Russofofian synty

Russofobian synty

Suuri Venäjän imperiumi on aikojen saatossa ollut monien kansojen kotina. Sikäläiset patrioottiset tahot ovat aina korostaneet tämän yhteiselon vapaaehtoisuutta ja molemminpuolisesti edullista luonnetta. Tänäänkin Venäjällä hyvin suositun Lev Gumiljovin mukaan Venäjä ei ole kansallisvaltio, vaan ennen muuta euraasialainen tila, jonka kansat kuuluvat luonnostaan yhteen ja elävät symbioosissa keskenään.

Euraasialainen perusolettamus tuo tietenkin mieleen neuvostoajat, jolloin todisteltiin Neuvostoliiton kansojen kuuluvan jopa niin tiiviisti yhteen, että ne muodostivat historiassa uudenlaisen yhteisön: yhtenäisen neuvostokansan.

Ajatus Venäjän väkivallattomasta ja altruistisesta luonteesta on neuvostoaikaa vanhempi ja sitä voidaan pitää slavofiilien 1840-luvulla keksimänä. Samaan aikaan alettiin sekä lännessä että kaltoin kohdellussa Puolassa esittää syytöksiä Venäjästä ”kansojen vankilana”. Kansainvälisessä politiikassa Venäjän oletettuun epäitsekkyyteen ja jalomielisyyteen vastattiin ylenkatseella ja kiittämättömyydellä.

Tuossa tilanteessa runoilija ja diplomaatti Fjodor Tjuttšev otti käyttöön uuden käsitteen ”russofobia”. Russofobia tulkittiin moraalisen alempiarvoisuuden ilmaukseksi ja jotkut hengenmiehet innostuivat jopa selittämään, että Venäjän ja russofobisen lännen vastakohtaisuus heijastaa syvimmältään Kristuksen ja antikristuksen välistä suhdetta.

Ikävä kyllä, russofobeja riitti Venäjälläkin. Ennen kaikkea heitä löytyi Puolasta, jossa patriooteilla oli oma tulkintansa siitä, mikä kansa edusti hyvän ja mikä pahan voimia. Adam Mickiewiczin mielestä kansojen Kristus oli Puola, joka oli ristiinnaulittu ja tapettu, mutta tulisi nousemaan kuolleista jeszcze Polska ne zginela, lauloi kansa uhmakkaasti –ei Puola vielä ole hävinnyt… Kristuksen antipodi oli Venäjä.

Ukrainalaiset kehittivät oman muunnelmansa russofobiasta. Hurjimpien ukrainalaisten patrioottien mielestä isovenäläisillä (moskal) ei ollut rodullisestikaan mitään tekemistä jalojen ukrainalaisten kanssa. Isovenäläiset olivat joka suhteessa täysiä barbaareja ja tämä selittyi heidän rodullisesta perimästään, joka oli kahdeksankymmentä prosenttisesti suomalaista…

Toisin kuin vaikkapa puolalaisilla, suomalaisilla ei 1800-luvulla ollut mitään valittamista asemastaan keisarikunnan yhteydessä. Päinvastoin se tunnustettiin niin edulliseksi, että sen menettämistä syystäkin pelättiin kaikissa piireissä.

Suomalaiset yrittivät kunnostautua lojaalisuudellaan ja lähettivät pienen Suomen kaartinsa sekä puolalaisia kukistamaan että Turkkia vastaan taistelemaan. Asevelihengessä ei ollut moittimista ja suomalaisia sykähdytti, kun suuriruhtinas tervehti heitä suomeksi ”Suomi-poika, saatana, perkele!”

1800-luvulla suomalaisten ja venäläisten suhteet olivat hyvät, joskaan eivät läheiset. Kirjassani ”Itäraja häviää” olen kuvannut sitä itsepintaista ”Kiinan muuria”, joka piti suomalaisia ja venäläisiä välimatkan päässä toisistaan. Ennen muuta se lienee heijastellut sitä taustalla jäytävää pelkoa, jota pienempi osapuoli tunsi asemansa haavoittuvuuden takia. Vihaa se ei kuitenkaan ollut. Erillisyys saattoi sen sijaan ehkäistä kansallisten ristiriitojen –kansallisuusvihan- syntyä tai ainakin hidastaa prosessia.

Suomalaiset ja venäläiset todella säilyttivät 1800-luvulla toisiinsa yllättävän suuren etäisyyden. Kontaktien suhteellisesta vähäisyydestä todistaa jo se, että vuosisadan vaihteessa, kun Suomi oli kuulunut keisarikuntaan jo lähes sata vuotta, oli täällä vain noin kuusituhatta venäläistä, mikä muodosti vain 0,2 prosenttia maan väkiluvusta. Lisäksi tulevat tilapäisesti oleskelleet sotilaat.

Näissä oloissa matka Pietariin sisälsi vielä melkoisesti eksotiikkaa. Suomalaisten sanomalehtien Pietari-kirjeet ennen vuotta 1890 antavat suorastaan yksiselitteisen valoisan kuvan keisarikunnan pääkaupungista. Suomalaiset vieraat kuvasivat Pietaria yhä uudelleen paitsi mahtavaksi ja rikkaaksi, myös mallikelpoiseksi. Kansalaisten ystävällisyys, kohteliaisuus ja järjestyksen erinomaisuus kelpasivat heidän mukaansa esimerkiksi niin helsinkiläisille kuin muillekin Euroopan kansoille.

Vaara väijyi kuitenkin taustalla. Pietarin-kävijä saattoi omin silmin havaita, että Suomi-neito oli nyt saanut ”sulhasen, joka sekä halusi että pystyi syleilemään sen hengiltä”. Tuon haluamisen saattoi todeta lukemalla lehtiä, joissa nationalistit paheksuivat suuriruhtinaskunnan oikeuksia ja parjasivat sen oloja. Kyvystä taas todistivat pääkaupungin valtavat mittasuhteet ja sen määrättömät rikkaudet. Ja Pietarikin oli vain pieni osa valtavaa imperiumia.

1800-luvun lehdistön Pietarin-kirjeiden kuvaukset suomalais-venäläisisistä suhteista ovat suorastaan herttaisia. Toisenlaiset tunnelmat tulevat vastaan silloin, kun luetaan venäläisen lehdistön, erityisesti Novoje Vremjan ja Moskovskije Vedomostin Suomi-kirjoittelua. Siellä Suomi esiintyy separatististen, kaksinaamaisten lurjusten maana, jossa venäläisyyttä sorretaan ja pilkataan. Kaikkein vähäpätöisimmätkin todisteet suomalaisten ”russofobiasta” kelpasivat Venäjän nationalistisille lehdille niiden vedotessa tilaajiensa loukattuun isänmaallisuuteen.

Kuten tunnettua, suuriruhtinaskunnan ja emämaan välit turmeltuivat sitten pahoin Helmikuun manifestin ja sen jälkeen järjestettyjen kampanjoiden yhteydessä. Todellista yleistä venäläisvihaa ei maassamme kuitenkaan vielä tässäkään vaiheessa kehittynyt ainakaan laajemmissa piireissä. Sekä vuosien 1905-07 vallankumouksen että vuoden 1917 Helmikuun vallankumouksen aikoihin suomalaiset ja venäläiset vielä iloitsivat yhdessä sen hallinnon kaatumisesta, joka oli sortanut niin Venäjän kansaa kuin Suomen oikeuksia. Suomen venäläistäjät, Seyn ja Borovitinov joutuivat venäläisten eikä suomalaisten koston uhreiksi.

Venäläisellä taholla oli kuitenkin jo 1800 luvulla ja myös suomalaisella taholla 1900-luvulta alkaen tehty jo runsaasti esitöitä sille russofobian purkaukselle, joka Suomessa viimein tapahtui vuosina 1917-1918.