Julkkikseksi
uhkailemalla
Kansanedustaja Tom Packalén on ammatiltaan
poliisi. Hän on urallaan saanut asiakkaikseen kaikenlaisia hörhöjä, joista
eräiden suurena päämääränä on saada mahdollisimman paljon julkisuutta. Se on
narsistin paras palkinto niin lain väärällä puolella kuin myös aivan
laillisissa ammateissa, esimerkiksi toimittajan.
Maamme suurin päivälehti on nykyään profiloitunut
julkaisemaan toimittajakuntansa emotionaalisia vuodatuksia, jotka enimmäkseen
tai ainakin suurelta osalta liittyvät aivan hyviin ja kannatettaviin asioihin.
Yksi tällainen on ilman muuta se, ettei kenellekään saa lähettää tappouhkauksia.
Asia on kyllä yleisesti tiedossa ja kaikkien
normaalien ihmisten hyväksymä. Sitä paitsi laki määrittelee sen
yksiselitteisesti rikokseksi. Tässä mielessä ei siis kannata järjestää
erityistä kampanjaa asian paheksumiseksi saati kriminalisoimiseksi. Homma on jo
hoidossa.
Mutta saattaahan uhkailulla olla myös uutisarvoa.
Mikäli sellaisia alkaa ilmaantua tavallista enemmän, pitää hälytyskellojen
soida: tässä on jotakin epätavallista! Silloin tiedotusvälineiden kannattaa
kertoa, että tällaista on havaittu ja että poliisi tutkii asiaa laittomana
uhkailuna. Lisäksi voi mainita, millaisen rangaistuksen laki sellaisesta
määrää.
Typerintä, mitä lehti voi tehdä, on selostaa laajasti,
millaisia uhkailuja kukin on saanut, miten paljon kutakin on pelottanut ja niin
edelleen. Täysin vinksahtanutta on todistella, että tällaista ei saa sallia,
että me tuomitsemme sen moraalisesti ja niin edelleen. Ikään kuin kilpaileva
taho voisikin todistaa, että kaikki on ihan OK ja että se edustaa kilpailevaa
mielipidettä, jollainen on demokratiassa sallittu.
Miksi ihmeessä tällaista gonzoilevaa emootiojournalismia
sitten harjoitetaan yhä uudelleen? Olipa kyseessä kouluampuja, lastenmurhaaja,
vaimonkiduttaja, koiranrääkkääjä tai mikä tahansa muu tunteita nostattava
tapaus, sitä varmemmin sijaisitkijät repivät asiasta kokosivun uutisia.
Ikuisena häpeäpilkkuna suomalaisen journalismin historiassa on koko sivun
valokuva kouluampujasta. Ja silloin elettiin foliokoon aikaa.
Selityksiä tarjotaan: ”Puhe on ainoa keinomme
kertoa kaikille mitä me sallimme, mitä emme… Lakiin ei voi kirjata jokaista
yksittäistapausta, esimerkiksi pykälää ”älä hauku Helsingin Sanomien
päätoimittajaa pakkoruotsihuoraksi ja uhkaa hänen perhettään”. Näin HS
14.6.2013.
Eipä tarvitsekaan. Ei laki tee hänen kohdallaan
poikkeusta. Asia on täysin selvä.
Uhkailijat eivät saman kirjoituksen mukaan
myöskään ”parane vaikenemalla”. Puhumattomuudessa sen sijaan ”menestyvät
toivottomuus ja pelko” ja jostain sieltä kumpuaa myös uhkailijoiden tarve tulla
huomioiduiksi.
Suomen naisten ikiaikaisen kyökkipsykologian
mukaan kaikki maailman asiat ovat hoidettavissa paljolla puhumisella.
Puhumattomat miehet ovat se kauhistus, joka yleensä kaiken pahan matkaan
saattaa ja ehkä heidän ”huomioimisensa” jotenkin, tarkemmin selittämättömällä
tavalla parantaisi tilanteen, koska ”toivottomuus ja pelko menestyvät
puhumattomuudessa”.
Toimittajan kolumni päättyy paradoksiin, jollaiset
ovatkin niin nykytaiteen kuin journalismin sine
qua non: ”On meillä kuulkaa turhempiakin julkkiksia kuin ne, jotka
pelottavat ja ahdistavat meitä!”
No eipä kuulkaa ole. Non sequitur. (Puolustelen latinan käyttöä tässä sillä, että
anglosaksisessa maailmassa tämä ilmaus on yleisessä käytössä ja
velvollisuutemme on lähestyä sen käytäntöjä).
Tämänkertainen uhkailujen paisuttelu näyttää
liittyvän pyrkimykseen vierittää vastuu asiasta jollekin poliittiselle taholle,
jonka oletetaan ”ruokkineen” vihaa ja vihapuhetta (joka muuten ehkä sittenkin
on parempi vaihtoehto kuin vihavaikeneminen?). Voihan kyseessä olla myös
puhtaasta ja vilpittömästä tunteen palosta kasvanut tarve tuoda esille omia ja
lämpöisiä emootioita, jotka vihapuheen kontrastina pääsevät aivan erityisesti
oikeuksiinsa.
Mutta jospa nyt ei paapottaisi sitä nimetöntä
uhkailijaa eikä toteutettaisi hänen toiveitaan. Jos näin tehdään, on se varma
keino saada tätä tavaraa yhä enemmän ja enemmän. Tällaisen toiminnan tukemisen
voisi jo rinnastaa rikoksen suosimiseen. Se ei sovi laatulehdelle.
Jokaisessa lastentarhassa esiintyy lapsia jotka kerjäävät hoitajien huomiota ja haluavat leikkiä toistenkin leluilla. Mutta pitääkö sellaista - täti minua kiusataan- käytöstä erityisesti suosia joskus menneessä ajassa laaditun perustuslain nojalla?
VastaaPoistaTendenssi
VastaaPoista”On meillä kuulkaa turhempiakin julkkiksia kuin ne, jotka pelottavat ja ahdistavat meitä!”
Hesarin kolumnistin yllä oleva loppulausahdus paljastaa kolumnistin niin tarkoitusperät kuin niiden motiivitkin. Kolumnisti "puolustaa" täysin rinnoin julkkiksia, jotka "pelottavat ja ahdistavat meitä", sillä onhan olemassa turhia ja inhottaviakin julkkiksia, joihin ei kannata edes kiinnittää huomiota. Motiivikin paistaa tämän asetelman läpi: "jos kunnon julkkiksia ei ole käytettävissä, niin ne pitää luoda".
Vanhan Hesarin journalistiset perinteet ovat sluta. Viime vuosien tendnessit: tilattu "tutkimus", että noin puolet suomalaisista ovat sisimmässään rasisteja (kiinnittämättä huomiota siihen, mitä rasismi merkitsi eri vuosituhansien aikana), viime aikainen ainoastaan keltaiselle lehdistölle ominainen hysteerisyys jonkun yksityistapauksen vuoksi, ovat merkkejä siitä, että Hesarista on tullut jonkun propagandakoneiston torvi.
Jos merkit tendenssistä pitävät paikkansa, niin seuraavaksi Hesari lähtee hyökkäykseen esim. metafyysistä rasismia vastaan. Onhan metafyysisen proletariaatin nimissä tehty jos minkälaisia hyökkäyksiä.
Kasper Støvring arvioi Berlingske Tidenissä Jens-Martin Eriksenin ja Frederik Stjernfeltin uuden kirjan De Anstændige (Säädylliset tai kunnon ihmiset tai hyvät ihmiset tai Suvakit), missä kirjailijat kertaavat sananvapauden vähittäistä hiipumista yhteiskunnassa, missä yhtenäiskulttuurin on korvannut sairas loukkaantumis- ja uhkauskulttuuri. Tuomioistuimet ratkaisevat tai tukahduttavat erimielisyydet. Missä sananvapaus on vain abstrakti periaate, käytännössä sitä ei voi harjoittaa. Hyvistä ihmisistä on tullut periaatteettomia, tekopyhiä, kaksinaismoralisteja ja kyynisiä. Yhteiskunnallisissa keskusteluissa hyvät ihmiset esiintyvät suvaitsevaisina ja estävät alistavien opinkappaleiden kritiikin. Dialogi ei enää tarkoita kriittistä keskustelua, vaan loukkaamista välttävää näkökulmien särmiä tasoittavaa sopusoinnun etsimistä.
VastaaPoistaSuvakit antavat aivan uusia merkityksiä keskeisille käsitteille. "Suvaitsevaisuus" on nykyään puhetta, mikä ei saa sisältää uskonnollisia tunteita loukkaavia sanomia, eikä kuulijalle osoitettu vaatimus. "Uskonnonvapaus" ei ole enää yksilön vapautta valita itse, mihin uskoo, vaan uskontojen vapautta loukkaantua.
Hyvien ihmisten vaatimus itsesensuurista naamioituu puheeksi vieraiden kulttuurien "kunnioittamisesta". Todellisuudessahan kunnioitus perustuu pelkoon, koska islamin väkivaltamiehet käyttävät heti veto-oikeuttaan, kun heidän dogmejaan loukataan.
Kirjailijat nimeävät tanskalaisia suvaitsevaisia, jotka rajoittavat sananvapautta kannanotoillaan. Esim entinen ulkoministeri Ellemann-Jensen, joka otti kantaa Lars Vilksiin kohdistuneeseen hyökkäykseen. Virallisesti teko tuomitaan, mutta uhrista tehdään silti syyllinen - ei pidä piirtää Muhammadia koirana. (Rend mig i ytringsfriheden. Väliäkö sananvapaudesta)
Julkisuus
VastaaPoista"Aisapari" ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu ehkä viime vuosituhannen kalustoon. Silloin asiaan kuului, että jos diplomaattien hymyt hyytyivät, niin vuosikymmenien tai vuosien tai kuukausien jne. jälkeen näyttämölle tulivat erityyppiset muskelit (ratsuväki, panssarijoukot, ohjukset).
Viime vuosituhaannen lopulla oli olemassa vain internet ja hakkerit. Nykyään eletään cyber-maailmassa, jossa on cyber-hyökkäysten mahdollisuus ja käytäntö, josta jotkut valtionpäämiehet neuvottelevat virallisesti.
Näin ollen, ulkopolitiikka ja turvallisuuspolitiikka on erotettava toisistaan erillisiksi ulottuvuuksiksi periaatteellisista syistä: diplomaattien hymyt kuuluvat synkroniseen maailmaan, mutta turvallisuuspolitiikka kuuluu nykyään entistä enemmän diakroniseen maailmaan, eli kyseessä on menneisyyden ja tulevaisuuden käsittäminen kokonaisuutena.
Ulkoministerit Väyrynen ja Tuomioja ovat Neuvosto-Suomen kaksosia.