Tykkijolla

Tykkijolla

Olipa kerran savolaisessa pitäjässä pohjalainen nuori kunnanjohtaja, jolla meni lujaa. Hän keksi ottaa pitäjän rahasammoksi venäläiset, joita asui milteipä kivenheiton päässä rajan takana. Heidän houkuttelemisekseen piti tietenkin keksiä jotakin. Eihän kukaan pitemmän päälle jaksa innostua katsomaan samoja, melko latteita maisemia, joita on kotipuolessakin.

Niinpä kunnanjohtaja keksi ottaa vetonaulaksi historian. Tämäkin pitäjä oli aikoinaan kuulunut osittain Venäjään ja sinne oli pistänyt jalanjälkensä yksi naapurimaan historian suosituimmista hahmoista, jokaisen tuntema generalissimus Suvorov.

Suvorov oli siitä mukava mies, ettei hän koskaan ollut sotinut suomalaisia vastaan. Päinvastoin, tämä tarunomainen hahmo oli osannut suomea, keppostellut Savonlinnan kaupungissa ja rakennuttanut pitäjään kanavan. Olipa olemassa suhteellisen vahva teoria siitä, että tuolla Venäjän historian suurimmalla sotapäälliköllä, joka ei koskaan hävinnyt yhtään taistelua, oli suomalaiset sukujuuret. Sitä nyt ainakin kelpasi väittää ja ällistyttää omahyväisiä naapureita. Kanava oli ainakin joka tapauksessa helposti kunnostettavissa ja sen ympärille voisi tehdä monenlaista ohjelmaa.

Tässä oli siis ainekset sellaisen historiatarinan luomiseen, joka herättäisi taattua huomiota naapurissa ja houkuttelisi porukkaa varta vasten tutustumaan paikkakunnan ja seudun historian ihmeisiin, joita voitaisiin esitellä vitriineissä ja aikakauden esineistöllä. Sen vetävyys olisi siinä, että se auttaisi näkemään myös oman maan historiaa uudesta näkökulmasta, puolin ja toisin.

Pelkkä pikku museo syrjäisellä paikkakunnalla on kuitenkin tuhoon tuomittu ajatus, ellei siihen liity tapahtumia, joita varten voidaan varta vasten tuoda paikalle bussilasteittain väkeä osallistumaan. Firmat on saatava hoitamaan bussikyydit sopivista kohteista ja vakuuttumaan siitä, että ohjelma on kiinnostava. Pelkkien venäläisten varaan ei sitä paitsi kannata perustaa mitään. Ne ovat ennen muuta suuri mahdollinen resurssi, josta löytyy uutta potentiaalia vaikka vuosisadoiksi. Perushomman täytyy pyöriä kotimaisen kiinnostuksen varassa. Hyvänä esimerkkinä ovat Sulkavan soudut, joihin erilaiset yhteisöt yhä uudelleen lähettävät joukkueitaan. 60-70 kilometrin yhteinen ponnistelu kasvattaa yhteishenkeä, antaa uutta perspektiiviä työtovereihin ja omaan itseen. Soutu jollakin historiallisella venemallilla olisi jotain uutta!

Nuori kunnanjohtaja sai kuningasajatuksen: rakennetaan tykkijolla! Tykkijolla oli Ruotsin laivaston suunnittelijaneron, af Chapmanin luomus. Kehittäessään 1700-luvun lopulla Suomen saaristolaivastoa Chapman keksi yhdistää järeän tykistön ja suuren liikkuvuuden halpaan hintaan. Tuloksena oli 29-30 miehen hoitelema soutualus, jota voitiin suotuisissa oloissa myös purjehtia. Siinä oli 24-35 naulan tykki, joka oli yhtä suuri kuin valtavissa linjalaivoissa. Toisin kuin nämä, tykkijolla oli ketterä ja tuulista riippumaton. Saaristossa se saattoi yllättäen ilmestyä niemen takaa ja rojauttaa järeän tykinkuulan isomman aluksen kyljen läpi tai takilan tuhoksi ja tarvittaessa toistaa operaation useammankin kerran. Siihen oli hyvin vaikea osua tykillä, suurten laivojen mäkilavettisilla tykeillä lähes mahdoton. Itse jollan tykillä ei ollut minkäänlaista lavettia. Koko alus otti vastaan rekyylin ja siirtyi ammuttaessa peri metriä eteenpäin –tykki sijaitsi sen perässä ja suunnattiin soutamalla.

Kyseessä oli siis taktisessa mielessä moottoritorpedoveneen edeltäjä –tuhoisan tulivoimainen ja ylivertaisen liikkuva ase. Se osoitti kelvokkuutensa Ruotsinsalmen meritaistelussa ja ennen pitkää venäläisetkin hoksasivat, että heidän omat kevytaseiset kaleerinsa olivat nopeudestaan huolimatta aika vaatimatonta kamaa ruotsalaisten jolliin verrattuna. Niinpä kaikki riensivät rakentamaan uutta asetta. Jopa tanskalaiset, joiden laivaston rosvomaiset engelsmannit olivat kaapanneet, ryhtyivät rakentamaan sen korvikkeeksi tykkiveneitä, joilla hyökkäsivät petollisen Albionin laivojen kimppuun ja kostivat parhaansa mukaan Kööpenhaminan terroripommituksen ja muut kokemansa oikeudenloukkaukset.

Suomen sodassa 1808-1809 tykkiveneet, sekä isommat sluupit, että pienet tykkijollat, olivat suomalais-venäläisissä mittelöissä keskeinen ase, joka oli molemmin puolin samanlainen. Jopa Saimaalla oli molemmilla osapuolilla omat tykkivenelaivastonsa, jotka olivatkin melko aktiivisia ja pelättäviä suuren liikkuvuutensa takia. Tosin ruotsalaiset joutuivat talvella polttamaan omat aluksensa, mutta rakentelivat sitten uusia.

Yhtä kaikki, oli siis olemassa tuollainen sota-alus, joka oli siitä mukava, että siihen ei liittynyt kummallakaan puolella varsinaisesti ikäviä muistoja. Sama alustyyppi voitiin molemmin puolin kokea ”omaksi” ja sen mukaisesti hypätä historialliseen seikkailuun, jollaisia turisteille järjestetään niissä maissa, joissa heitä pidetään huomion arvoisina. Asianmukaiset univormut, musketit, tykki, rummut ja pillit hyökkäysten merkkimusiikkina, yhteislaukaukset ja muut larppaukset odottivat järjestäjäänsä. Ensin tarvittiin tietenkin itse alus.

Nuori kunnanjohtaja pani töpinäksi ja hommasi EU:lta rahoituksen: 300 000 euroa. Vain kymmenen prosenttia laivan hinnasta oli koottava itse. Asia sai heti innostuneen vastaanoton ja puuttuvat rahat kerättiin talkoilla, kaikki näytti hienolta ja urakkakilpailukin järjestettiin ja voitettiin.

Kunnan päättäjät olivat varmaan suu messingillä ja ymmärsivät arvostaa ilmaista rahaa ja uutta vetonaulaa, joka olisi maailmassa ainutlaatuinen ja ehkäpä koko pitäjän uuden brändin tunnus?

Ja vielä mitä. Kunnassa havaittiin, että vanhusten vaippoihinkin tarvitaan yhä rahaa, uuden ja muhkean hoitokodin, kirjaston ja muiden ilmaisiksi saatujen komeiden laitosten ylläpitäminen oli jo raskasta. Mikä Troijan hevonen nyt oli tulossa? Miksi se oli ilmainen? Oliko se vanhan vainoojan juoni ja uusi psykologinen sota-ase? Oliko se kansan rauhanomaisten tarpeiden pilkkaamista? Timeo danaos et dona ferentes.

Kunnanvaltuusto jyrähti kansan äänellä ja hylkäsi tykkijollan. Ehkä sitä pidettiinkin pohjalaisten juonena, jonka tarkoituksen oli irrottaa kansan mielenkiinto siitä, mikä ainoastaan oli tarpeellista, eli jokapäiväisen leivän hartaasta haalimisesta ja järsimisestä ilman turhia kotkotuksia. Ilmaista rahaa? Mutta jos sen hoitaminen maksaisi? Jos ne tulisivat tarkastamaan, ettei ole hoidettu huonosti? Pitäkööt jollansa ne, jotka ovat sen keksineetkin… Ja niin jatkoi sitkeä, mutta yksitotinen kansa ilotonta mutta rehellistä vaellustaan korpiensa risukoissa. Ohi ajavia turisteja se töllisteli epäluuloisen pahansuovasti ja nauraa hekotteli katkerasti muistellessaan Brysselin rahoja, joita oli muka ilmaiseksi tarjottu. Vai ilmaiseksi…khrm, kele…