Klingen menneisyys

Klinge ja hänen menneisyytensä

Matti Klingen muistelmat ovat jostakin syystä vangitseva teos. Syyt sen kiinnostavuuteen eivät ole aivan helppoja ymmärtää, mutta yritän nyt ainakin luettuani kirjan lähes yhtä kyytiä.

Toki opus on kirjoitettu enimmäkseen hyvällä tyylillä, joskus hienoja lauseita rakentaen, mutta joskus aivan vasemmalla kädellä pikkujuoruilua toistaen ja vanhoja tekstejä lämmittäen. Sen kiinnostavuus ei kuitenkaan liity kieleen.

Kirja kiinnostaa minua osittain siksi, että siinä puhutaan itsenikin tuntemista henkilöistä, tosin ajalta, jolloin en heitä vielä tuntenut. Siinä puhutaan myös siitä miljööstä, joka tuli minullekin tutuksi pian jälkeenpäin, mutta silloin yliopisto oli jo kiivaassa muutoksen tilassa ja pian sen koin aivan erilaisena kuin se oli ollut kymmenen vuotta vanhemman nuorukaisen silmissä.

Yhtymäkohdat ja samanlaisuudet eivät kuitenkaan sinänsä ole erityisen kiinnostavia. Kiinnostaviksi ne tekee lähestymistapa, joka on itselleni osittain aivan vieras ja osittain taas yllättävänkin tuttu. Minulle kirja on dokumentti, joka avaa erästä näkökulmaa tuttuihin asioihin ja osoittaa niitä kiinnekohtia, joista tuon näkemyksen perusteet on löydettävissä.

Monet tietenkin pitävät Klingeä joutavana hienostelijana ja teennäisenä sievistelijänä, jonka alituinen itsetehostus on sietämätöntä ja herättää vihamielisyyttä.

Asiaan voi kuitenkin suhtautua myös toisin ja ymmärtää sen leikkinä, kuten päähenkilö itsekin mielestäni tekee. Mutta tässä pitää muistaa, että leikki on totta ja Klingen mielestä se taitaa olla todellisuuden merkittävin osa. Le superflu –c’est l’essentiel!

Tässä voi myös ottaa huomioon sen, että Klinge itsekin, ja syystä, katsoo pitkin nenänvartta niitä, joiden tyhmänylpeys on hänen mielestään vailla perusteita. Hänellä sen sijaan riittää myös substanssia, hän on epäilemättä hienostelija, mutta ei joutava!

Sukutaustaan ja ystäväpiiriin liittyvät kuvaukset eivät tässä kirjassa ole erityisen kiinnostavia tai yllätyksellisiä. Itse asiassa ne ovat jo tulleet enimmäkseen tutuiksi päiväkirjoista. Viehtymys biedermeier-ilmapiiriin, joka monista muista on tunkkaisuuden ja ahdistavan konformismin perikuva, on sekin tuttua, hänen tavaramerkkinsä.

Aidosti kiinnostavaa on suhtautuminen maalaisuuteen ja esimerkiksi pohjalaisuuteen. Antagonismi ja erottautuminen näyttää juontavan juurensa jo kotoa. Koulussa ja yliopistossa se näköjään vain vahvistui.

Kyseessä oli tietenkin sekä lapsen lapsellinen pätemisen tarve ja helppo tarjolla oleva tie sen toteuttamiseen, että sosiaaliryhmän distinction, palkitseva erottautuminen niistä, jotka eivät täyttäneet oman ryhmän normeja.

Klingen havaintojen mukaan maalaisuuden elementit näkyivät myös professorikunnassa kuten ylioppilaskunnassakin. Herätyshenkinen kristillisyys ja ryssäviha löytyivät yhä. Monista paistoi karkeus ohuen kuorrutuksen vai pitäisikö sanoa glasyyrin alta. Tämän havaitseminen tarjosi hyvän pohjan erottautumiselle.

Kirjoittajan identiteettiin kuuluivat urbaanisuus ja sivistysporvarius. Nationalismi ei Klingelle ole suinkaan vieras aate, mutta rahvaanomaisessa muodossaan kyllä yhtä vihattava kuin potkupallo ja muut naurettavat anti-intellektuaaliset harrastukset. Todellinen suomalaisuus, jota muuallakin voi arvostaa, ei Klingen silmin löydy maalta vaan kaupungista.

Suhteessani urheiluun huomaan olevani lähellä Klingen ajattelua ja olen ihmeekseni havainnut yhtäläisyyksiä monessa muussakin asiassa. Tämä on kiinnostavaa sikäli, että lähtökohtamme tuskin voisivat olla erilaisemmat.

Mutta ehkä ongelma on vain näennäinen. Lapsuuden ja sosiaaliryhmän lähtökohdat saattavat kyllä suunnata koko maailmankatsomuksen rakentumista, mutta eivät ne määrää intelligentin henkilön ajattelua. Klingen kanssa huomaan jakavani sekä frankofiilisiä että russofiilisiä harrastuksia.

Koska uomo universale on ihmisen rajallisuuden takia vaikeasti toteutettava ihanne, jää vajavainen ihminen usein amatööriksi tai jopa diletantiksi monella sellaisellakin alalla, joka häntä kyllä kiinnostaa. Klingellä tämä selvästi liittyy Venäjä-harrastuksiin, itselläni Ranskaan ja ranskankieleen.

Sinänsä oudoksun kirjoittajan vakaumusta, jonka mukaan kieltä oppii vain koulussa. Itse hän näyttää kiinnittävän yllättävän suurta huomiota käymäänsä alkeiskurssiin ja pro-exercitio-suorituksiinsa. Itse muistan suorittaneeni pro exercitioita kuusi kappaletta, aina kaksi kerrallaan, enkä pitänyt asiaa järin ihmeellisenä. Toki nuo kaikki noin viisitoista opiskelemaani kieltä eivät ole aina kovin korkealla valmiustasolla. Klinge hankki hyvän taidon ruotsissa, saksassa, englannissa ja ranskassa ja se on jo hyvä pohja monelle asialle, etenkin kun niihin liittyy latina, jota itsekin olen aina arvostanut.

Monien kielten osaaminen on kuin omistaisi monta avainta samaan lukkoon, lausahti joskus Voltaire. On hätkähdyttävää huomata, miten banaaleja typeryyksiä tämäkin suurmies saattoi joskus suustaan päästää.

Klingelle kieli sen sijaan mitä ilmeisimmin on ajattelutavan ja kulttuurin ytimessä ja sen tunteminen on keino päästä niihin sisään. Sitä se oli aikoinaan itsellenikin ja on yhäkin. Latina ei ole pelkkää kielioppia, vaan eurooppalaisen kulttuurin perustaa. Ranska ei ole vain kieli, vaan eurooppalaisen kulttuurin ydin sen tietyssä, ehkä korkeimmassa vaiheessa.

Mikä tärkeintä, sivistys ei ole vain tietoa. Kyse on asenteesta, hienojen asioiden olemassaolon tunnustamisesta ja niiden etsimisestä.

Tunnistan tässä itseni. Analyyttinen filosofia herätti minussa samanlaisia tunteita kuin Klingessäkin ja olen aina uskonut lujasti siihen, että maailmasta voi löytää muutakin kuin latteuksia, ellei ihminen itse ole tyhjä. Kaiken ytimessä on kunnioitus korkeampaa kohtaan. ”Hierarkioiden purkaminen” on pyrkimyksistä typerimpiä, mikä ei taas merkitse sitä, että eri tasojen kesken tulisi vallita vihamielisyyden.

Tämän kunnioituksen korkeampia asioita kohtaan voi havaita myös Klingellä. Hän näyttää kyllä kunnioittavan asioita, joista itse en useinkaan paljoa perusta, mutta jo itse perusasia on tärkeä ja mielestäni noteeraamisen arvoinen.

Klingen mentorina toimi aikoinaan Eino E. Suolahti, jonka seminaareissa itsekin olin. ”Nenno” teki aluksi vaikutuksen renessanssihahmollaan ja kokemuksillaan, jotka näyttivät liittävän luentosalimme suoraan suureen maailmaan ja sen historian käännekohtiin.

Koska kuitenkin olin saanut analyyttisestä filosofiasta hiukan tartuntaa, huomasin pian, ettei Nennon kirjoituksista eikä puheista oikein saanut otetta. Oliko niissä todella substanssia?

Klingelle ilmeisesti sama materiaali oli innostavaa ja koko elämälle suuntaa antavaa. Nähtävästi hän ymmärsi ne eri pohjalta kuin minä, joka tulin traktorien, heinäkuormien ja kivikoukkujen maailmasta, vaikka ajatteluni olikin latinalla ja hieman ranskallakin vahvistettua.

Akateeminen maailma oli Klingelle parin korttelin päässä ja se on hänelle ilmeisesti aina ollut jossakin määrin samaa kuin Civitas dei pyhälle Augustinukselle. Vielä Klingen opiskeluaikana akateeminen leikki otettiin vakavasti. Tie eliittiin kävi latinaksi nimettyjen kirjastojen ja luentosalien kautta, antiikin perinnöstä ponnistaen.

Itse tunsin, jos mahdollista, vieläkin suurempaa hartautta pyhän yliopiston edessä, mutta maalaistausta ei oikein antanut tikkaita tuon maailman keskukseen kapuamiseksi, vaikka uskonnollisuuden olivatkin jo varhain syrjäyttäneet Bertrand Russell, Friedrich Nietzsche, Egon Friedell ja Johan Huizinga, kaikki myös Klingen tuntemia. Hyvällä tuurilla onnistuin jotenkuten sitten myöhemmin keplottelemaan itseni jopa professorien pyhään säätyyn, mitä pidän olosuhteisiin nähden merkittävänä saavutuksena. Klinge matkusti sinne suoraan hissillä ja ilmeisen ansaitusti.

Runebergin Vänrikkien Lotta Svärdista sanottiin:

Vaan helmi se oli se eukkonen

Ja helmipä kalliskin!

Jos sietikin naurua hiukkasen,

Toki arvoa runsaammin!

Klingen, kuten meistä jokaisen elämä on aina jossakin mielessä koomista ja valitettavasti usein myös jopa tyhjänpäiväistä. Toisaalta siihen liittyy myös mysteerin pyhyyttä ja aina myös tragiikkaa.

Pikkupojan naiivius ja koululaisten leikit ovat jossakin elämän vaiheessa totisinta totta ja tärkeistä tärkeintä. Ne ansaitsevat myös sen mukaisen kuvaamisen, kuten kaikissa hyvissä muistelmissa tehdäänkin. Hyvien muistelmien tunnusmerkki on myös, ettei myöhempien aikojen näkökulma pääse liikaa hallitsemaan ja vääristämään sen henkilön elämän kuvausta, joka muistelija kerran oli. Proustinsa lukenut Klinge on etevä historioitsija, joka ymmärtää hyvin genren metodiset ongelmat.

Tuloksena lahjakkaan ja epäilemättä kohtuuden rajoissa myös rehellisen kirjoittajan työstä on kirja jota lukee hyödykseen ja joka on myös merkittävä dokumentti tutkijalle ja opiskelijalle. Se on eräs avain aikakautensa ymmärtämiseen: sinänsä vajavainen ja yksipuolinen, mutta välttämätön lisä siihen aineistoon, jonka perusteella me yritämme ymmärtää lähimenneisyyttä ja siis myös nykyisyyttä.