Elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki

 

Detroit -unelmasta painajaiseksi

 

Charlie LeDuff, Detroit. An American Autopsy. The Penguin Press 2013, 286 s.

 

     Detroitista on tullut ennenkin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun detroit tulokset ). Se oli aikakautensa edistysuskon symboli ja amerikkalaisen unelman kehto. Siellä Ford aloitti liukuhihatuotantonsa ja alkoi maksaa työläisille viiden dollarin päiväpalkkaa.

    Viisi dollaria inflaatiokorjattuna oli hieman enemmän kuin samanlaisessa työssä ahertava amerikkalainen Detroitissa saa nykyään. Siihen aikaan tämä oli vallankumouksellinen uutuus: rehellisellä, kovalla työllä saattoi elättää vaimonsa ja lapsikatraansa ja hankkia oman pikku talon ja auton. Ehkä tämä ei vielä ollut paratiisi maan päällä, mutta vahva tunne sen esikartanoista saattoi jo syntyä.

     Olavi Paavolainen olisi halunnut matkustaa Amerikkaan ”etsimään nykyaikaa”, koska siellähän sen todellinen keskus oli eikä Pariisissa. Kyllä myös Pariisi, tuo ”wahre Milliardenstadt”, kuten Max Nordau sitä nimitti, oli uuden ajan ihme, megalopolis, jossa elettiin uudenlaista elämää, mutta se oli jo kakkosketjua.

     Todellinen kehityksen ja siis edistyksen keihäänkärki oli Amerikassa ja sitä myös Paavolaisen kirjassa ”Nykyaikaa etsimässä” symbolisoi kuva Detroitista, joka oli ”elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki”.

     Detroitin nousu oli yhtä nopeaa kuin sen tuhokin. Oli se olemassa ollut jo vuodesta 1701, jolloin ranskalainen Antoine de Cadillac sen perusti ja sen nimikin, joka merkitsee salmea, on ranskaa, muistona noilta siirtomaavalloittajien ajoilta.

     Kuitenkin Detroit kasvoi nopeasti miljoonakaupungiksi vasta 1900-luvun ja autoteollisuuden myötä. Se saavutti 1,8 miljoonan asukasluvun 1950-luvulla ja alkoi sitten supistua. Nyt siellä on alle 700 000 asukasta, mutta metropolialueella kyllä yli neljä miljoonaa.

     Joka tapauksessa se on ainoa amerikkalainen kaupunki, joka on kasvanut miljoonakaupungiksi ja sen jälkeen supistunut alle tuon maagisen rajan. Itse asiassa tässä näyttää ainakin kuvastuvan Amerikassa tyypillinen keskustan (inner city) muuttuminen slummiksi ja ns. paremman väen muutto esikaupunkeihin.

     Myös kaupungin väri on vaihtunut. Afrikkalaisperäiset asukkaat olivat vielä ennen sotaa harvinaisuus, mutta nyt on valkoisten kohdalla sama tilanne. ”Valkoisia ei-hispanoita” on vain kymmenisen prosenttia asukkaista.

     Kaupungin kohtalo on ollut sidoksissa autojen tuotantoon ja niitä siellä tuotetaan tänäkin päivänä, mutta öljyn hinnan nousu ja japanilaisten ja eurooppalaisten merkkien kilpailu tekivät valtavista, bensasyöpöistä jenkkiautoista yhtäkkiä kilpailukyvyttömiä.

     Kriisit seurasivat toisiaan ja vuosi2008 bensiinin hinta saavutti huimat lukemat ylittäen 4 dollaria gallonalta (3,79 l.). Kolme suurta oli yhä jäljellä, General Motors, Ford ja Chevrolet. Niiden oli pakko tehdä kumarrusmatka Washingtoniin ja anoa apua, jota saatiinkin.

     Mutta kaupungin kehitystä, enempää kuin Amerikan kehitystä yleensä ei voinut kääntää toiseen suuntaan. Maa, joka oli toisen maailmansodan aikana murskannut viholliset teollisella ylivoimallaan, melkoiselta osalta myös Detroitin kapasiteetilla, on vaipunut yhä enemmän ruostevyöhykkeeksi, joka hankkii rahansa muusta kuin aineellisesta tuotannosta.

     Tämä voi kuulostaa kovin älykkäältä ja nykyaikaiselta: antaa niiden tuottaa tavaraa, jotka eivät muutakaan osaa ja nautitaan siitä myymällä heille vuorostaan kehittyneitä palveluksia ja luottoja. Eihän jalostus enää yleensäkään muodosta suurta osaa kansantuotteesta…

     Mutta asia ei ehkä ole ihan niin harmiton ja mitä se käytännössä merkitsee, selviää, kun menee asumaan Detroitiin ja tutkii sikäläistä elämää.

     Näin on tehnyt tämän kirjan kirjoittaja, joka oli tuossa kaupungissa syntynytkin ja viettänyt nuoruutensa aikana, jolloin se oli vielä monessa suhteessa kukoistava.

     LeDuff on entinen New York Timesin toimittaja ja hänen tätä kirjaansa kehutaan ylitsevuotavasti takakannen lööpeissä (blurps).

     Sitä suositellaan jokaisen amerikkalaisen luettavaksi, vaikka Detroit ei ole tyypillinen amerikkalainen kaupunki, vaan johtava monella alalla: murhapääkaupunki, tuhopolttopääkaupunki, köyhyyspääkaupunki, työttömyyspääkaupunki, lukutaidottomuuspääkaupunki, sulkemispääkaupunki, segregaatiopääkaupunki ja pormestariskandaalien pääkaupunki.

     Muutaman kerran toimittajan tapaamat ihmiset vakuuttavat, että se on myös kuollut kaupunki, joten kirjan nimi ”autopsy” eli ruumiinavaus on kirjalle osuva nimi ja  muodostaa samalla autoihin liittyvän sanaleikin.

     LeDuff palaa siis nuoruutensa maisemiin ja ryhtyy asumaan kaupungissa. Kun hänellä on pieni lapsi, ei hän sentään mene asumaan keskustaan, vaan kaupungin rajalle.

     Kirjan henkilöiden puhe on oma teemansa. Ukrainalaisessa ilkeilyssä sanotaan, etteivät venäläiset harrasta puheessaan kiroilua, vaan puhuvat kiroilemalla (ne rugajutsja matom, a na njom govorjat).

      Se on varsin pahaa liioittelua, mutta detroitilaiset tekevät juuri niin, mikäli tähän kirjaan on uskominen. F-sana saattaa toistua samassa lauseessa useita kertoja, ilman että kyseessä edes olisi mikään suuttumuksen ilmaus, se on vain noiden motherfuckereiden tapa puhua.

     No, kun nyt kyseessä on lukutaidottomuuden pääkaupunki, jossa peruskoulun käyneistä suuri osa on ”funktionaalisesti lukutaidottomia”, ei voi erityisen paljon odottaa myöskään heidän sivistystasoltaan. Toki slangi toimii myös kirjallisena tehokeinona ja olen havainnut, että myös meillä sen (amerikkalaisen slangin) käyttäminen näyttää monesta olevan hienoa.

     Detroitin palokunnat ovat muuan aitiopaikka kaupungin tarkkailuun. Tuhopolttoja on valtavasti ja tietenkin erityisesti hylätyt talot palavat. Osittain niitä poltetaan huvin vuoksi ja osittain siksi, että palon jälkeen on ryöstettävissä romumetallia. Esimerkiksi vuonna 1984 kaupungissa oli 810 tuhopolttoa.

     Murhia ja tappoja tapahtuu päivittäin, joinakin vuosina jopa yli 600 eli siis lähes kaksi päivässä. Rotumellakoita oli aiemmin suuriakin, mutta nyt taitaa sikäläinen valtaväestö saada mellakoida yksikseen, mikäli tuntee siihen tarvetta.

     Tarvetta voi kyllä olla, sillä tyhjän kukkaron diktatuuri harmittaa tietenkin kansalaisia. Julkiset palvelut ovat heikoissa kantimissa, eikä asialle mitään voi niin kauan kuin väestö ei ala työllistyä ja maksaa veroja. Sitä paitsi kaupungin johdossa on ilmennyt pahaa korruptiota.

     Lyhyesti sanoen voisi siis katsoa tuon ”elektro-magneettis-dynaamisen” kaupungin olevan matkalla  Afrikaksi ja sellaiseksi köyhyyden ja barbarian tyyssijaksi, jollainen se ei koskaan ennen ollut. Sehän oli nimenomaan amerikkalaisen unelman syntysija.

     Arveluttavinta tulevaisuudenodotusten kannalta on kuvaus kaupungin ja myös sen johtoportaan henkisestä tasosta. Siellä ei näy häivähdystäkään kulttuurista, karkeimman lajin hedonismi näyttää olevan korkein päämäärä, ellei lukuun oteta joidenkin piirien omalaatuista uskonnollisuutta, joka palvoo mustaa Kristusta.

     Kuitenkin kaupungissa on myös upeita muistomerkkejä ja kulttuuria. Siellä on teatteri ja kaksikin yliopistoa, arvattavasti siellä on myös kirjasto ja toimiva internet.

     Jaa, mutta onhan se hyvinkin tärkeä kulttuurikaupunki sanan nykyisessä merkityksessä. Siellä on maineikas jääkiekkojoukkue ja musiikin alalla se on tuottanut maailmanluokan nimiä: Madonna, Alice Cooper, Iggy Pop… Ehkä se on myös henkisellä alalla yhä koko länsimaisen kulttuurin symboli ja johtotähti?

     Kirjan kannessa joka tapauksessa kirjoittaja seisoo sähköpylväiden takana näkyvän, huipustaan luhistuneen pilvenpiirtäjän edessä tupakoiden. Kenties kyseessä on sellainen pilvenpiirtäjän huippu, jollaisiin Olavi Paavolaisen kirjan kuvassa näkyvät ilmalaivat kiinnitettiin.

     Kaupunki on palanut kolmasti ja se on ainoa amerikkalainen kaupunki, jonka liittovaltion armeija on kolmasti miehittänyt.

     Ehkäpä neljäs kerta toden sanoo. Joka tapauksessa kaupungin tunnus on!”Speramus meliora; resurget cineribus”. -Toivokaamme parasta. Tuhkasta se syntyy uudelleen.

Takaisin lähtöruutuun

 

Keskiaikaan palaaminen

 

     Aina kun sanoo sanan ”keskiaika” aiheuttaa se joillakin selkäydinreaktion, joka panee heidät suorastaan moraalisesti närkästymään ja todistelemaan, ettei se mikään huono aikakausi ollut. Noitaprosessitkin kuuluvat lähinnä ns. uuteen aikaan ja keskiajallahan elettiinkin aika hyvin, kun se kuuluisa pieni jääkausi ei vielä ollut tullut.

     No, keskiajassa on ainakin se hyvä puoli, että se, kuten muutkin aikakaudet tekivät aikanaan itsestään lopun. Vuosituhannen pituinen ajanjakso alkoi pikkuhiljaa päästä eroon tylsästä pysähtyneisyydestään, maanviljelyksen tuottavuus lisääntyi ja kaupunkeja syntyi. Kapitalistinen tutanto ja jopa globaali talous saivat alkunsa.

     Se pimeä kausi, joka lännessä alkoi kansainvaellusten jälkeen, oli myöhäiskeskiajalla jo taaksejäänyttä elämää. Jos Rooman valtakunnan kukoistuskauden ihminen olisi silloin herännyt henkiin, hänellä olisi jo riittänyt ihmettelyn ja ihastelunkin aihetta. Valtavat goottilaiset katedraalit ja  skolastinen filosofia eivät olleet enää halveksittavia asioita.

     Mutta pahimmillaan keskiaika oli ollut sekä materiaalisen kulttuurin osalta primitiivistä ja yhteiskunnallisesti ja intellektuaalisesti matalatasoista. Kuten muuan nykyaikainen kirjoittaja maalaili: mitä olisi mahtanut valistunut Jeesuksen ajan roomalainen sanoa, jos hänet siirrettäisiin tuhat vuotta eteenpäin ajassa ja hän saisi katsella, mitä maailmasta oli tuossa ajassa tullut.

     Sokki olisi ollut täydellinen: missä ovatkaan komeat kaupungit leveine katuineen ja tavernoineen, vesijohtoineen ja kylpylöineen, teattereineen ja forumeineen? Niitähän oli ollut maailma täynnä Britanniasta Eufratille!

     Tuhannen vuoden kehityksen tuloksena jäljellä olikin vain ahtaita, asukkaiden virtsalle ja ulosteille haisevia loukkoja, joita asukkaat jostakin syystä kutsuivat ”kaupungeiksi”. Hienostuneiden patriisien sijasta parempaa väkeäkin edustivat vain pesemättömät barbaarit, jotka asuivat synkissä, nokiseinäisissä kivilinnoissa.

     Missä oli kukoistava kauppa? Missä kirjastot? Missä järjestys ja rauha? Mitä olivat nuo ristiä kantavat ääliöt mustissa kaavuissaan ja nuo synkät rakennukset, jotka parodioivat entisiä valoisia temppeleitä? Miksi nuo mustakaapuiset ääliöt puhuivat uskomattoman kurjaa latinaa? Missä olivat filosofit ja kaunopuhujat, missä maantiede ja astronomia?

     Siinäpä sen mullistuksen kuva, joka oli ns. sivistynyttä maailmaa kohdannut puolentoista vuosituhatta sitten. Tuon kuvan esittäjä on noita venäläisiä hörhöjä, nimimerkki Maksim Kalašnikov, jonka poliittiset mielipiteet eivät kuitenkaan nyt tässä ole elevantteja.

     Oleellista keskiajan jälkeisessä kehityksessä oli niin sanottujen tuotantotavan ja tuotantosuhteiden muuttuminen. Marx selitti urhoollisesti siirtymisen feodalismiin olleen jonkinlainen askel eteenpäin ja merkinneen eräänlaista vallankumousta. Siinä jo käsitteet venyivät ja paukkuivat, mutta kukapa estää yrittämästä. Ainakaan vielä taannoin se ei ollut tapana.

     Keskiaikainen elämä ja ajattelu oli oleellisesti toisenlaista kuin moderni. Ihan lyhyesti sanoen siinä voimme todeta yhteisön ylivertaisen vaikutuksen, muun muassa suvun ja klaanin herruuden yksilöön nähden.

      Myös kunnialla oli keskiaikaisessa yhteiskunnassa aivan primäärinen merkitys, kuten opimme vaikkapa Pentti Renvalllin teoksesta ”Suomalainen 1500-luvun ihminen oikeuskäsitystensä valossa”. Voimme lähteä siitä, että Soumen maaseudulla 1500-luku oli yhä aidosti keskiaikaista.

     Näin oli asia Venäjälläkin. Kun ruhtinas Andrei Kurbski hylkäsi herransa ja syytti tätä -Herran voideltua- epäkrisitllisyydestä, vastasi Iivana näin: Jos olet niin vanhurskas ja oikeudenmukainen…miksi olet pelännyt viattoman kuolemaa?...se on Jumalan tahto- tekee hyvää kärsiä. Jos olet niin hurskas… miksi et anna itsellesi lupaa ottaa kärsimystä minulta, vastahakoiselta mestariltasi ja siten periä elämän kruunu?

     Kurbski teki siis synnin, kun kieltäytyi antautumasta esivaltansa kidutettavaksi. Individualismilla ei ollut mitään sijaa keskiaikaisessa ajattelussa.

     Siitä lähtien maailma on perusteellisesti muuttunut. Toki muutos alkoi jo myöhäiskeskiajalla, mutta se pääsi hurjaan vauhtiin idustrialiskin myötä. Marx ja Engels julkaisivat vuonna 1848 ”Kommunistisen (puolueen) manifestin”, jossa uuden tuotantotavan mullistava merkitys koko yhteiskunnalle ja maailmalle oli nerokkaasti oivallettu.

     Se, että samat miehet sitten tekivät aivan virheellisiä johtopäätöksiä oivalluksistaan ja antoivat aseet käteen historian pahimmille tyranneille, oli taas toinen juttu. ”Manifestin” visio oli pääpiirteissään oikea: kapitalismin synty hajotti kaiken vanhan, jopa perhettä myöten:

Porvaristo on esittänyt historiassa mitä kumouksellisinta osaa. Porvaristo, missä se on päässyt valtaan, on hävittänyt kaikki feodaaliset, patriarkaaliset, idylliset suhteet. Se on säälimättömästi repinyt rikki feodaaliajan kirjavat siteet, jotka olivat sitoneet ihmisen hänen "luonnolliseen esimieheensä", eikä ole jättänyt ihmisten välille mitään muuta sidettä kuin alastoman edun, tunteettoman "käteismaksun…

 Se on sanalla sanoen asettanut uskonnollisten ja poliittisten harhakuvitelmien verhoaman riiston tilalle avoimen, häpeämättömän, suoran ja raa’an riiston.

Porvaristo on riisunut pyhyydenloisteen kaikilta toimilta, joita tähän asti on pidetty kunnianarvoisina ja joihin on suhtauduttu pelonsekaisella hartaalla kunnioituksella. Lääkärin, lakimiehen, papin, runoilijan ja tiedemiehen se on muuttanut maksusta työskenteleviksi palkkatyöläisikseen.

Porvaristo on repinyt perhesuhteelta sen liikuttavan tunnelmallisen verhon ja typistänyt sen pelkäksi rahasuhteeksi…

     No, hieman mutkia suoriksi, mutta meneillään olevan aikakauden vaihtumisen perusteet ja dynamiikan tuo pamfletti hahmotteli melkoisella terävänäköisyydellä.

     Ranskalaisten annalistien piirissä on puhuttu siitä, että ”pitkä keskiaika” olisi Ranskassa päättynyt vasta joskus 1930-luvulla. Aina siihen saakka sielläkin oli uskonnollisuudella ollut vankka asema, kaikesta kolmannen tasavallan kuuluisasta laicitésta huolimatta.

     Samaan aikaan modernisaatio oli hajottanut vanha yhteiskunnan ja tuhonnut sen rakenteet. Prosessi tosin jatkui vielä myöhemmin, kun pientaloudet vetelivät viimeisiään toisen maailmansodan jälkeen ja ranskalaiset järjestivät yhä uudelleen jo perinteeksi tulleita mellakoitaan.

     Mutta eihän kehityksen suuntaa muuttaa voinut.

     Ja nyt sitten olemme ilmeisesti palaamassa valistuksen ja uskonpuhdistuksen harharetkeltä takaisin keskiaikaan, sikäli kuin takaisin palaamisesta voi tällaisessa yhteydessä puhua. Kehitys on pikemmin spiraalin muotoista eikä se aina suuntaudu ”ylöspäin”.

     Länsimaiden kehitys on ehkä käynyt jo siinä huipussaan, johon se kykeni nousemaan historiallisen perintönsä voimin. Niiden asema maailmassa on nyt kiistatta hiipumassa ja niiden kulttuurin arvovalta on romahtanut kaikkialla maailmassa, ei vähiten niiden itsensä piirissä.

     Uutta keskiaikaa on ennusteltu ainakin noin sata vuotta, tarkoittaen kulttuurista taantumaa, jonka vuoksi koko entinen arvomaailma ja yhteiskunta muuttuvat perusteellisesti ja nimenomaan primitiivisempään suuntaan.

     Nyt on historian näyttämölle taas astumassa ja jo astunutkin uusi barbaari. Kyseessä on rappion tuote, joka on paljon kauheampi kuin se barbaari, joka aikoinaan pyrki kohti valoa ja sinne työn ja taistelun kautta pääsikin.

    Toisin kuin alkuperäinen barbaari, joka koko ajan oppi uutta, ei uusi kykene mitään oppimaan. Kyseessä on ”hirveä degradaation koe, joka suoritetaan ihmiskunnalla. Kaikesta todella inhimillisestä on tulossa marginaalista. Sen sijaan kaikki iljettävä, patologinen, idioottimainen ja mätä on julistettu normiksi”, tuo aiemmin jo siteerattu kirjoittaja toteaa.

     Aitoa keskiaikaa edustaa tänä päivänä islamilainen maailma, joka elää 1400-luvukua ihan virallisestikin. Sen vallitessa perhe, suku ja uskonto, kunnia ja muu irrationaalis-kollektivistinen aines ovat keskeisiä yhteiskunnassa ja ajattelussa. ”Aatteet” ja ajattelu ovat tarpeettomia, kuten jo kirjojen julkaisemisen määrästä voi todeta. Oppineisuuden huippu on Koraanin oppiminen ulkoa.

     Kun länsimaat tyhjenevät alkuperäisväestöstä ja täyttyvät muslimeilla, on paluu keskiaikaan jo tapahtunut. Siihen kuluu vain muutamia kymmeniä vuosia. Jo 20-30 prosenttia tuota uutta ainesta muuttaa varmasti ja peruuttamattomasti koko yhteisön luonteen.

     Suuntaus on hyvin selvä ja näkyy kulttuurisesti vaikkapa siitä, että samaan aikaan kun kristinuskoon länsimaissa (vaikkakaan ei Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa) suhtaudutaan avoimen ja demonstratiivisen halveksivasti, herättää islam kunnioitusta myös ateisteissa, jotka sen mukaan ovat pakanoista pahimpia ja ehdottomasti helvetin tuleen tuomittuja.

      Toki moni kapitalistikin jo toistasataa vuotta sitten ihasteli marxilaisuutta ja rahoitti kommunisteja. En näe asiaa mitenkään kummallisena. Kun oma ideologia on muuttunut irrelevantiksi ja tarpeettomaksi se hylätään väistämättä.

     Tähän saakka kehityksen suunta on mielestäni niin ilmeinen, ettei se kaipaa mitään erityistä perustelua, tuskinpa edes kommentteja. Muuan kiinnostava uutuus on kuitenkin nyt ilmaantunut maailmaan ja sillä lienee tätä prosessia kiihdyttävä vaikutus.

     Tarkoitan tekoälyä. Pidän hyvin todennäköisenä, että ihmisten halu irtaantua omasta ajattelusta on jo nyt kehittynyt paljon siitä, mitä se oli vielä puoli vuosisataa sitten. Sen ajan muistan hyvin.

     Silloin omaa älyä ja järkeä oli kuitenkin vielä mahdollista ja jopa pakko käyttää aina silloin tällöin. Näyttää siltä, että tekoäly tekee koko asian lopullisesti tarpeettomaksi. Se alkaa pian määrätä uustotalitaarisen yhteiskuntamme kaikkia tasoja ja myös valvoa, että sitä totellaan.

     Aldous Huxleyn dystopiassa (ks. Vihavainen: Haun huxleyn maailma tulokset

 ) oli säilynyt jonkinlainen saareke, jossa villi-ihmisillä oli hallussaan Shakespearen teokset, jotka tietenkin olivat ankarasti kiellettyjä ns. sivistyneessä maailmassa.

     Sopii kysyä, miten monta vuosikymmentä kuluu enää siihen, että esimerkiksi Raamatun siteeraaminen myös yksityisissä tilaisuuksissa ja jopa perhepiirissä tulee rangaistavaksi.

Ken elää, hän näkee.

 

Täydellisyyskin on olemassa

 

Ennen erikoisoperaatiota

 

     ”Kaikissa meissä vikaa on” otsikoi muistelmateoksensa Martta Salmela-Järvinen, merkittävä sd-poliitikko, joka aloitti kansanedustajan uransa jo ennen sotia.

     Tätähän voi pitää truismina, mutta sitä se ei ole monissa elämänpiireissä. Hyvin harva aktiivinen poliitikko suostuu sellaista suustaan päästämään ja kiivaille nationalisteillekin se olisi kauhistus -kyllä vika löytyy aina muualta, kun etsitään.

     Neuvostoliitossa olisi tällaisen periaatteen julistaminen ollut maanpetokseen (engl. high treason) verrattavaa neuvostovastaista kiihotusta (vrt. kansanryhmien vastainen kiihotus sotarikoksena ja rikoksena ihmisyyttä vastaan). Kiellettvä puhetta ja kiellettyä ajattelua sanan varsinaisessa merkityksessä.

     Toki Neuvostoliitossakin oli sallittua ja itse asiassa pakollistakin arvostella joitakin tahoja. Ennen muuta kyseessä oli maailman kaikesta pahuudesta vastuussa oleva kapitalismi erityisesti imperialistisessa USA) muodossaan ja sitä eri tavoin tukevat ja mahdollistavat ainekset.

     Oli myös kotimainen kohde, jota ruoskittiin armottomasti päivästä toiseen. Se oli kansa. Neuvostoliitto oli tieteellisesti todettu virheettömäksi yhteiskuntajärjestelmäksi, jonka arvosteleminen oli siis epätieteellistä ja epätieteellisyys oli Neuvostoliitossa asia, josta rankaistiin rikoslain mukaan(!).

     Täydellistä ei kuitenkaan ollut tämänkään maan elämän arkipäivä. Oli vielä puutteita ja epäkohtia ja niiden syynä oli kansa, joka ei ollut valtionsa arvoinen.

     Neuvostoliitto oli maa, jossa kansa ei arvostellut valtiota, vaan jossa valtio arvoisteli kansaa. Jos kansa toimi tai edes ajatteli oman järkensä ja omantuntonsa, eikä tieteellisen sosialismin dogmien mukaan, kyseessä oli luultavasti rikos. Se oli koko järjestelmää vastaan kohdistuvaa toimintaa, joka voi olla maanpetosta tai huliganismia. Molemmista saattoi saada kovan tuomion, mikä olikin nuhteettoman logiikan ehdoton vaatimus.

     Kun me nyt tällä valistuneella aikakaudella liberaalin demokratiamme puitteissa olemme vapaat ajattelemaan mitä haluamme, saamme sanoa asioista oman poliittisen mielipiteemme, jonka ei suinkaan tarvitse olla tieteellinen.  Sellaista poliittista tiedettä, joka määräisi meille sallitut ajatustemme ja asenteidemme rajat, ei yksinkertaisesti ole.

     Niinpä me saatamme tuntea itsellemme hyvinkin etäisiksi ne ajat, jolloin se oli totalitaristisissa maissa normaalia arkipäivää.

     Totalitaarinen ajattelu ja käytäntö ovat kuitenkin tulleet taas koko ajan lähemmäksi meitä sen sijaan, että ne olisivat jääneet menneisyyden kummitukseksi. Miksi näin on, ei ole mikää tuhannen taalan kysymys, vaan paljon suurempi.

     Naapurimaassa Venäjällä kehitys alkoi jo varhain, itse asiassa tietyt piirit siellä eivät koskaan toipuneet totalitarismin romahduksesta, vaan jatkoivat sen hengess uusin keinoin ”oottain aikaa parempaa”.

     -Niin sota syttyikin. Sotaa käyvä valtio on luonnostaan henkisesti taantuva yhteisö, joka krampinomaisesti palaa lapsenomaiseen uskoon omasta täydellisyydestään ja rankaisee jokaista, joka uskaltaa esittää arvostelua. Alamaiset, nuo entiset kansalaiset (ransk. citoyen), ovat nyt niitä, joita saa ja pitääkin arvostella.

     Venäjällä suuntaus kohti totalitaarisen ajattelun paluuta oli tietyissä piireissä(ns. lunatic fringe) havaittavissa jo vuosia ennen Ukrainan sodan syttymistä. Ilmiö vaikutti laajalta ympäristöönsä ja meilläkin oli jokunen yksittäinen ”desantti” (oik. desantnik, maahanlaskujoukkojen sotilas. Nimitys tulee ranskan verbistä descendre -laskeutua), joka rauhan aikaa elävässä maassamme sai tietenkin sen mielipuolen rooli, jonka ansaitsikin.

     Mitä tulee itse totalitaariseen ajatteluun, on kiintoisaa havaita, että siihen aina sisältyvä olettamus oman yhteisön täydellisyydestä ja sen nousemisesta kaiken arvostelun yläpuolelle, oli tietyissä piireissä kovin räikeää jo kymmenisen vuotta sitten.

Meillähän tämä ilmiö on nyt jo selvästi havaittavissa, vaikka liberaalit instituutiot ovatkin säilyneet. Kysymys on mentaliteetista, jossa alkavat vaikuttaa piiritetyn kansan piirissä vallitseva refleksinomainen ajatuksenvapauden kammoksuminen ja oman vajavaisuuden kieltäminen.

Venäjän puolella jo kauan sitten havaituista ilmiöistä kertoo tämä vanha blogi:

 

perjantai 14. joulukuuta 2018

Hirmuisia asioita

 

Kauhistuksia

 

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

 

     Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

     Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

     Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliisityöksi.

     Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Sherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

     Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

     Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

     Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

     Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

     Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

     Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

     Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

    Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

     Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

     Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

    Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

    Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

     En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

     Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

     Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

     Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

     Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

     Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

     Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

     Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

     Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

     Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

     Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

     Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

     Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

     Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

     Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

     Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

     Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

     Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

     Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

     Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

     Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

     Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

     Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

     Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.

 

Tämä edellinen oli siis kirjoitettu vuonna 2018.

 

 

 

Ihanne ja toteutus

 

Ihminen isolla I:llä

 

     Tapahtuipa kerran neljännesvuosisata sitten Pietarissa eräässä projektini seminaarissa, että kun pidin omaa esitelmääni, kuulijoita rupesi silminnähtävästi huvittamaan.

     Kuitenkin olin vain puhunut Maksim Gorkin ajattelusta ja siitä perustavanlaatuisesta erottelusta, jonka hän teki ”poroporvarin” ja ”Ihmisen” (isolla kirjaimella) välille.

     Tämä Ihminen isolla alkukirjaimella oli se aristotelista ihmisen olemusta toteuttava olento, jossa hänessä piilevä hyvä vapautui: Ihminen (Isolla I:llä) oli sankari, altruisti, keksijä, marttyyri, jos niin tarvittiin, jalo ja luova olento, jolle kaikki lajitoverit olivat rakkaita ja varmaankin myös toisten lajien edustajat. Hän lienee muistuttanut suuresti Erich Frommin ”genitaalis-produktiivista” persoonallisuutta.

      Isolla I:llä kirjoitettu eli täyteen mittaansa kehittynyt ihminen oli poroporvarin (meštšanin) vastakohta. Tuolle viimemainitulle otukselle, jota oikeastaan olisi venäjäksi voinut nimittää ali-ihmiseksi (nedotšelovek) oli tässä maailmassa tärkeää vain hänen oma etunsa ja sen lisäksi korkeintaan oma perhe ja suku.

     Poroporvari ajatteli vain hyötyä, erityisesti omaansa. Kun Ihminen neroudessaan keksi vaikkapa tulen, käytti poroporvari sitä vain makuuhuoneensa valaisemiseen, kun Ihminen keksi äänen tallentamisen, käytti poroporvari sitä renkutusten kuuntelemiseen, kun Ihminen keksi röntgensäteet, käytti poroporvari niitä vain omaisuutensa suojelemiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Gorkille poroporvari oli kaiken kulttuuripyrkimyksen vastakohta. Poroporvarille maailma oli vain oman kurjan tyydytyksen väline. Yhteiskunnassa poroporvaristoa edusti Venäjällä sen talopoikaisluokka (!) ja juuri siksi kansalaissota oli ollut niin eläimellisen raakaa ja vandalismin kyllästämää.

     Ihmiskunnan ja erityisesti Venäjän toivo oli vain työväessä, joka kukistaisi talonpoikaiston ja tulisi sen tilalle maan teollistuessa. Näin ajatteli Gorki ja tämä oli se syy, miksi hän tunnetusti kannatti kollektivisointia erityisen lämpimästi: talonpoika oli poroporvarillisuuden lähteenä hävitettävä, että Ihminen isolla I:llä voisi päästä valtaan.

     Kuten aluksi mainitsin, kun kerroin esitelmässäni tästä aiheesta huomasin ihmeekseni outoa hihittelyä, vaikka asia oli mielestäni sekä vakava että tärkeä ja esitykseni tosiasioiden mukainen.

     Sittemmin minulle kerrottiin, että olisi pitänyt sanoa ”ihminen suurella alkukirjaimella” (tšelovek s bolšoj bukvoj). Sen sijasta olin sanonut ”Tšelovek s bolšym Tš”. Kuulija assosioi tämän tš-kirjaimen välittömästi sanaan tšlen, joka tarkoittaa jäsentä ja on myös erityisen miehisen jäsenen normaali synonyymi.

     No, eipä tuossa suurta vahinkoa liene tapahtunut, ehkäpä se vain ryyditti kukaties kuivaa esitelmää. Itse asia kyllä ainakin tuli ymmärretyksi.

     Ja itse asia olikin hyvin tärkeä. Gorki toki oli melkoisessa määrin yksityisajattelija myös tuossa ”poroporvaristoa” (meštšanstvo) koskevan dogmin kohdalla, mutta ongelma vaivasi kaikkia.

     Oikeat, viralliset ideologit puhuivat ennen muuta ”pikkuporvaristosta” (melkaja buržuazija), vaikka kyllä tuo ”poroporvarillisuuden” käsite hiipi vahvasti myös virallisen ideologian piiriin ja muodosti siellä aika hankalan kysymyksen, joka näytti uhmaavan itse marxismi-leninismin pyhiä lakeja, jotka selittivät kaiken.

     Poroporvarillisuutta saattoi näet löytyä aivan mistä tahansa, myös työväenluokasta ja jopa sen itselleen nostamista johtajista. Miten tämä perisynnin kaltainen pahe ylipäätään sitten saattoi olla tuhottavissa?

     Voimalla ja väkivallallahan valtaan päässyt ideologia uskoi kaiken olevan ratkaistavissa ja niinpä ainakin voitiin yksityisen edun tavoittelu ja siihen liittyvä yritteliäisyys säätää ankarasti rangaistaviksi. Se nyt auttoi minkä auttoi ja loput voitiin aina niin sanoakseni reilusti valehdella. Joka tapauksesa jälkeä syntyi.

     Jo 1930-luvun lopulla, kun sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi, alkoi taistelu (kaikkihan voitiin saavuttaa vain taistelulla eikä mitään ilman sitä) siirtymisestä kohti kommunismia.

     Kommunismissa ihminen isolla I:llä oli päässyt kasvamaan täyteen pituuteensa ja alistanut valtaansa luonnon, jolta voitiin ulosmitata (se ei antanut armopaloja) myös aineellista hyvinvointia, joka kommunismin koitettua olisi rajatonta: edes rahaa ei enää olisi, kun jokainen sai ammentaa yhteisestä laarista kaikkea materiaalista hyvyyttä tarpeidensa mukaan. Ei mammonan tavoittelulle enää tarvitsisi kenenkään uhrata elämäänsä ja arvojaan.

     Aineellinen hyvinvointi ilman poroporvarillisuutta näkyikin jo pilkistävän yhteiskunnasta sieltä täältä. Esimerkiksi stahanovilaiset työläiset saattoivat omalla työllään ansaita niin paljon, että kykenivät hankkimaan auton kuljettajineen.

     Selvää oli, että he olivat myös suuria korkeakulttuurin ystäviä, tunsivat Puškinin runot läpikotaisin ja lähettivät tyttärensä pianotunneille. Moni rustasi runojakin ja kirjoitti proosaa. Insinöörin tiedot yhtyivät heillä älymystön kulttuuritasoon ja työläisen luokkatietoisuuteen.

     Kommunismin aineelliseen hyvinvointiin kuului myös niin sanottu ylellisyys, jota  ennen vainruhtinaat ja kapitalistit aikoinaan saivat nauttia. Markkinoille tuli nyt kaviaaria ja samppanjaa ja muitakin hienouksia hajuvesistä silkkisukkiin.

     Lehdet kuvasivat sankarillisia uusia miehiä ja naisia myös entisten eliittiurheilujen parissa: harrastettiin purjehdusta ja ratsastusta, autoilua, laskuvarjohyppyjä ja lentämistä. Niistä oli myös sotilaallista hyötyä.

     Mutta oleellista oli uuden ihmisen luominen. Uusi ihminen oli se yli-ihminen eli vanhan aatamin tilalle kehittynyt Ihminen isolla I:llä, jonka tulemista sosialistit olivat julistaneet jo sata vuotta. Venäjällä siitä oli kirjoittanut erityisesti Nikolai Tšernyševski, jonka teos ”Mitä on tehtävä?” oli Leninin suuri herättäjä ja peruskokemus. Hän kertoi ymmärtäneensä sen merkityksen vasta kuuden lukemisen jälkeen.

     Yli-ihmisen julistaja Tšernyšeski joka tapauksessa oli (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ). Siitä puhuivat myös esimerkiksi Trotski ja jopa Buharin. Kun vallankumous vapauttaisi Ihmisen (suurella alkukirjaimella), alkaisi syntyä valtavia määriä neroja, kun ihmisyys saisi kaikkialla kasvaa täyteen mittaansa.

     No, eihän tämäkään utopia suinkaan huono ollut pyrkimystensä puolesta. Asia muutti luonnettaan, kun päämäärään pyrittiin totalitaarisella pakkovallalla ja uskottiin ehdottomasti tunnettavan ne lainomaisuudet, jotka yhteiskuntaa ja luontoa hallitsevat.

     Tässä sopii kai muistuttaa siitäkin, että kommunismin päämääränä oli maksimaalinen vapaus. Leninin, kuten anarkistien mielestä tämä merkitsi valtion eli väkivaltakoneiston tuhoamista. Lenin muotoili asian siten, että kommunisteilla oli anarkistien kanssa yhteinen päämäärä, mutta keinot poikkesivat roisistaan. Kommunisteilla ne perustuivat tieteeseen…

     Utopian toteuttamisessa kävi hieman samoin kuin tunnetussa tarinassa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä ja yritti ensin ommella pukua. Kun se ei onnistunut, siirryttiin yrittämään takkia, sen jälkeen liivejä ja lopulta tupakkakukkaroa.

     Näin tuppaa käymään, kun ihminen luulee tuntevansa maailman pohjiaan myöten, olipa sitten kyseessä yhteiskunnan, ilmaston tai ihmisluonnon muuttaminen. Hybris tuottaa arvaamattomia seurauksia.

     Hyvät päämäärät ovat kuitenkin aina hyviä ja Ihminen isolla I:llä on yhä arvokas ihanne. Keinojen kanssa pitää vain olla varuillaan, niistä saattaa liian helposti tulla itsetarkoitus.

 

 

Nuoruus, vanhuus ja kauneus

 

     Kenellekään ei liene salaisuus, että ihmiskunta ja sen alaryhmät käyttäytyvät laumaeläinten tapaan myös yksilön kauneutta/komeutta tai muuta puoleensavetävyyttä/luotaan työntävyyttä koskevissa arvostelmissaan. Hyvin nopeasti saatetaan vaihtaa palvonnan kohteina olevia ”idoleita”.

     Kuitenkin voisi kuvitella, että esimerkiksi seksuaalisen vetovoiman perustekijät ovat syvällä geeneissä myös ihmisillä, kuten ne ovat muillakin elollisilla.

     Ehkä näin sentään onkin. Miehen hormoonit panevat hyrräämään ne naiselle tyypilliset asiat, jotka erottavat hänet omasta sukupuolesta: leveämpi takamus, esille työntyvät rinnat, rasvakudoksen kertyminen reisiin, sirompi kasvojen muoto ja jopa pitkä tukka.

     Asiaan kuuluu, että ihmisellä on kyky tehdä hyvin hienostuneita kokonaisarvioita myös sukupuoliominaisuuksista ja niiden tahallinen korostaminen karikatyyreiksi tuottaa vain vastenmielisiä tuloksia. Asiasta voi varmistua avaamalla lähimmän pornosivuston.

     Topatut tötteröhuulet ja silikonirinnat tai pakarat ovat suurella todennäköisyydellä rumia, vaikka katsojan silmässä oleva kauneus perustuu suurelta osin biologisiin perusasioihin. Sama pitänee paikkansa bodarien keinotekoisista kaikkialle kehoon rakennettujen kuhmuroiden kokoelmasta, joista ”sixpack” näyttää jo saaneen kulttiaseman. Ei maailmassa ole sellaisia edes kuvattu ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa.

     Antiikin kreikkalaisten kauneusihannetta palvottiin täydellisyyden perikuvana vielä renessanssista toiseen maailmansotaan. Kyseessä oli harmoninen, terveen ja nuoren näköinen vartalo ja solakat jäsenet.

     Vasta sodan jälkeen ja lähinnä 1960-luvulta alkaen on syntynyt valtavaksi paisunut kehojen uudelleenrakennusteollisuus, joka pyrkii maksimaaliseen kokoon eikä sopusuhtaisuuteen ja johon paradoksaalisesti liittyy tarpeettomimpienkin lihasten paisuttaminen ja rasvakerroksen hävittäminen. Sellainen ruumis ei olisi edes kauaa kestänyt muinaisen elämän rasituksia.

     Joku Praksiteleen urheilija ei kelpaisi lainkaan nykyajan komeuskilpailuihin eikä Milon Venus eli Meloksen Afrodite pääsisi missikisoissa keräilyeriä pitemmälle.

     On syytä kysyä, miten tämä on mahdollista? Onko julkisuuden päivästä toiseen tarjoilema ja alituisesti muuttuva ”kauneuihanne” todella läheisessä kosketuksessa ihmisten todellisten arvostusten kanssa, vai onko kyseessä vain valheellinen ja tarkoin harkittu muoti, sosiaalinen konstruktio, jolle laumasieluinen yleisö pitää välttämättömänä osoittaa tai ihailuaan.

     Vielä muutama vuosi sitten ”naisihanteena” tarjottiin kaikkialla luurankomaista vartaloa, josta puuttuivat kokonaan naiselliset sulot. Tällä ilmeisesti saatiin aikaan se, että miljoonat ja taas miljoonat naiset käyttivät loputtomia ponnistuksia ja miljardien rahasummia muokatakseen itsestään ”poikia, joilla on rinnat”, kuten Tom Wolfe asian ilmaisi.

     Naisellisiin sukupuolitunnuksiin, jotka aidosti vetävä puoleensa vastakkaista sukupuolta, kuuluu kuitenkin melko huomattava rasvan määrä, joka sijoittuu tietyllä tavalla, kuten yllä mainittiin.

     Jokaisella naisen näköisellä feminiinillä riittää kosijoita, joista ihminen lajityypillisesti valitsee vain yhden kerrallaan. Useimpien lajien koiraat joutuvat yleensä kilpailuun ja jopa tappeluun siitä, kuka saa tämän armon ja kuka ei. Ihminen ei ole tässä poikkeus.

     Koska naisella on biologisen valitsijan rooli, mikä on koko lajinkehityksen avain, on hänen arvionsa kosijoiden haluttavuudesta koko evoluution keskeinen asia. Alfanaaraat valitsevat alfauroksia, jotka taas kaiketi näyttävät mahdollisimman päteviltä elättäjiltä tuleville jälkeläisille.

     Toki kilpailu ei tähän alfaporukkaan rajoitu, vaan sitä käydään kaikilla populaation tasoilla ja tuloksena on lajinkehitys eli muuttuminen johonkin suuntaan. Olisi karkea virhe kuvitella, että ihmislaji tai mikään muukaan laji olisi yhtäkkiä lopettanut kehityksensä eikä tästä enää muuksi muuttuisi.

     Kuten melko tuoreessa Tiede-lehdessä kerrotaan, muutosta on havaittavisssa jopa melko lyhyelläkin aikavälillä. Esimerkiksi ihmisten pituus on kasvanut, ei vain siksi, että kasvuolosuhteet ovat parantuneet, vaan myös siksi, että naiset suosivat pitkiä miehiä.

     Myös aivojen koko on hieman pienentynyt, minkä kutenkaan ei ole katsottu selittävän ihmiskunnan tyhmenemistä, ns. Lynn-efektiä, joka myös on selkeästi mitattavissa.

     Vielä 1960-luulla kannettiin maailmassa yleisesti huolta ihmislajin biologisesta tulevaisuudesta (ks. Vihavainen: Haun medawar tulokset ), mutta nyttemmin koko asia on tullut ainakin joukkoviestinnässä tabuksi. Tiede-lehden tapaiset julkaisut sentään vielä pystyvät sen mainitsemaan. En kuitenkaan suosittelisi sen esille ottamista eduskunnassa.

     Kuten alussa mainittiin, ihmisyksilön haluttavuus eli markkina-arvo pariutumisiässä on koko lajinkehityksen kannalta keskeinen asia ja merkitsee erittäin paljon myös yksilön omalle tulevaisuudelle. Onkin selvää, että siihen myös panostetaan paljon.

     Pariutumisiän jälkeen sukupuolelle ominaisten houkuttelevien ominaisuuksien merkitys laskee ja biologian kannalta se häviää lisääntymiskyvyn myötä kokonaan. Tämä tarkoitti aikoinaan siirtymistä uuteen, vanhuuden vaiheeseen, joka merkitsi myös nousemista arvostuksen hierarkiassa

     Nykymaailmassa, nuoruus on jostakin syystä noussut suurimman arvostuksen kohteeksi ja tämä on aiheuttanut sen, että nuoruutta imitoidaan kaikin keinoin ja vanhuutta kieltäydytään yksinkertaisesti tunnustamasta.

     Vielä melko äskettäin vanhuuteen liittyi lähes väistämättä myös sairaalloisuus, joka antoi leimansa lähes jokaiselle ikäihmiselle. Nykyään tätä on kyetty välttämään ja korjaamaan monilla keinoilla ja erilaiset nuorennusmenetelmät ovat kaikkialla miljardibisnes.

     Tämä on toki erinomaista, sillä elämänlaadun pitäminen hyvällä tasolla aina kuolemaan saakka on utilitaristisen filosofiamme näkökulmasta varmasti yksi tavoiteltavimpia asioita.

     Yhä vanhemmiksi elävät ikäihmiset ovat itse asiassa aikamme uusi tunnus ja yhä keskeisempi poliittinen ja taloudellinen voimatekijä. Jopa seksuaalisuus, joka ennen loppui jo viidenkympin tienoilla, jatkuu yhä useammin haudan partaalle saakka uusien rohtojen ansiosta.

     Kun näin on, ei ole yllättävää, että myös sukupuolista houkuttelevuutta pyritään ylläpitämään ja lisäämään loputtomasti.

     Tuloksena on yhä useammin karikatyyrejä, jollaisiksi ihmisillä on muutenkin taipumus iän mukana muuttua. Alun perin luonto on lisääntymisiän jälkeen antanut sukupuolitunnusmerkkien kuihtua, mikä on ollut merkkinä siitä, ettei näihin enää kannata tuhlata ruutia.

     Uusi uljas maailma on sen sijaan löytänyt tästäkin niin sanotun markkinaraon. Loputon nuoruus on ihanteena uusi ilmiö, joka kukaties on alkanut vasta näiden nuoruudessaan niin sanotun kulttuurivallankumouksen kokeneiden suurten ikäluokkien myötä.

     Mikäli näin on, sitä ei kannata edes etsiä länsimaiden ulkopuolelta ja minusta todella näyttää siltä, että näin on. En tunne esimerkiksi Japanin tai Kiinan tilannetta tässä suhteessa.

    Ulkopuoliselle tulee joka tapauksessa se kuva, että siellä vanhuuteen suhtaudutaan arvostavasti eikä sitä pyritä millään taoin kieltämään, vaikka esimerkiksi Japanissa vanhusten suuri osuus väestöstä on suuri taloudellinen ongelma.

Rakas kuninkaamme

 

Aikansa Trump?

 

     Kun näitä nykyisen maailmapolitiikan touhuja katselee, etsii väkisinkin mielessään historiallisia paralleeleja. Ainahan ne ontuvat, mutta on hyvä muistaa, että on sitä osattu ennenkin.

     Maailman johtavan demokratian päämiehen historialliseksi edeltäjäksi tuntuisi parhaiten soveltuvan jonkin maailmanvallan päästään seonnut yksinvaltias, ehkäpä Nero, Caligula tai joku itämainen despootti, vaikkapa Xerxes, joka rankaisi merta sitä ruoskittamalla.

     Itse demokratian käsite on tietenkin muuttunut antiikin ajoista, jolloin se kuului kaupunkivaltioille, joissa voitiin pitää kansankokouksia. Persian kaltaisessa valtakunnassa sitä ei voinut enää kuvitella, eikä myöskään Roomassa, jossa res publica ei mitään demokratiaa tarkoittanut, vaikka olikin periaatteessa yksinvallan vastakohta.

     Kuninkaat oli karkotettu ja keisarin valta perustui tasavaltaisiin instituutioihin. Niiden hallitsemisesta kyllä kertyi valtaa ainakin saman verran kuin kuninkaalla kerran oli ollut.

     Kustaa III:n vallankaappauksen jälkeen Ruotsi oli perustuslaillinen monarkia, jossa kuninkaan rooli kuitenkin lähenteli ajan ihanteeksi nousseen valistuneen itsevaltiaan asemaa.

     Kunnianhimoinen monarkkimme pyrki ottamaan siitä kaiken irti ja haaveili jo mielessään ikuisen kunnian laakereita, Venäjän kukistajana ja Afrikan sankarina, joka pelasti Turkin imperiumin. Sittemmin häntä innosti myös monikansallisen sotajoukon johtaminen Ranskan vallankumouksen kukistamiseksi ja Ludvig XVI:n pelastamiseksi.

     Suomalaiset olivat Kyöstä-kuninkaaseensa hyvin tyytyväisiä, tämä kun osasi jonkin verran suomeakin ja opetutti sitä myös kruununperijälle. Suomalaisilla ei ollut tietoa siitä, että kuningas oli neuvotellut venäläisten kanssa jopa Suomen vaihtamisesta Norjaan, joka siis otettaisiin Tanskalta, joka oli Venäjän geopoliittinen liittolainen jo keskiajalta lähtien.

 Tässä diiliissä olisimme siis joutuneet Venäjän alaisuuteen ihan neuvotteluteitse. Mitä tästä olisi seurannut valtiopäivillä, on kiinnostavaa kuvitella. Ehkäpä ajan relevantti juridinen instanssi olisi ainakin kyennyt sorvaamaan vakuuttavan asiakirjan kuninkaan politiikan juridisesta pätevyydestä.

     Voi tietenkin epäillä sitä, miten tosissaan tuollainen ajatus esitettiin, mutta Kustaa III:n kohdalla ei huimia ideoita pidä vähätellä. Hän oli tarvittaessa valmis panemaan koko valtakuntansa vaaraan oman kunnianhimonsa tähden.

     Kustaa III:n sota oli huikea osoitus siitä, miten monarkki saattoi pelata hasardia panoksenaan koko valtakuntansa ja maksumiehinä kymmenet tuhannet sotilaat ja siviilit, jotka saivat antaa henkensä tuossa uhkapelissä.

     Erik Lönnrothin klassinen elämäkerta kuvaa tämän narsistin uraa, joka hyvällä onnella päättyi siihen, että hän sai Tukholman kuninkaanlinnan viereen patsaansa, jossa annetaan hänen epiteetikseen muun ohella myös ”rauhan palauttaja”. Rauhan rikkojasta ei mainita mitään (ks. Gustav III (staty) – Wikipedia ).

     Kuitenkin voimme laskea Kustaa III:n suorittaman rauhan rikkomisen syyksi sen, että Venäjä sopivan hetken tullen vuonna1808 hyökkäsi ja otti itselleen koko Suomen. Toki Ruotsi sai pian itselleen Norjan, mikä perustui kruununperillisen, Kaarle Juhanan taitavaan ja ennakkoluulottomaan diplomatiaan.

 

 

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Suurpolitiikan puuhamies

 

Muuan sankarikuningas

 

Erik Lönnroth, Den stora rollen. Kung Gustaf III spelad av honom själv. Norstedts 1986, 282 s.

 

     Suuri valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, kuten ihan läheltä nykyhistoriastakin näemme. Myös Kustaa III oli egomaani, jolla oli taipumus ja kyky uskoa, että kaikki, mihin hän ryhtyy, kyllä onnistuu, vaikka riskit olisivat suuriakin.

     Suurena teatteriharrastajana Kustaa kirjoitti useitakin historiallisia näytelmiä, jotka liittyivät hänen sankareihinsa Ruotsin historiassa, kahteen suureen Kustaa-kuninkaaseen, Kustaa Eerikinpoika Vaasaan ja Kustaa II Aadolfiin. Voltairen Henriade-näytelmän Kustaa osasi jo teini-ikäisenä ulkoa. Teatteri oli hänelle ehkä suurinta ja aidointa maailmassa.

     Näytelmä Gustaf Adolph och Ebba Brahe esittää naiivin ihannekuvan pelottomasta ja nuhteettomasta sankarista, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Kuningas oli sekä voittoisa, että armollinen. Näytelmässä kansa ihailee kuninkaan täydellisiä hyveitä:

Alla följande Kungen till stranden:

Gud välsigna vår goda, vår stora kung!

Johan:

Hvad han är nådig!

Catharina:

Hvad han är trogen!

Sigrid:

Hvad han är vacker!

Maria:

Hvad han är öm!

Erik:

Hvad han är god!

Sven:

Hvad han är tapper!

     Kustaan näytelmiä ei yleensä ole pidetty suurina nerouden osoituksina, mutta joskus kuuluu yleisö niissä villiintyneen ja huutaneen hurjana ”hakkaa päälle” (slå på, slå på, slå på!).

     Kolmas Kustaa ei halunnut olla kahta muuta Kustaata pahempi. Itse asiassa hän pyrki jopa suuremmaksi. Eräässä kirjeessään hän maalailee, miten maailmanhistoria muistaisi hänet Turkin keisarikunnan pelastajana ja hänen maineensa kiirisi ympäri Aasiaa ja Afrikkaa kuin uuden Aleksanteri Suuren.

     Tämä tapahtui siihen aikaan, kun hän nousi maihin Suomessa nimeään kantava sodan alussa ja kun hänellä tiettävästi oli myös yllään uusi sankarin univormu, joka muistutti Kustaa II Aadolfin pukua.

     Ruotsin varsinainen perivihollinen oli Tanska, joka 1600-luvulle saakka piti hallussaan sekä Skandinavian eteläistä osaa, että Ruotsin pääsyä Atlantille, jossa aikakauden suuret bisnekset odottivat Ruotsin puuta, metalleja ja tervaa.

     Epäilemättä Tanskalla oli syytä kantaa kaunaa Ruotsille, joka pakkoruotsalaisti Skoonen, Hallannin, Blekingen ja Bohuslänin, mutta tanskalaisviha oli syvään juurtunut Ruotsissakin, kehtasivathan nuo uudet alamaiset ryhtyä jopa sissitoimintaan ja heidän vanha emämaansa oli aina valmis liittoutumaan Ruotsia vastaan.

     Kyseessä oli vanha Tanskan ja Venäjän liitto, jota vastassa oli Ruotsin ja Turkin liitto. Keskustelussaan Katariina II:n kanssa Kustaa ehdotti noiden liittojen purkamista ja sen tilalle Ruotsin ja Venäjän liittoa. Sen myötäjäisinä Ruotsi saisi Tanskalta Norjan.

     Katariina ei asiasta innostunut, vaikka Venäjän lähettiläs Morkov salaisissa keskusteluissa Rooman Pietarinkirkossa saattoi vahvistaa, että kuningas oli tosissaan. Hyökkäystä Tanskaa vastaan valmisteltiin varsin pitkälle ja sen kulmakivenä oli Tanskan laivaston tuhoaminen äkillisellä iskulla. Tämä siitä huolimatta, että Tanskan laivasto oli jopa suurempi kuin Ruotsin…

     Tanskaan lähetettiin vakoilijaksi muuan majuri Toll, jonka hänen veljensä arveli sopivan tarkoitukseen erinomaisesti, majuri kun osasi kieltä kuin natiivi ikään: ”så väl possederar han deras ohyggeliga språk…”

     Tanskan suunta päätettiin lopulta varmistaa ystävyyspolitiikalla. Kustaa Mauri Armfelt hurmasi tanskalaiset siihen määrään saakka, että sai arvostetun ja kadehditun Tanskan Elefanttiritarikunnan kunniamerkin. Elefantti muuten liittyi tanskalaisten rooliin ristiretkillä.

     Armfelt, joka lihoi Tanskan herkkujen äärellä, kuuluu pahastuneen siitä, kun Venäjän lähettiläs sitten kerran viittasi häneen sanalla ”elefanten”. Mutta diplomaatithan joutuvat kestämään kaikenlaista.

     Mitä kaikkien tuntemaan Kustaan sotaan tulee, lienee meillä yleinen käsitys, että siinä oli kaksi osapuolta, Ruotsi ja Venäjä. Samaan aikaan kyllä käytiin myös Venäjän ja Turkin sotaa, jossa jälkimmäinen oli tällä kertaa hyökkääjä.

     Juridisesti niin olikin, mutta sota ei olisi ollut edes mahdollinen ilman taustajoukkoja, joita Ruotsi sai haalituiksi vaihtelevasti. Eurooppalainen tasapainopolitiikka oli horjumassa Venäjän laajenemisen takia ja sitä vastaan pelasivat niin Preussi ja Englanti kuin Hollanti ja vielä Puolakin, joka epätoivoisesti etsi pelastusta jopa Preussilta, joka pian yhdessä Venäjän ja Itävallan kanssa teki lopun koko maasta.

     Venäläisessä wikipediassa nuo maat esitetäänkin Venäjän vihollisina Kustaa III:n sodassa. Kuitenkaan enempää Englanti kuin Preussi, saati Hollanti eivät nostaneet aseitaan Venäjää vastaan. Sen sijaan ne maksoivat Ruotsille avustuksia, samoin kuin Turkki. Vuonna 1790 toki myös Preussin armeijan mobilisointi Puolen suunnalla antoi Katariinalle hyvän syyn pyrkiä rauhaan Ruotsin kanssa, että joukkoja vapautuisi etelämmäs.

     Lönnrothin teos ei ole Kustaan sodan vaan itse kuninkaan historia, mutta kertoo kyllä varsin laajasti asian diplomaattisesta taustasta. Se poikkeaa suomalaisista esityksistä painotuksiltaan ja paljastaa myös Kustaan politiikan suuren ulkopoliittisen haavoittuvuuden.

     Itse kirjan sankari tai ainakin keskushenkilö osoittautuu todella sankariksi sanan klassisessa mielessä, hän on tunteeton uhrauksille ja ikuinen optimisti toivottomissakin tilanteissa, jotka aluksi näyttävät musertavan kaiken. Rohkeutta Kustaalta ei kentällä enempää kuin kabineteissakaan puuttunut ja visiot olivat todella huimia.

     Ajan diplomatia oli äärimmäisen raadollista ja avustuksia sotaan luvattiin avokätisemmin kuin niitä annettiin. Äskeiset viholliset muuttuivat helposti uusiksi ystäviksi ja Värälän rauhan jälkeen kuningas lähettikin serkulleen Katariinalle tolkuttoman falskin kirjeen, jossa pahoiteltiin ikäviä väärinkäsityksiä, jotka muka aiheuttivat sodan.

     Sen sijaan tarjottiin ystävyysliittoa ja osanottoa yhteiseen sotaretkeen Ranskan vallankumousta vastaan, jota Ruotsin sankarikuningas itse johtaisi. Hyökkäysarmeijalle oli piirretty valmiiksi karttakin, joka oli mikkeliläisen upseerin, Otto Karl von Fieandtin tekemä. Rahaakin Ruotsiin tarvittiin kipeästi, myös Venäjältä. Katariina ei lämmennyt rakkaan serkkunsa ajatuksille tälläkään kertaa, vaikka Kustaa oli taaskin ilmeisen tosissaan.

 

Makuasiaa

 

Se paras tuorejuusto

 

Ainekset:

2 purkkia kermaviiliä

3-4 valkosipulin kynttä

suolaa

Tarjoiluun:

sormisuolaa

olutta

 

Valkosipulin kynnet murskataan puristimessa ja sekoitetaan kermaviiliin. Suolaa sekaan n. etwaksen verran, esim. ”veitsen kärjellinen”.

Seos kaadetaan Melitta-suodattimeen ja annetaan olla yön yli, jolloin hera valuu pois.

Nautitaan oluen ja sormisuolahiutaleiden kera. Juustossa jo oleva suola ei vielä anna tätä makuyhdistelmää, eikä sitä tarvita paljon.

Liian hyvää pantavaksi esim. leivän päälle.

Venäjästä ja "lännen" synnystä vielä

 

Kiistaa ”Lännen” synnystä ja merkityksestä

 

     The New York Review of Booksin 18.12.2025 päivätyssä numerossa Juri Sljozkin (Yuri Slezkine) kirjoitti kiinnostavan esseen erään Georgios Varouxakisin kirjasta ”The West: The History of an Idea”.

     Essee oli siis hyvin kiinnostava ja julkaisen sen johdosta kirjottamani ja 9.12.2026  julkaistun blogin kohta tässä uudelleen. Slezkinin essee nimittäin provosoi kaksi pitkää kommenttia ja vielä pitemmän kirjoittajan oman vastauksen, jotka on julkaistu NYRB:n 23.4.2026 päivätyssä numerossa, joka tupsahti postiluukustani eilen.

     Sanoisinpa, että tässä on jo nostalgian makua näinä ”reaaliajassa” tapahtuvien höläyttelyjen ja möläyttelyjen aikoina. Toki myös eri alojen ammattilehdissä saattaa mennä vuosikin, ennen kuin johonkin puheenvuoroon saadaan vastaus, mutta se onkin sitten kunnolla punnittu ja perusteltu.

     Mutta nyt siis koko kiistan alkuun, joka ei niinkään ole Varouxakisin kirja, vaan siitä ja sen ideasta kirjoitettu arvosteluessee. Huomautan, että olen seurannut Slezkinen kirjoittelua jo kauan (ks. Vihavainen: Haun sljozkin tulokset ) ja että hän kuuluu noihin kuvia kumartelemattomiin intellektuelleihin, jollaiset omassa maassamme loistavat poissaolollaan.

     Tulkoon mainituksi, että tämä kirja-arvostelua on pidetty niin tärkeänä, että se mainitaan myös Slezkineä esittelevässä Wikipedia-artikkelissa jopa ensimmäisenä.

     Mutta ensin siis tuo vanha blogi, joka sinänsä puutteellisesti johdattaa arvostelijoiden esille ottamaan aiheeseen:

Tiistai 9. joulukuuta 2025

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Euroopan outo kohtalo

 

Yuri Slezkine, Why ”The West”? New York Review of Books, December 18, 2025

 

     The New York Review of Books (NYRB) on ollut yksi maailman parhaina pidettyjä kulttuurilehtiä tai ainakin vaikutusvaltaisimpia.

     Sen kirjoittajissa ja aihepiireissä näkyy vahvasti New Yorkin juutalaisten vaikutus ja jos tästä maailmasta etsitään merkittäviä intellektuelleja, nousee tämä miljöö ehdottomasti keskiöön.

     Tosin tätäkin lehteä ravisteli skandaali jokunen vuosi sitten, kun ansiokas päätoimittaja Ian Buruma sai potkut, joiden syynä näytti olevan ”poliittinen korrektius”. Intellektuellien lehdelle moinen häpeä on sanoin kuivaamaton ja sen ilmeinen syy yritettiin kiivaasti kieltää. (ks. Vihavainen: Haun nyrb tulokset ).

     Joka tapauksessa näyttää siltä, että se todella kiinnostava kirjoittajajoukko, joka menneinä vuosikymmeninä aina kansoitti NYRB:n sivut, olisi kovasti harventunut. Protestin Buruman polesta esittivät muun muassa Neal Ascherson, Anne Applebaum, Orlando Figes, Mark Lilla, Avishai Margalit, George Soros ja monia muita.

     Itse tilasin lehteä 1970-luulta lähtien kai kolmisen vuosikymmentä, kunnes kyllästyin ja pidin kymmenen vuoden tauon. Nyt se on taas parin vuoden ajan kolahdellut postiluukusta ja on siinä joka numerossa aina jokin artikkeli lukemisen arvoinen.

     Yuri Slezkinestä olen ennenkin kirjoittanut. Hän on alun perin Venäjän juutalaisia ja on kirjoittanut kiinnostavia kirjoja sekä Venäjästä että juutalaisista (The Jewish Century, vrt. esim. Vihavainen: Haun slezkine tulokset).

     ”Slezkine” on tietenkin nimen ”Sljozkin” (Слезкин) ranskalainen muoto, jollainen venäläisten passeissa aina oli vielä 1990-luvulle saakka. Nyttemminhän on siirrytty englantilaiseen translitterointiin.

     Luulen, että sekä juutalaisuus, että menneisyys Moskovan valtionyliopiston, MGU:n professorina edesauttavat sitä hänen tärkeää ominaisuuttaan, ettei hän piittaa pätkääkään kaiken maailman poliittisista korrektiuksista, vaan pystyy katsomaan aikakausien muotipelleilyjä ulkokohtaisesti.

     Hänen kirjoituksensa otsikossa kysytään, miksi oli/on olemassa käsite ”länsi/läntisyys”? Hän antaa siihen vastauksenkin heti -se johtuu Venäjästä.

     Kirjoittajan varsinaisena aiheena on tässä esseessä erään Georgios Varouxakisin kirja ”The West: The History of an Idea”, ja ymmärrän, että tämä Venäjän ottaminen selittäjäksi on myös tuon kirjan kirjoittajan kanta.

     1700-luvun lopulle tultaessa latinalaisesta kristikunnasta oli tullut ”Eurooppa”, joka ulottui Pietariin saakka, mutta useimmat eurooppalaiset eivät katsoneet, että Venäjä kuuluisi heidän joukkoonsa.

     Rooman imperiumin hajottua se jakaantui itäiseen ja läntiseen osaan. Bysanttilaiset nimittivät itseään ”roomalaisiksi”, vaikka muut käyttivät heistä nimitystä ”kreikkalaiset”. Läntisessä osassa taas asuivat ”latinalaiset” tai frankit.

     Siihen aikaan Eurooppa jakaantui pohjoisen ja etelään, mutta ei itään ja länteen. Itää ei laskettu kuuluvaksi Eurooppaan, eikä ”länsimaalaisuutta” tarvittu. Venäjä ei voi myöskään laskea aidosti polveutuvansa Bysantista samassa mielessä kuin länsi Roomasta.

     Asiat alkoivat muuttua vuoden 1812 ns. ”Isänmaallisen soodan” aikana. Sen tuloksena ja vähän aiemminkin Venäjään liitettiin läntisiä alueita Varsovan herttuakunta ja Suomi. Jo Suuressa Pohjan sodassa oli liitetty hyvin paljon Venäjälle virkamiehiä ja ”läntisyyttä” tuottanut Baltia, mitä kirjoittaja ei mainitse.

     Muuten, kuriositeettina todettakoon, että tässä artikkelissa mainitaan Kalevala kaksikin kertaa, muun muassa siinä ominaisuudessa, että se innoitti Longfellowta yrittämään amerikkalaisen eepoksen, Hiawathan, luomista.

     Kirjoittaja ja kirjailija käsittelevät laajasti eri auktoriteettien näkemyksiä Venäjästä ja Lännestä. Merkittäviä ajattelijoita tässä suhteessa olivat paitsi markiisi de Custine, myös esimerkiksi Auguste Comte ja Friedrich Nietzsche. Jälkimmäisen Venäjä-pohdintoja olen itsekin tällä palstalla sivunnut (ks. Vihavainen: Haun nietzsche tulokset ).

     Joka tapauksessa eurooppalaisuuden ja erityisesti läntisyyden historia on kiinnostava ja jopa aika dramaattinen. Välillähän Saksakin näytti siitä irtautuvan ja lähestyvän slavofiilisiä ajatuksia omasta ”ei-läntisyydestään”, kuten jopa Thomas Mann teki.

     Toisen maailmansodan jälkeen ”läntisyydestä” tuli ”liberaali sivilisaatio”, joka pyrki olemaan universaalinen, ”vapaa maailma”, vailla tradition irrationaalista kuormaa

     Samalla eurooppalaisuudessa alkoi vaikuttaa korroosio, joka tuhosi sen omia arvoja universaalin liberalismin nimissä. Kylmässä sodassa Euroopasta tuli ”kaikki miinus Venäjä” ja se alkoi käydä sotaa omaa traditiotaan vastaan.

     Venäjä vaikutti taustalla olemalla samaan aikaan sekä iso ja ruma että selvästi läheinen. Yhtä kaikki, nyt amerikkalaiset yliopistot luopuivat kristillisen ja antiikkisen perinnön opettamisesta ja alkoivat esittää historiaa amerikkalaisen liberalismin esihistoriana.

     Kulttuurin vastainen kapina tuli jopa opetuksen/kasvatuksen ortodoksiaksi ja ensimmäistä kertaa historiassa suorastaan koko maailmakin jaettiin kahtia: miehiin ja naisiin.

      Sen sijaan, että kommunismin romahdus olisi yhdistänyt maailman arvojen suhteen ja erityinen ”länsi” olisi käynyt tarpeettomaksi, tuo yhteisö yritti olla näkemättä nationalismia, joka edelleen vallitsi Itä-Euroopassa ja nousi muuallakin kavahdettuna ”äärioikeistolaisena populismina”.

     Muun muassa J.D. Vance on nyt ehdottanut Euroopalle paluuta ”lännen” perusideoihin, kuten kristinuskoon, tosin kertomatta, mitä asia merkitsisi käytännössä.

     Kristityt ovat nyt joka tapauksessa joidenkin mielestä Euroopassa dissidentin asemassa. Heitä on jopa verrattu niihin uuden totalitarismin vastaisiin kapinallisiin, jollaisia Solženitsyn puolusti kuuluisassa vuoden 1974 puheessaan.

     Eurooppaa uhkaa perinteisesti kaksi asiaa: Venäjä ulkoa ja rappio sisältä. USA:n johto keskittyi aikoinaan tukemaan eurooppalaisia ensin mainitun vastustamisessa, mutta on siis nyt keskittynyt jälkimmäiseen.

*                  *                         *

     Tuossa yllä siis yritys esittää sen asian ydin, jonka Slezkine on hahmotellut pitkässä esseessään.

     Tässä uusimmassa NYRB:n numerossa Slezkineä kritisoi ensimmäisenä Berkeleyn yliopiston professori John Connelly.

     Connellyn mielestä jokaisen liberaalin demokratian kohtalosta huolehtivan pitäisi reagoida Slezkinen väitteisiin, joiden mukaan historiallinen Venäjä on ollut enimmäkseen passiivinen tekijä, johon reagoimalla ”länsi” on määritellyt itsensä ja että Ukraina, joka taistelee olemassaolostaan vapaana yhteiskuntana olisi ”radikaali etnokratia”, jonka johtajat pyrkivät homogenisoimaan monikansallista ja moniuskonnollista maata ”armeija, kieli j uskonto” iskulauseen mukaiseksi.

     Connelly esittää, että Venäjä on ollut osa Eurooppaa ja että tämä idea on myös arvostellussa Varouuxakisin kirjassa. Putinin Venäjä, joka hyökkää liberaalia demokratiaa vastaan on sitten asia erikseen.

     Connelly keskittyy paheksumaan sitä, ettei Slezkine katso asiaa Venäjän uhrien ja nimenomaan Ukrainan kannalta ja todistelee, ettei Ukraina ole mikään ”etnokratia”, vaan moniarvoinen ja että niin Venäjän kuin muidenkin ”kuivan maan imperiumien” herättämä vatarinta selittyy niiden taipumuksesta tyrannisoida vähemmistöjään.

     Lyhyesti sanoen, Venäjän uhka Euroopalle on todellinen ja sen voivat kiistää vain ne, joilla on imperialistisia sympatioita. Venäjä Euroopan antipodina on olemassa siksi ja niin kauan, kuin sen imperialistinen luonne säilyy. Saksassa vastaava prosessi vaati maan täydellistä nujertamista sodassa.

     Maria Sonevytsky Bard Collegesta kiinnittää myös huomiota Ukrainaan ja Slezkinen ”etnokratia” -termiin, jota en itse omassa blogissani tullut edes noteeranneeksi. Hän tuomitsee tämän virheellisenä ja imperialistisena ja toivoo, että NYRB hankkisi vähemmän puolueellisia venäläisiä analyysejä asiasta.

     Slezkine katsoo pitkässä vastauksessaan, että niin Varouxakisia kuin häntä itseäänkin on ymmärretty väärin, mutta torjuu joka tapauksessa syytökset siitä, että ”etnokratia” olisi väärä nimilappu Ukrainan politiikalle: Ukrainan halutaan kuuluvan ukrainalaisille samassa mielessä kuin halutaan, että Israel kuuluu juutalaisille ja että Ruotsi EI kuulu ruotsalaisille…

     Slezkine esittää runsaasti esimerkkejä venäläisen kulttuurin vainoamisesta aina patsaiden hävittämistä myöten ja torjuu häntä vastaan esitetyt historialliset paralleelit.

     Outoa on, ettei Slezkinen ja kaiketi myös Varouxakisin tekstien ainakin minun mielestäni keskeistä kohtaa eli itse eurooppalaisen kulttuurin outoa muuttumista abstraktiksi, länsimaiden omaa kulttuuria vastaan suunnatuksi ja universaalina pidetyksi ihmisoikeusajattluksi oteta lainkaan kiistan kohteeksi.

     Aidan sijasta ruvetaankin kiistelemään seipäistä, jotka sinänsä ovat tärkeitä, mutta eivät tarkoita samaa asiaa. Vastineensa alussa Slezkine näemmä valittelee juuri tätä, mutta kiittää samalla kriitikkojaan siitä, että heidän puheenvuoronsa juuri ovat hyvä osoitus siitä, miten Eurooppa on epävarma omasta luonteestaan ja tarvitsee siksi Venäjää ja sen ulkoista uhkaa.

     Alkupräisessä, vuoden 2025 joulukuun esseessään Slezkine viittaa erään Rod Dreherin ”käsikirjaan vainotuille kristityille”, jossa tämä nostaa uudelleen esiin Solženitsynin neuvostoaikaisen tunnuksen, joka mukaan ”ei saa elää valheessa”. Dreherin mukaan asia on taas ajankohtainen, kun ”länttä” uhkaa uusi ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” nimikkeellä varustettu totalitarismi.

     Hylättyään kulttuurisen perintönsä ja julistettuaan sen sijaan abstraktit ideat universaalisiksi, länsi on tehnyt surkean ja luultavasti kohtalokkaan valinnan, jonka muuttaminen saattaa olla mahdotonta, mutta voihan siitä nyt ainakin puhua, jos uskaltaa.

     Tässähän se asian pihvi on ihan huolimatta siitä, että Venäjä on taas kehittynyt fasistiseksi valtioksi ja uhkaa törkeästi naapurinsa olemassaoloa, olipa tämä ”etnokratia” tai ei.

     Jälkimmäinenkin on tärkeä asia, mutta tuo uusi ”totalitarismi” on se, jota vähemmän on ymmärretty tai uskallettu kritisoida.

     Juuri siksi Slezkinen puheenvuoro on tärkeä. Varouxakisin kirja pitänee hankkia.