Kysytäänkö gorillalta?

Postmodernismin jälkeen. Eli kysytäänkö gorillalta?

Nykyihmistä on usein luonnehdittu nomadiksi. Hän vaeltaa elämässään ilman varsinaista päämäärää ja laiduntaa siellä, missä ruohoa sattuu löytymään. Kun hän kuolee, säilytetään hautapaikkaa säädyllisesti 25 vuotta, sen jälkeen se on taas vapaa, ellei joku ryhdy sitä hoitamaan ja miksi ryhtyisi.

Venäjällä on virallinen termi, joka kuvaa ihmisiä, jotka ovat ”vailla erityistä asuinpaikkaa”, BOMŽ –без особого места жительства. Käytännössä joukko koostuu ns. pultsareista. Olemmeko me jo kaikki henkisesti niitä tai sellaisiksi tulossa? Postmodernismin profeetat väittävät, ettei meillä enää ole pysyväistä sijaa. Eipä liioin mikään enää ole ”aitoa”, absoluuttista tai edes olemassa ilman lainausmerkkejä. Ennen kaikki oli toisin vai kuinka?

Postmoderni väittämä siitä, että suuret tarinat ovat kuolleet ja että kaikki on muuttunut suhteelliseksi, on kuitenkin aivan uutta ja tuoretta vain suhteellisesti -ja vain lainausmerkeissä.

”Kaikki, mikä oli pysyvää, haihtuu ilmaan, kaikki mikä oli pyhää, tulee häväistyksi…” kirjoittivat Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan jo vuonna 1848.

Jo tuo vanha kapitalismi, joka pani ihmiset arvioimaan kaiken rahassa ja teki jopa ihmisten välisistä suhteista hintasuhteita, oli vallankumous, joka mursi vanhan yhteiskunnan peruspilareita. Hegeliläisten filosofien ajatuksenjuoksu vallan villiintyi, kun he tuota katsoivat. Missä enää tarvittiin kunniaa, uskollisuutta, uhrautumista ja kieltäymystä? Moraalista tuli jokaisen henkilökohtainen asia, yhteiskunta tarvitsi vain valistunutta oman edun tavoittelua ja hyveet voi uusien vallanpitäjien puolesta jättää hölmöille, jos ne heitä kiinnostivat.

Zygmunt Baumanin mielestä yhteiskunnan keskiöön tunkeutunut konsumerismi on nyttemmin tuhonnut loputkin tuosta Marxin vielä näkemästä ”solidista”.  Baumanin mielestä viime mainittu yllättäen voidaankin samaistaa ”moderniin”, joka oli siis Marxin aikana vasta tulossa ja jonka hän näköjään tulkitsi aivan väärin. Sen tilalle on vasta nyt tullut ”likvidi” vai pitäisikö sanoa, vielä likvidimpi ja siis ehkä kahdesti kirkastettu postmoderni.  

Enää ei haluta omaisuutta, joka kahlehtii yksilöä ja vaatii häneltä vastuuta tai ainakin huolenpitoa. Sen sijaan halutaan vain likvidejä varoja välittömään kulutukseen, sularahaa sanoisi virolainen. Enää ei kiinnitytä maahan, kansaan, kieleen tai perheeseen, näitä kaikkiahan nautiskelija voi vaihtaa tarpeen mukaan, kuin ratsastaja hevosta. Pala maata, isänmaa tai mantu ei kiinnosta, se tuo vain vaivaa ja vastuuta. Kaiken tämän kehityksen ylittämättömänä huippuna on, että edes itse kuluttaja ei ole asioistaan päättävä subjekti, myös hän on muuttunut markkinahyödykkeeksi. Ja kauppahan käy jos on käydäkseen, sitä ei määrää tavara vaan markkinavoimat.

Tässä käy siis niin kuin marxilaisessa luokkataistelussa: kun viimeinen luokkakin kumotaan, ei jää enää mitään kumottavaa. Markkinat ovat kaapanneet kaiken. Asia ei nyt oikeastaan kuulu tähän, mutta Lapuan liikkeen aikana puolustusministeri, joka oli kuullut vallankaappaushuhuista, sanoi savolaisen rauhallisesti: ”Kuapatkoot vuan. Ei tässä oo paljon kuapattavvoo”.

No, mitä tulee subjektin markkinointiin, niin itsensä myyminen on meilläkin jo kauan ollut amerikkalaistyyppisten helppoheikkien saarnaaman pelastusopin keskeisiä asioita. Siihen ”treenaaminen” on miljoonabisnestä, mutta suurin osa kansaa taitaa sentään ilomielin jättää itsensä myymisen niille varsin harvoille, jotka sen kehtaavat tehdä.

Postmodernismin eräänä merkittävänä uutuutena suitsutettiin taannoin myös ”olemusten” häviämistä. ”Essentialismi” kuului menneisyyteen. Nykyaikaa oli ajatus kaiken konstruoitavuudesta. Heteronormatiivisuudella oli luotu ihminen mieheksi ja naiseksi, kuvitellut yhteisöt, kuten kansakunnat, olivat joukkoviestinnän avulla luotuja. Missään ei ollut sipulin ydintä, ei ainakaan tietomme piirissä ja sehän oli maailmamme raja.

Idea ei tietenkään ollut uusi. Jo Yrjö (George) Berkeley 1700-luvulla ja sittemmin Immanuel Kant ja jo sitä ennen Descartes olivat kritisoineet naiivia uskoamme siihen, että voidaan löytää absoluuttisia totuuksia tai varmuuksia yhtään mistään.

 Aristoteleen tervejärkistä ajatusta ihmisen olemuksesta ei vakavasti otettavan käytännön ihmisen ole koskaan kannattanut ylenkatsoa. Jokainen puutarhuri tietää, että perunoista tulee vain uusia perunoita ja porkkanan siemenistä porkkanoita. Muuntelua on, mutta sen rajat ovat ahtaat. Jos haluaa perunoita, tulee istuttaa nimenomaan niitä, ei esimerkiksi bataatteja tai maissia. Inhimillistä psyykeä voi manipuloida vain tiettyyn rajaan saakka, sielläkin luonto iskee nopeasti takaisin, kuten kaikki utopioiden rakentajat ovat saaneet havaita. Kommuuneja voi perustaa ja panna ihmiset elämään vaikkapa rummunpäristyksen tahtiin, mutta suuri enemmistö heistä ei lakkaa haluamasta omaisuutta, perhettä ja vapautta –sitä velvollisuuksien sitomaa vapautta, joka näistä lähtee. Jotkut, etenkin naiset, haluavat myös ehdottomasti poimia ja säilöä marjoja ja sieniä.

Myös tieteen puolella antiessentialismi on osoitettu perusteettomaksi, mikäli asian osoittaminen nyt kenellekään erinäisten laitosten ulkopuolella edes on ollut tarpeen. Biologia kertoo yhä uudelleen, että postmodernismin korskeat julistukset ovat tuskin muuta kuin lämmintä ilmaa. Ne eivät selitä mitään tai jos selittävät, tekevät sen väärin perustein.

Lyhyesti sanoen, iänikuisen vanhoja ajatuksia lämmitettiin siis taas eräässä historian dramaattisessa vaiheessa uudelleen, kun ei parempaakaan ollut tarjolla ja julistettiin maailman muuttuneen oman fantasian mukaiseksi. Perusteet olivat aivan ilmeisen heppoisia, elleivät täysin vääriä. Mutta entä johtopäätökset? Jos postmodernismi on humpuukia, seuraako siitä, että olemme vain ”vanhanaikaisesti moderneja”? Oliko suuri huuto aikakausien vaihtumisesta vain paljon melua tyhjästä? Palataanko nyt taas olemuksiin ja arvoihin sinänsä?

Kulttuurissa, eritoten länsimaisessa, on tietenkin tapahtunut muutoksia, jotka eivät ole pelkästään kuviteltuja ja konstruoituja. Yksi niistä on pysyvien arvojen hiipuminen. Uskonto meni ensin ja kannattaa muistaa, että se on länsimaisen kulttuurin kivijalka, jota ilman sitä ei ole olemassa. Sen hävittyä tilalle tulee jokin muu, jolle voi antaa uuden nimen. Ehkäpä tulevat kökkenmöddingiemme kaivajat tulevat puhumaan jostakin liehujapopulaatiosta (flirting tribes), joka eli päämäärättömän kulutusraivon vallassa ja rakensi valtavia kaatopaikkoja.

Meillä suomalaisillakin, kaikessa vaatimattomuudessamme on ollut ihan omia niin sanotusti elämää suurempia projekteja, joiden arvo on ylittänyt yksilön arvon. Kansakunnan, oman kulttuurin ja itsenäisen valtion rakentaminen ovat kuuluneet niihin. Vanhassa isänmassamme™, samoin kuten ydinperheessä sen jokainen jäsen on ollut velvollinen tajuamaan, että heidän ensisijainen tehtävänsä tässä maailmassa ei ole nauttia mahdollisimman paljon, vapaana ja kaikista muista välittämättä, vaan ponnistella kukin omalta kohdaltaan yhteisen onnen saavuttamiseksi ja omista pyyteistään tarvittaessa tinkien. Aina joku on tietenkin fuskannut, niskuroinut ja napissut, mutta idea mikä idea, nykyään se kuulostaa oudolta.

Eräät nuoremman polven tutkijat näyttävät lukevan kauhistuneen huvittuneina vanhoja dokumentteja, joissa ”konstruoitiin” toisenlaista ihmiskäsitystä kuin nykyään. Heidän oma yksilökeskeinen hedonisminsa taas näyttää jostakin käsittämättömästä syystä saaneen kunnian tulla jonkinlaiseksi loukkaamattomaksi auktoriteetiksi, uudeksi essentiaksi, joka on epäilyn yläpuolella.

Tätä uskonlahkoa voi kritisoida se, joka jostakin syystä viitsii siihen vaivautua. Intellektuaalisen ympäristömme muutokset ovat joka tapauksessa toistaiseksi todellisuutta ja niiden kanssa joudutaan elämään siihen saakka, kunnes nykyinen cultural studies –buumi uuden sukupolven taholta vuorostaan todetaan pinnalliseksi ja naurettavaksi, kuten kaikkien muotien kohtalo on aina ollut. Ottaako kukaan enää edes Baumania ihan tosissaan?

Prosessi on luultavasti jo alkanut ja arvaan, ettei uuden paradigman syntyyn kulu kahtakaan kymmentä vuotta. Ehkäpä uuden lähestymistavan avainroolissa tulevat olemaan nykyään yhä näkyvämmät biologian kaltaiset (ainakin näennäisesti) kovat tieteet, jotka korostavat perimän, lauman, perheen, rodun ja lajin merkitystä. Tästä on merkkejä. Kaikki nämä edustavat yliyksilöllistä pysyvyyttä.

Myönnän kyllä, että on aika karmaisevaa etsiä eettistä auktoriteettia luonnosta eli käytännössä eläimiltä. Jo toistasataa vuotta sitten Vladimir Solovjov lohkaisi: ”Olemme tulleet apinasta. Siispä rakastakaamme toisiamme”! Tämän logiikan vakuuttavuudesta en tiedä, mutta ehkä se voisi ainakin auttaa ylpeää ihmistä nöyrtymään?

Siitä ei kuitenkaan ole mitään merkkejä. Jos ja kun me kysymme neuvoa gorillalta, niin se taitaa opettaa meille pelkkää raakuutta ja tyhmänylpeyttä.

 Sitä paitsi inhimillisessä kulttuurissa ei ole tärkeää vain yleinen periaate, se, että rakastamme toisiamme, vaan myös se miten rakastamme. Kysymmekö me siihenkin neuvoa gorillalta?

Nauroin jo ajatukselle, kunnes muistin, mitä NYT lehden tapaiset nuorison auktoriteetit kirjoittavat. Totta kai kysymme.