Köyhyyttä
kohti?
”On maamme köyhä, siksi jää” runoili
Runeberg monta sukupolvea sitten. Sitähän me olimme vielä maailmansotien välisenä
aikana ja tietysti sodan jälkeenkin, aina hamaalle 1960-luvulle saakka.
Kuitenkin jo vuonna 1961 kansantuote oli
kaksinkertainen ”hyvän” vuoden 1938 tasoon verraten. Siitä se jatkoi huimaa
kasvuaan. Vuodesta 1960 vuoteen 1975 se taas lähes kaksinkertaistui ja, kuten
tiedämme, ei se kasvu suinkaan siihen loppunut.
Parhaimmillaan suomalaiset kuuluivat jo
maailman hyvätuloisimpiin kansoihin ja Ruotsikin uhkasi jo jäädä taaksemme.
Ulkomailla passasi taas kertoa, mistä kaukaa ollaan, vaikka urheilun ja sotimisenkin
tuoma glooria oli jo huvennut.
Tuo äkkirikastuminen ei tietenkään
tapahtunut vain meillä. Samoin kävi kaikkialla täällä lähinnä noiden, nyt
paljastettujen heteroseksuaalisten valkoisten miesten johtamissa valtioissa. Ihmehän
tämä oli, ei kukaan sitä ollut odottanut vielä 1940-luvulla, kun tavoitteena
oli vain sodanedellisen elintason palauttaminen.
Tietenkään uusi rikkaus, sillä siitä
meidän on historiallisesta näkökulmasta puhuttava, ei ollut pelkkä siunaus. Se
toi mukanaan runsaasti lieveilmiöitä, joista typerä itsetyytyväisyys kuului
viattomimpiin. Meillä Pohjolassa rikkaudet sentään jakaantuivat tasaisemmin
kuin missään muualla, mutta eivät toki tasan, mikä tietenkin harmitti monia ns.
intellektuelleja.
Aineellinen vauraus on meillä keskimäärin
niin uusi asia, että keskuudessamme on vielä monia, jotka muistavat sen, lähes
absoluuttisen köyhyyden, joka saattoi vallita vielä 1960-luvulla. Olen juuri
lukenut erään ite-kirjailijan muistelmat, joissa kuvataan itse asiassa täydellistä
Ryysyrannan elämää, jonka kertoja kuitenkin muistaa aineellisesti ihan hyvänä,
kun järvestä sai aina kalaa riittävästi. Pahempia ongelmia oli ihmissuhteissa.
Nyt sitä sitten ollaan jo puolitoista
vuosikymmentä seisty paikallamme, mitä mammonan lisääntymiseen tulee. Sellaisenaan
se tuskin on suuri ongelma, sosiaalivaltiolle koituva vaara kyllä on sitäkin
suurempi.
Ehkäpä tässä on hyvä muistaa, että on sitä
oltu kovemmissakin paikoissa. Ongelma näyttää kyllä nyt krooniselta, kun se jo
vuonna 2014 oli ainakin minusta tämän näköinen:
torstai 16.
lokakuuta 2014
Entäpä jos
Suomi köyhtyy?
Suomen taloudella ja yhteiskunnalla on
edessä kovia haasteita. Tätä menoa (ja tulevaisuuden mahdollisesta muunlaisesta
menostahan me emme tiedä) meiltä loppuvat työntekijät. Tarvittaisiin peräti
kaksi miljoonaa siirtolaista paikkaamaan tilannetta, jossa se olisi
optimaalinen nykyisenkaltaisen tuotannon ja julkisen talouden kulurakenteen
kannalta.
Jokainen luultavasti ymmärtää, ettei
kuolemaa voi torjua itsemurhalla, joten tällainen vaihtoehto on jätettävä pois
laskuista. Sen sijaan on syytä vakavasti miettiä, millaisia voisivat olla muut
vaihtoehdot ja mitä pahimmillaan voisi olla edessä. Mitä esimerkiksi voisi
tuoda tullessaan köyhyys?
Köyhyys sinänsä ei välttämättä ole
maailmanloppu eikä edes suuri onnettomuus. Köyhiä on oltu ennenkin ja vanhempi
sukupolvi muistaa vielä hyvin, mitä se tarkoitti. Kokeiltu siis on, ainakin
yhtä sorttia.
1950-luvun ihmiselle ei ollut katastrofi,
mikäli hän ei kyennyt ostamaan autoa tai rakentamaan kesämökkiä. Sen sijaan hän
rakensi hartiapankkitalon ja osti radion ja sittemmin television, ehkä
velaksikin. Lasten kouluttaminen ja vanhusten huoltaminen kysyivät suuria
ponnistuksia ja kieltäymyksiäkin. Silti ne tehtiin nurkumatta. Se oli jokaisen
sukupolven velvollisuus vuorollaan.
Tie parempaan elämään oli ainakin
näennäisesti auki sille, joka jaksoi puurtaa. Miehen voimalle löytyi vastusta
ja kylmä korpi muutettiin työllä ja sisulla tuottavaksi pelloksi. Meillä ei
istuttu pakolaisleireissä tumput suorina, vaan raivattiin ja rakennettiin.
Siinä oli tehtävä ja mielekkyys.
Ulkomaanmatkat, eksoottiset herkut, yhä
uudet muotivaatteet ja ikuinen shoppailu olivat keskivertokuluttajan
ulottumattomissa. Alkoholi ja ravintolat olivat huikean kalliita ja
ruokataloudessakin katsottiin tarkkaan, mikä olisi edullisinta. Toisaalta hyvän
ruoan valmistaminen ei koskaan ole kiinni rahasta vaan osaamisesta.
Vapaa-ajan vietto oli halpaa ja
alkeellista. Urheilu, ulkoilu, kalastelu, piknikit nokipannukahveineen,
kahvikutsut ja lukeminen eivät maksaneet oikeastaan mitään, ellei niihin
välttämättä halunnut rahojaan sijoittaa. Ihmissuhteet, seksi ja muut suurimmat
nautinnot eivät oikeastaan olleet edes rahalla ostettavissa eivätkä ole sitä
vieläkään.
Toki rahaa olisi tarvittu, jos mieli
päästä yhteiskunnan nokkimisjärjestyksessä ylöspäin. Tunne kuulumisesta
vähempiarvoisten joukkoon ei ollut miellyttävä, jos se sattui tulemaan
kohdalle.
Mutta muutos oli luvassa tai tarjolla myös
säätykierron muodossa. Toki tuolle vuosikymmenelle oli ominaista eteenpäin
menon henki huolimatta siitä, että talousongelmat olivat välillä todella
vakavia.
Keskimäärin ihmisillä oli syytä luottaa
siihen, että asiat olisivat huomenna taas paremmin. Seuraavalla vuosikymmenellä
sitten saatiin huomata, että olot paranivatkin paljon enemmän kuin kukaan olisi
osannut kuvitella.
Köyhiä oltiin, mutta sittenkin vain
mammonan suhteen. Vai oliko kuitenkin myös henkinen taso nykyistä matalampi,
vaatimustaso olematon ja ymmärrys maailmasta heiveröinen? Tosiasiassa varmaan
myös henkisesti pahoinvoivia pudokkaita oli. Siitä vain ei puhuttu ja tuskin
edes välitettiin.
Roomalaisen sananlaskun mukaan dives
est cui satis est quod habet. Rikkaus siis tarkoittaa vaatimusten ja
omistettujen tai käytettävissä olevien resurssien suhdetta.
Suotta ei sanassa sanota, että köyhä
nukkuu yönsä hyvin, mutta rikkaalle ei hänen omaisuutensa suo yön lepoa eikä
päivän rauhaa.
Jos
onni on osamäärä, jossa jaettava on ihmisen käytettävissä olevat hyvyydet ja
jakaja hänen vaatimuksensa, on sitä helpompi kasvattaa jakajaa pienentämällä
kuin jaettavaa suurentamalla. Jälkimmäinen kun sitä paitsi pyrkii aina
kasvamaan suhteessa edelliseen. Jos vaatimuksesi ovat nolla, olet äärettömän
onnellinen, noin teoriassa.
Mutta epäilemättä ajan psykologia oli
toinen kuin nykyään. En ole asiaa tarkistanut, mutta muistelen, että jopa
älykkyysosamäärät olivat tuolloin nykyistä pienempiä. Eihän elämässä monikaan
tarvinnut abstraktia ajattelua eikä ollut siihen koulussa harjaantunut.
Kun katsoo ajan filmejä ja muita
kulttuurin tuotteita, huomaa heti, miten vähäistä sofistikaatiota ne
ilmentävät. Kielitaitokin oli keskimäärin olematon ja ne, jotka briljeerasivat
vieraskielisillä sitaateilla, tekivät lähes aina karkeita virheitä.
Olimme siis keskimäärin köyhiä, tyhmiä ja
sivistymättömiä. Asian siedettävyyttä paransivat osaltaan juuri nuo kaksi
jälkimmäistä seikkaa. Hulvaton kotimaan olojen ylistys sai pontta siitä, ettei
muusta mitään tiedetty. Kukapa olisi tuolloin valittanut Suomen ilmastosta?
Mitä typerämpää hän olisikaan ajan mittapuiden mukaan voinut tehdä?
Meillä oli kyllä ylivertainen
vertailukohta ja se oli Ruotsi, mutta siellä vieraileminen tuli tavaksi vasta
seuraavalla vuosikymmenellä. Asiaintilaa saattoi tietenkin selitellä ja
kehitellä sen johdosta jopa jonkinlaista moraalista paremmuutta puuttuvan materian
vastikkeeksi, mutta olihan naapuri todella sentään maailman ykkönen miltei joka
alalla.
No, suhteellinen deprivaatio on tunnetusti
vaikea paikka kestää. Se edellyttää siis paremmin pärjäävää tai muuten
ylivertaista vertailukohdetta ja sellainen voi varmaankin olla myös oma
menneisyys.
Nyt kuulee ennustettavan, että tulevat
sukupolvet täällä lännessä ja pohjoisessa todella elävät huonommin kuin heidän
vanhempansa. Tuskin kuitenkaan on vielä ajateltu, että he todella romahtaisivat
joskus sille tasolle, joka vallitsi 1950-luvulla, joka nyt alkaakin olla
isovanhempien aikaa.
Mikäli tämä lama ei olekaan tyyppiä W tai
edes WV, vaan muistuttaa pikemmin alas johtavia portaita, tulee lattia
ilmeisesti vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun pohjoisen ja etelän
tasoerot nivelloituvat. Kun palkkataso pohjoisessa on sama kuin etelässä, ei
ole erityistä syytä siirtää työtä pohjoisesta etelään. Kysymys kyllä kuuluukin,
onko sitä enää syytä siirtää etelästä pohjoiseen ja miksi.
Jos suorittava työ päästetään täältä
karkaamaan, voi valmius vastata tulevaisuuden haasteisiin heiketä rajusti.
Intellektuaalisella alalla meillä ei ole mitään syytä kuvitella, että
etulyöntiasemamme Itä-Aasian huippulahjakkaisiin kansoihin nähden olisi realistisella
pohjalla.
Sen sijaan, että etsisimme menestyksen
avaimia yksinomaan kansainvälisestä vaihdantataloudesta, on meidän syytä taas
kerran kurkistaa omien resurssiemme ja erityisedellytystemme suuntaan.
Silloin näemme ainakin metsät ja puhtaat
vedet ja jopa pellot, osaksi metsitettyinä, mutta tuossa tuokiossa valmiina
palvelukseen. Loppumaton biomassan tuotanto turvaa lämmityksen ja liikenteen
muutaman miljoonan ihmisen kansalle ikuisiksi ajoiksi. Pystymme myös tuottamaan
ruokamme ja vaikkapa sitä viemään. Niillä pärjäsimme itsenäisyyden alkuvuosina
ja jopa sota-aikana. Niillä voimme pärjätä aina.
On mahdollista ja jopa luultavaa, että
ihmistyö on yhä suuremmassa määrin väistyvä tuotannontekijä. Suuri osa kansasta
on jo muuttunut liikaväestöksi, jonka syrjäytyminen uhkaa onnettomuudella myös
heidän ympäristöään.
Sen sijaan, että maahan haalittaisiin
lisää työvoimaa, olisi entisetkin työttömät saatettava ihmisarvoiseen asemaan
vaatimalla heiltä saamilleen rahoille korvausta. Systeemin pitäisi myös
mahdollistaa kannustaminen ja korkeampi palkka paremmasta suorituksesta olipa
sitten kyseessä vaikka talouden kannalta merkityksetön työ. Ihmisille on
turvattava toivo ja ihmisarvo ja ne eivät ole edes rahalla mitattavissa.
Tällaisten, vaikkapa ”tappiollisten”
töiden järjestäminen saattaa kansamme onnen kannalta olla paljon tärkeämpää
kuin suuren työntekijäreservin ja sen kylkiäisenä syntyvien slummien
synnyttäminen työnantajien iloksi.
Tärkeää voisi olla myös kansansivistyksen
turvaaminen ja sen tason ylläpitäminen taloudellisesta merkityksestä
riippumatta.
Kansakoulujen ja kirjastojen luoma
perussivistys näyttää nyt jo rapautuvan. Lukeminen ja laskeminen osataan, mutta
hyvän kirjallisuuden ja filmien sijasta kulutetaan täyttä roskaa, ja sen
tuottamiseen panostaa jopa veronmaksajien rahoilla toimiva televisio.
Mikäli tosi-TV:lle, kokkisodille ja
urheilulle pantaisiin jyrkkä huvivero, voitaisiin sen tuotolla rahoittaa
kunnollisten kulttuuri- ja ajankohtaisohjelmien tuotantoa.
Tähän liittyy tietenkin myös
alkoholihaittojen minimointi. Palkkatasoon verraten uskomattoman halvat
alkoholin hinnat, joihin vielä liittyy tosiasiallinen salakuljetuksen rajaton
salliminen, ovat osaltaan tuhoamassa sitä inhimillisen kehityksen ihannetta,
jonka takia koko talous ja sen pönkittämä yhteiskunta ovat olemassa.
Mikäli alkoholin vuotuinen kulutus per
capita saataisiin jälleen laskettua sille noin kahden litran tasolle, jolla se
oli ennen hullujen vuosien reformeja, olisi kansamme monin verroin terveempää
niin aineellisesti kuin henkisesti.
Tiedän kokemuksesta, että elämä ilman
alkoholia on tylsää, mutta sen tosiasiallinen tyrkyttäminen ihmisille, joille
ei ihmisarvoisen elämän perusteita ole turvattu, on inhimillisen ja sosiaalisen
tragedian luomista.
Köyhä Suomi ei välttämättä ole slummien ja
rikollisen elämäntavan Suomi. Sellaista ei ollut 1950-luvulla, mutta
sellainenkin kehitys on mahdollinen ja juuri se on potentiaalisesti suurin
uhkamme eikä suinkaan BKT:n putoaminen, saati huippujohtajien palkkauksen
jääminen kansainvälisestä tasosta jälkeen.
Voi toki olla, että kansallinen
itsemurhamme on jo tosiasiallisesti päätetty asia. Rappeutunut kulttuuri ei
kykene uusintamaan itseään ja korvautuu jollakin muulla, näin on ollut
ennenkin. Köyhyys sinänsä ei kuitenkaan välttämättä ole suuri inhimillinen tragedia.
Joskus maailmassa oli välineitä sen sietämiseen.
Mikäli nyt tulee uudenlainen köyhyys 2.,
jota joudutaan kestämään rikkaan yhteiskunnan tarpeisiin suunnitelluilla
instituutioilla, tilanne voi olla aivan toinen.
Nyt, kun aikaa vielä kenties on,
kannattaisi vakavasti pohtia millaisia kurjistumisen skenaarioita Suomella voi
olla edessään ja estää niistä ainakin pahimpien toteutuminen.
Pään pistäminen pensaaseen ja
mielipuolisten väestönvaihtosuunnitelmien tekeminen nykyisen, tosiasiassa ehkä
jo menetetyn ikuisen kasvun turvaamiseksi todistavat vain tekijöidensä
avuttomuudesta elleivät sitten moraalisesta nihilismistä.