Venäjä ja typerä yleinen mielipiteemme

Venäjä ja typerä yleinen mielipiteemme

Suomen ja Venäjän suhteilla menee hyvin. Tänne tulee tänä vuonna yli kaksi miljoonaa venäläistä turistia. Kaikkien ulkomaiden joukossa Suomi on venäläisten suosituin turistikohde. Kauppakumppanina Venäjä on tasavahvojen Saksan ja Ruotsin rinnalla myös meille ykkösluokkaa. Helsingin Sanomien taannoisen gallupin mukaan suomalaiset myös pitävät venäläisistä. Yli puolet ilmoitti pitävänsä venäläisistä ja kolmekymmentäkaksi prosenttia suhtautui heihin neutraalisti. Vain kolme prosenttia suomalaista suhtautui venäläisiin hyvin epäsuopeasti ja lisäksi yksitoista prosenttia jossakin määrin kielteisesti. Tuskinpa vapaassa maassa on lupa edes odottaa kovin paljon parempia tuloksia, vaikka lehti jostakin syystä esitti ne osoituksena rasismin hälyttävästä noususta.

Olemme siis ilmeisesti viimeinkin saavuttaneet itäisen naapurimme kanssa normaalit suhteet. Kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten välillä on luontevaa ja mutkatonta, pohjoisina kansoina, joille talonpoikainen menneisyys on läheinen, löydämme helposti yhteisen pohjan keskinäiselle sympatialle. Niin sanotut uusrikkaat ovat meistä ehkä vähemmän sympaattisia, mutta ei heitä Venäjälläkään kukaan voi sietää. Yhtä kaikki, tulokset todistavat, että melkein kaikki suomalaiset ovat ymmärtäneet, että sota loppui jo. Sama koskee venäläisiä, joista monet eivät kyllä tiedä, että sellaista on meidän välillämme ollutkaan. ”Karjalan kysymys” on jäänyt pienen friikkijoukon harrastukseksi, mutta vapaassa maassahan tällainen toiminta on toki luvallista ja varmaan väistämätöntäkin.

Kuitenkin jokin näissä suhteissa näyttää nyt tökkivän. Presidenttiehdokkaat arvelevat Venäjän olevan Suomelle ainakin jonkinmoinen turvallisuusriski. Puolustuspoliittiset auguurit ovat keksineet huolestua siitä, että Venäjän uudistaessa armeijaansa, sen iskuvoima lähialueille tulee suuremmaksi kuin Suomen. Tulkoon sivumennen mainituksi, että uusimmassa Foreign Policy-aikakauslehdessä amerikkalainen tarkkailija pitää Venäjän sotilaallista voimaa melko surkeana ja arvioi, että erityisesti negatiivinen väestökehitys heikentää sitä entisestään. ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä” näyttää kuitenkin juuri Suomen kannalta olevan niin huolestuttava turvallisuuspoliittinen riski, että maan suurimman sanomalehden mielestä sen torjumiseksi olisi välttämätöntä liittoutua sotilaallisesti.

Se, että Venäjän asevoimat ovat vahvemmat kuin Suomen, ei ole mikään uusi ja kammottava vaaratilanne. Sitähän ne ovat olleet melkeinpä aina, lyhyitä naapurin sekasorron kausia lukuun ottamatta. Jos Venäjä, joka kommunismin romahdettua oli syvässä heikkouden tilassa, nyt saavuttaa normaaliolot myös sotilaallisessa suhteessa, ei asia pitkällä aikajänteellä ole mitenkään uusi eikä järkyttävä. Maidemme välillä ei ole minkäänlaisia vakavia erimielisyyksiä, puhumattakaan sen laatuisista, että minkään täysijärkisen valtiomiehen päähän voisi pälkähtää niiden ratkaiseminen aseellisesti. Mikäli vallan kahvaan kuitenkin pääsisi varsinaisesti hullu henkilö, saattaisi kansainvälinen reaktio hänet varmaan tältä osin pian järkiinsä. Venäjä on siinä määrin riippuvainen muusta sivistyneestä maailmasta, ettei sillä enää olisi Euroopassa varaa sotilaalliseen voimapolitiikkaan, vaikka haluakin olisi. Tällaisesta mahdollisuudesta kuitenkin puhuvat yhä uudelleen paitsi geopoliittiset haihattelijat ja armeijan lobbaajat, myös erinäiset friikit, jotka toistelevat salaliittoteorioita kuin ennen kommunistit ikään. Entisiä ja nykyisiäkin kommunisteja näyttää todella tuohon joukkoon kuuluvan. Tämä on kieltämättä kummallista, sillä he ilmoittavat myös tukevansa nykyistä Venäjää, joka on jo parantunut kommunismista. Sen kokeileminen uudelleen ei todellakaan viehätä niitä, jotka muistavat.

Tämä monelta taholta kaikuva Venäjän aggressiivisuutta koskeva vihjailu ja joskus jopa suora uhkailu ei ole jäänyt vaikutusta vaille. Hiljattain ilmestyneen Näin naapurista. median ja kansalaisten Venäjä-kuvat –teoksen mukaan vuonna 1988 kertoi neljäkymmentäyhdeksän prosenttia suomalaisista pitävänsä Neuvostoliittoa rauhantahtoisena valtiona. Tänä vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan vain kahdeksan prosenttia suomalaisista on itäisestä naapurista tätä mieltä. Suoranaisesti uhkaavana piti Neuvostoliittoa vuonna 1988 vain yksi prosentti suomalaisista, nyt sentään kolme prosenttia. ”Jonkin kriisin aikana” uhka olisi saattanut tulla todelliseksi 43 prosentin mielestä vuonna 1988. Nyt samaa mieltä oli 59 prosenttia.

Vuonna 1988 perestroika ja aseriisunta olivat hyvässä vauhdissa, mutta itäinen naapuri oli yhä selvästi totalitaarinen diktatuuri. Nyt se on resursseiltaan puolta pienempi demokraattinen maa, jossa ainakin kansalaisvapauksia verrattain hyvin kunnioitetaan. Vaikka itse järjestelmän ”demokraattisuudesta” ei annettaisikaan paljon pisteitä, on muutos aiempaan verrattuna laadullinen. Miten siis selitämme itäisen naapurin imagon muuttumisen? Suhteemme venäläisiin on nyt hyvä ja muuttunut suorastaan tuttavalliseksi, mitään poliittisia kiistakysymyksiä ei ole, yhteiskuntajärjestelmäämme kohdistuvasta uhasta puhumatta, omat puolustusvoimamme ovat hyvää kansainvälistä tasoa ja kaikkien kehittyneiden maiden, myös Venäjän keskinäinen riippuvuus on verrattomasti suurempi kuin neljännesvuosisata sitten. Miten on mahdollista, että Venäjää siitä huolimatta pidetään paljon uhkaavampana kuin Neuvostoliittoa aikanaan?

No, ehkä ainakin olimme joskus hyväuskoisia hölmöjä ja Neuvostoliiton propagandan otti vakavasti paljon useampi kuin nykyisin kehdataan tunnustaakaan. Luultavasti tuon hyväuskoisen naapurikuvan takana oli kuitenkin myös kansallinen kokemus. Paasikiveläinen ajatus siitä, ettei naapurilla ollut meihin nähden muuta kuin omat turvallisuusintressinsä, oli toki vain rohkea hypoteesi. Sen varassa oli kuitenkin pärjätty muutama vuosikymmen ja vieläpä ilman kilpavarustelua. Vierasta sotaväkeä ei maahamme koskaan edes yrittänyt tulla, vaikka pystykorvilla varustettu kansanarmeijamme oli pelottava vain puolustustahtonsa suhteen. Se todennäköisesti painoikin vaa’assa, vaikka tuskin ratkaisevasti.

Tuolloin taisimme ottaa vakavasti myös sen Snellmanin ajatuksen, ettei Suomi voi mitään väkivalloin vaan että sivistys on sen ainoa mahdollisuus. Nykyisin näyttää moni kuvittelevan, että elimme pelkkien illuusioiden varassa ja että koko tuonaikainen ulkopolitiikkamme oli niin perinjuurin väärää, että siitä vastuussa olleet pitäisi panna viimeinkin tilille tekosistaan. Viimeistään nyt olisi aika aloittaa uudenlainen ulkopolitiikka, joka asettaisi meidät vihdoin tasa-arvoisiksi muiden länsieurooppalaisten Venäjää pelkäävien sivistyskansojen joukkoon. Me kuulumme niihin harvoihin maihin, jotka eivät saa NATO:lta monia tärkeitä tiedustelupalveluita, ilmatukea ynnä muuta. Nyt kun meillä ei enää ole Kekkosta takuumiehenä, on ainoa toivomme sotilaallisessa pelotteessa, mihin rahamme eivät enää riitä. Muuten saattaa jostakin syystä tapahtua jotakin hirveää.

Kaikki kenraalit ovat kautta aikojen yrittäneet tehdä itsensä tärkeiksi ja vaatineet enemmän rahaa kuin kukaan on suostunut antamaan. Tämä on lainomaisuus, jonka ei pitäisi ketään huolestuttaa sen enempää kuin muukaan julkisen sektorin loputon resurssien jano. Mielipidetutkimukset taitavatkin loppujen lopuksi osoittaa, että kansan enemmistö suhtautuu varusteluhehkutukseen aika leppoisasti. Huolimatta paniikin lietsonnasta tai ehkä jopa siitä’ johtuen NATO:n kannatus on itse asiassa romahtanut. Joulukuussa 2011 tehdyn gallupin mukaan kaksi kolmasosaa suomalaisista vastustaa NATO:on liittymistä ja vain kuudesosa kannattaa sitä. Maamme suurin sanomalehti onkin joutunut taas masentuneena kysymään pääkirjoituksessaan ”Mikä NATO:ssa oikein arveluttaa?” Lehden mielestä kysymys on suomalaisten onnettomasta taipumuksesta ”käpertyä sisäänpäin”, vaikka ainoa oikea politiikka olisi kaikinpuolinen avautuminen, kuten toimittajat tietävät.

Mitä siis tehdä, kun meillä on maassa demokratia ja kansan mielipide on väärä? Pelottelua, puolitotuuksia ja suoranaista valehtelua on jo kokeiltu laihoin tuloksin. Elämme pirullista aikaa. Ehkäpä voitaisiin masinoida ulkomainen mielipide saattamaan kansamme järkiinsä? Näin vaikeaa on lehdistöllämme ollut kai viimeksi 1970-luvun taistolaisaikana, kun tyhmä kansa ei millään suostunut omaksumaan toimittajien sille syöttämää totuudenmukaista tietoa.