksi puolialastomien naisten keskellä, naisten, jotka tosiasiassa hallitsivat häpeämättömällä seksuaalisuudellaan ympärillään pyörivää sirkusta, jossa järjen sanan kuuleminen teennäisen ja tyhjän lirkuttelun sijasta oli tuskin edes kuviteltavissa. Se olisi ollut tässä tilanteessa täysin sopimatonta. Mutta ehkäpä Tolstoin jalo villi oli vain hänen oman yliminänsä luoma aivokummitus.

Toki alemmatkin kansanluokat omaksuivat ryhmätanssien ja sittemmin kahden tanssittavien salonkitanssien perusideat. Tanssiaisten rahvaanomainen muoto olivat tanssit, joissa pariutumiseen pyrittiin melko suorasukaisesti. Tansseihin kuten tanssiaisiinkin liittyi päihteiden käyttö ja sellaiset konfliktit, jotka tanssiaisissa saattoivat johtaa kaksintaisteluihin, ratkaistiin tansseissa nurkan takana nyrkeillä tai puukolla.

Esivalta kiinnostui syystäkin järjestyshäiriöitä tuottavasta alempien kansanluokkien instituutiosta ja esimerkiksi Suomessa alettiin tanssien järjestäjiltä periä huviveroa, minkä saattoi kiertää tekemästä tilaisuudesta sivistävän eli järjestämällä ensin ohjelmaa, jonka päätteeksi sai puolitoista tuntia tanssia ilman lisäkustannuksia.

Tanssien ja tanssiaisten ero säilyi sitkeästi kautta 1900-luvun, vaikka ajan sosiaalinen vallankumous hävittikin luokkaeroja hyvin tehokkaasti. Käytännössä tapahtui usein niin, että sosiaalisesti nousevat alaluokkien jäsenet omaksuivat parhaansa mukaan yläluokkien tapoja ja pyrkivät erottautumaan entisestä taustastaan.

Varsinainen kulttuurin nivelloituminen ja ”laajan kulttuurikäsityksen” läpilyönti lienee sijoitettava 1960-lukuun. Sen jälkeen tanssiaisista tuli harvinaisuus ja tanssejakin lakattiin verottamasta. Kylmä sosiologinen mielikuvitus ei nähnyt enää olennaista eroa kiljua lappavan tanssiyleisön ja samppanjaa särpivän tanssiaisväen kesken.

Toki tanssiaisissa, sikäli kuin niitä yhä pidettiin, yhä kartettiin kaikkein rahvaanomaisimpia muotoja. Tanssiaiset alkoivat menettää pariutumismarkkinoihin liittynyttä luonnettaan ja muuttuivat enemmän rituaalisiksi, tiettyjen kerhojen erottautumistilaisuuksiksi. Niinpä myös musiikki oli sen mukaisesti rauhallisempaa ja arvokkaampaa kuin tansseissa, joissa oli myös yritetty etsiä vulgaariudelle rajoja, siinä kuitenkaan onnistumatta, kehityksen kulkiessa päinvastaiseen suuntaan. Hyväntekeväisyystanssiaiset tarjosivat myös egalitaarisille amerikkalaisille hyvän tekosyyn sijoittaa tolkuttomia ominaisuuksia yhden illan pukuihin ja esitellä rikkaita perijättäriä sopiville ylkäehdokkaille. Tämä instituutio on saattanut jo hiipua, mutta kaikenkarvaiset Oscar-gaalat muistuttavat siitä yhä.

Kehitys on myös tuottanut kiinnostavia sekamuotoja. Tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän kutsut ovat muodoltaan tanssiaiset, joissa pukeudutaan pariutumisrituaalin teemoja noudatteleviin asuihin. Se, että naisista runsaasti yli puolet on jo ohittanut hedelmällisyysiän ja myös aikoinaan pariutunut, ikään kuin unohdetaan kokonaan. Rahvaan tansseista muistuttavat täällä paritanssit, jotka ovat yksinomaisesti vallitsevina. Tanssimusiikkina soitetaan ja lauletaan pariutumismusiikkia. Sanat ovat usein naiivin sentimentaalisia ja sävel ja rytmi simppeleitä, suoraan tansseista lainattuja.

Euroopan ulkopuolelta saapuvasta tarkkailijasta täytyy näyttää hullunkuriselta ja tolkuttomalta, että tanssin pyörteissä kirmaa in corpore tasavallan korkea-arvoisin eliitti yhdessä kultaisen nuorison kanssa. Eläkkeellä olevat valtionpäämiehet, ministerit ja muu korkein johto ovat runsaasti edustettuina.

Symbolisesti tämän varttuneen joukon pyöriminen nuorekkaan seksuaaliteeman ympärillä on tietenkin paljonpuhuvaa. Mikään ei voisi selkeämmin luonnehtia nykyistä länsimaista kulttuuria ja erityisesti sen suomalaista varianttia. Mitä muutakaan siellä voitaisiin tehdä? Kansakunnan eliitti ei tässä julkisessa tilaisuudessa esiinny arvokkaasti edustaen omia vakavia valtiollisia tehtäviään, vaan karnevalistisesti pariutumisleikin osallistujina, vaareina ja muoreina, jotka ovat väärään aikaan ja hullunkurisesti liittyneet mukaan palvomaan kulttuurimme keskeistä arvoa, joka ei ole lisääntyminen vaan seksuaalisuus siitä koituvan huvin vuoksi.

Valtakunnan makutuomarit antavat kullekin eliitin jäsenelle julkisia pisteitä heidän kantamiensa tanssiaishöyhenten mukaan, mikä tietenkin on ainoa asia, johon heillä voi kuvitella olevan jonkinlaista pätevyyttä. Tosin olisi kiinnostavaa kuulla myös vaihtoehtoista selostusta, jossa arvioitaisiin kunkin kutsutun todellista pätevyyttä hänen edustamaansa rankiin nähden ja muistutettaisiin mieleen hänen uransa nousu- ja laskukausia ja nykyistä tilaa. Mutta se menisi jo yli tämän leikin raamien. Pitää sitä saada juhliakin.

Täytyy varmuuden vuoksi sanoa, ettei itse asiassa eli valtakunnan eliitin tansseissa mitään vikaa ole ja on täysin ymmärrettävää, että seksi kiinnostaa myös vanhuksia. Pitäisikö siellä sitten mieluummin rukoilla ja lausua Runebergia? Joka tapauksessa on merkille pantavaa, että tasavallan merkkipäivän tanssit nostavat keskipisteeseen pariutumisiän muotovaliot eikä niitä hengen jättiläisiä, joita maan johdossa aiemmin ajateltiin olevan. Tämä on aikakaudelle tyypillistä ja tuntuu meistä väistämättömältä. Kuvien kumartelu ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin, mutta kaunista naista on pakko ihailla. Juuri tällaiset tanssit olemme varmaan ansainneetkin.