Oliko Shakespearella rotan häntä? Eli pelastaako Ruotsi maailman?

Oliko Shakespearella rotan häntä? Eli pelastaako Ruotsi maailman?

Venäjän asemaa moraalisena jättiläisenä ja maailman mahdollisena pelastajana on sikäläisten patrioottien taholta jo niin pitkään toitotettu, että asialta alkaa mennä uskottavuus, kun kaikessa ylivertainen neuvostovaltakin sitten romahti eikä voi toimia nuorisomme moraalisena majakkana.

Venäjän tilalle on jo vuosikymmeniä pinnistellyt ja sen nyttemmin ohittanut Ruotsi, joka on tuominnut milloin Vietnamin sotaa ja milloin Neuvostoliiton sukellusveneprovokaatioita. Sotavuosina sikäläinen lehdistö aluksi tuki innokkaasti suomalaisten sodankäyntiä, mutta tilanteen muututtua vaaralliseksi vaati Suomea solmimaan oitis ja viivyttelemättä erillisrauhan.

Sotavuosina Ruotsin malmi ja kuulalaakerit olivat Saksan sotaponnistuksille niin tärkeitä, että liittoutuneet olivat valmiita niiden viennin katkaisemiseksi lähettämään maahan siirtoarmeijan Suomen auttamisen verukkeella. Saksalaisten sotateollisuus olisi jumiutunut muutamassa viikossa.

Mutta Ruotsi piti tiukasti yllä puolueettomuusvalvontaansa eikä Suomi pyytänyt liittoutuneiden apua. Ruotsin johto piti jostakin syystä suorastaan fanaattisesti silmämääränään oman maansa eikä esimerkiksi maailman juutalaisten etua ja niinpä kansankoti selvisi maailmansodista ei ainoastaan vähin vaurioin, vaan jopa muhkean tilipussin kera. Suoritusta voi pitää sinänsä hyvänä, mutta ei juuri moraalisena urotekona. Niinpä Ruotsissa havahduttiin sellaisten suorittamiseen vasta sodan jälkeen. Metodina on moraaalinen kauhistelu. Ruotsalainen toimittaja Arnstad on hiljattain löytänyt Suomen sotavuosien historiasta aivan tavattomasti kauhistelun aihetta. Hänen naiiviutensa on suomalaisia vain naurattanut, mikä saattaa olla merkki siitä, että uusi kulttuurinen kuilu on kasvamassa maidemme välille, tänne vanhaan vapaaseen Pohjolaan.

Viime vuosina on holokaustin kauhistelusta kehitetty Ruotsissa kansallinen rituaali, johon myös kaikkien koululaisten on osallistuttava. Niistä, joiden mielestä joukkomurhat ovat ilman muuta iljettäviä, on ollut vaikea käsittää, miksi asiaa on niin tavattomasti korostettava ja alleviivattava. Ei sen paheksuminen mitään erityistä harjoitusta tai argumentointia kaipaa ainakaan normaalin terveen ihmisen kohdalla. Tuntuukin siltä, että asialla on lausumaton, salattu ja ehkä tiedostamatonkin taustansa. Se kytkeytyy nykyhetken tarpeisiin ja sen puitteissa on luotu historiallinen myytti, Hitler-kortti, jota voidaan käyttää ei-toivottavien mielipiteiden vaientamiseen tässä ja nyt. Holokaustista on kehitetty jonkinlainen suuri saatana, joka vaanii rauhallista kansankotia tänäänkin joka päivä ja hellittämättä. Sen pyrkimyksenä on luoda psykologisia edellytyksiä uudelle massamurhalle esittämättä Ruotsiin saapuneita uusia maahanmuuttajia epäedullisessa valossa. Näinhän Hitlerkin esitti juutalaiset. Kuten penni on miljoonan alku, niin on epäsuopea ajatuskin kansanmurhan alku. Kansankodissa tämä näytään tiedostettavan. Vastaus suvaitsemattomuuden muodostamaan vaaraan on nollatoleranssi.

Helsingin yliopistossa kävi hiljattain esitelmöimässä Ruotsissa vaikuttava, mutta Suomesta muuttanut Ann-Cathrine Jungar, joka kertoi, että Suomi on ajautumassa erilleen muusta Pohjolasta. Joku Teuvo  Hakkaraisen kaltainen henkikö olisi Ruotsissa saanut aivan toisenlaisen kohtelun kuin Suomessa.

Kuten tunnetaan, Hakkarainen lausui julkisesti tietyn n-sanan, mistä seurasi Suomen syyskauden merkittävin poliittinen sensaatio. Tämän johdosta kansanedustaja erotettiin eduskuntaryhmästään määräajaksi, lehdistö tuomitsi Hakkaraisen barbaarisuuden yksimielisesti ja valtava paheksumisen myrsky näytti pyyhkäisevän yli Suomen. Tätä taustaa vasten voi vain ihmeissään kuvitella, mitä Ruotsissa olisi vastaavassa tilanteessa voinut tapahtua. Mahdollisesti siellä olisi asia viety oikeuteen ja kansanedustaja istuisi nyt tyrmässä miettimässä tekosiaan tai kahleilla kytkettynä Kaknäsin torniin ihmisten pilkattavana ja piinattavana.

Hiljattain julkaisi ruotsalainen lehti pilakuvan, jossa Suomen eduskuntataloon hiippailee muumia muistuttavan hahmon rinnalla naamioitunut olio, jolla on Timo Soinin kasvonpiirteet ja muumihännän sijasta rotanhäntä. Koska vihjettä voi pitää melko voimakkaana ja tavallisia kunnon kansalaisia loukkaavana, tarkoittanee sanoma sitä, että Suomen eduskunnassa itse asiassa onkin tyyppejä, jotka moraalisessa suhteessa eivät ole ihmisiä lainkaan, vaan edustavat rikollista ideologiaa, jonka päämääränä mahdollisesti on holokausti tai jokin muu pirullinen rikos.

Koska Suomi on siis ilmeisessä vaarassa pudota yhteispohjoismaisesta kelkasta, kuten meille on osoitettu, meillä onkin otettu järeät aseet käyttöön. Kansanedustaja James Hirvisaari kuvaili jokunen aika sitten blogissaan, että muslimien maahanmuutosta seuraa erilaisten ongelmien kasvu, mitä sinänsä lienee mahdotonta osoittaa vääräksi. Yleinen syyttäjä näki asiassa kiihotuksen kansanryhmää vastaan. Käräjäoikeuden vapauttava tuomio muuttui hovioikeudessa langettavaksi. Koska Hirvisaari ei kehottanut minkäänlaisiin toimiin ketään vastaan ja kertoi vastustavansa väkivaltaa, on maallikon logiikalla vaikea ymmärtää hovioikeuden ratkaisua. Se saattanee liittyä pyrkinykseen hakea pohjoismaista hovikelpoisuutta. Piirtäköötpä sitten meille rotan häntää!

Yhtä kaikki, kyse on erittäin arveluttavasta laintulkinnasta, jossa tosiasiaväittämien esittäminen tulkitaan laissa rangaistavaksi ”kiihotukseksi”. Aikanaan meillä kiellettiin julkaisemasta tekstiä, joka saattoi vaikeuttaa maamme suhteita ulkovaltoihin. Sitä ei tarvinnut soveltaa juuri koskaan, koska sen pelotusvaikutus riitti. Mihin pelottelua tarvitaan nyt? On todennäköistä, että kiellot ja rangaistukset eivät ratkaise mitään. Olennaista on saada ihmiset sensuroimaan itseään. Näin on tehty ennenkin ja näin tehdään nytkin. Tuloksena on vääristynyt kuva maailmasta, mutta se saattaa samalla tuottaa moraalisen palkinnon sille, joka sitä kaipaa. Ruotsi valtiona on jo ylentänyt itsensä niin korkealle, että muiden on ehkä mahdotonta sitä ainakaan ohittaa, mutta jos teemme parhaamme, voi meistä tulla tälläkin alalla kakkosluokan suurvalta Ruotsin peesaajaksi.

Ruotsalaistyyppinen väärinajattelun kauhistelu ja sen harjoittajien diabolisointi on saanut yhä enemmän jalansijaa Suomessakin. Hiljattain ilmestyi Kirkko ja kaupunki-lehdessä pilakuva, jossa perussuomalaisten puheenjohtaja toivotti naamion takaa hyvää joulua vain omalle viiteryhmälleen eli lihaa syöville heteroseksuaaleille. Muille taas saman puolueen porukka toivotti ”paskaa joulua” ja puhui ampumisesta ja karkottamisesta. Asian huumoripuolta ymmärtämättömän huomio kiintyy hurjaan kielenkäyttöön ja ilmeiseen holokaustiassosiaatioon. Käytetyt toivotukset ovat tietenkin kyseisen humoristin omaa keksintöä ja mikäli niissä on jonkinlaisia yhtymäkohtia todellisuuteen, ne lienee löydettävissä vain käyttämällä ajatusketjua, jonka mukaan kaikki epäsuopeus sallivaa maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan liittyy pahantahtoisuuteen ja jopa murhanhimoisuuteen. Perin erikoista logiikkaa, mutta toleranssin olemattomuus ansaitsee varmaankin kiitoksen.

Mutta kaiken takana näyttää olevan usko poliittisen korrektiuden suureen vapahtavaan sanomaan ja absoluuttiseen totuusarvoon, jonka rinnalla kaikki muu kalpenee ja väistyy kuin aikoinaan pappispimitys kommunistipuolueen päälinjan edessä. On yhä huvittavampaa lukea historiantutkimuksen uusista voitoista, joissa nuoret uurastajat onnistuvat todistamaan, että ihmisten poliittisen korrektiuden kanssa oli menneinä aikoina vähän niin ja näin tai vieläkin pahemmin.

Uusimmassa New York Review’ssä on arvostelu muutamasta uusimmasta Shakespeare-kirjasta. Shakespearen yksityiselämä on aina kiinnostanut tukijoita, mutta aiemmin tyydyttiin siihen, ettei siitä voi saada tietoa. Shakespearen voi todeta ”melkein varmasti olleen homoseksuelli, biseksuelli tai heteroseksuaali” kuten muuan tutkija kiteytti. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Tutkijoita kiinnostaa yhä entiseen tapaan Shakespearen yksityiselämä ja hänen persoonansa, mutta. uutta on, että jokainen katsoo oikeudekseen esittää niistä arvionsa, olivatpa perusteet miten heiveröiset tahansa. Ehkä tärkeitä koko asiassa on arvioitsijan oma poliittinen korrektius, joka auttaa asettamaan hänet poloisen kirjailijan yläpuolelle. Niinpä nyt onkin ilmestynyt opuksia, joissa kirjailija on paljastettu misogyyniksi, vahvojen miesten ihailijaksi ja monessa muussakin suhteessa ennakkoluuloiseksi, jopa rasistiksi ja antisemiitiksi.

No, mitäpä sanoakaan. Jos 1600-luvun ihmisellä oli vanhanaikaisia asenteita, sellainen oli vielä hiljattain tapana ymmärtää ja kenties jopa antaa anteeksi. Taidamme olla siirtymässä entistä hurjempaan aikaan, jolloin kaiken kattaa nollatoleranssi. Anteeksiantoa ihmisen heikkouksille ei ole, ei tässä elämässä eikä tulevassa, Poliittisen korrektiuden tulipatsas näyttää tietä kaikille aikakausille ja sen valossa tuomitaan eläviä ja kuolleita. Ja näin kai sitten tapahtunee ajasta aikaan ja myös tulevaisuuteen nöhden, kun kerran tiedämme, että nykyinen viisautemme pätee myös menneisiin aikoihin nähden Onko Tuhatvuotinen valtakunta sitten alkanut? Elämää jo hiukan nähneenä uskallan kuitenkin vielä kainosti arvella, että totuus saattaa olla monimutkaisempi kuin edes Ruotsin yleinen mielipide ymmärtää ja että pöyhkeys tulee saamaan vielä ansaitun loppunsa lahjomattoman totuuden hiljaisen työskentelyn tuloksena.