Miksi normaali säädyllisyys on perusteltava?

Aikamme papistojen haasteet ja tehtäväkenttä

Lueskelin hämmästyneenä taannoisia Suomen lehtiä, joissa toinen toistaan korkeammat tahot esittivät juhlallisesti kantanaan, ettei ole hyväksyttävää uhkailla toisia hengenmenolla poliittisten mielipiteiden takia saati sen vuoksi, että he puhuvat omaa äidinkieltään.

En ole tästä asiasta eri mieltä, en suinkaan. Sen sijaan kyllä ihmettelen sitä, miksi asiaa pitää ikään kuin voimallisesti todistella ja kutsua kokoon sitä puolustavia henkilöitä. Eikö se ole itsestään selvä asia? Eihän meillä myöskään kerätä adresseja sen puolesta, ettei toisten laillista omaisuutta saa tulla yöllä hänen kodistaan varastamaan. Jos joku niin tekee, niin se on poliisiasia. Soitto konstaapelille, haaste käräjille ja rapsut.

Mutta onko meidän aikanamme mikään itsestään selvää? Minä konservatiivina olen aina lähtenyt siitä, että niin kauan kuin maailma seisoo, tulevat mies ja nainen saamaan toisensa, siittämään lapsia ja keräämään syksyisin marjoja ja sieniä, rakentamaan kotiaan ja kasvattamaan lapsiaan nuhteettomaan elämään eläen kunniallisesti ja lakeja noudattaen. Jos jonkun mieleen juolahtaa aivan erilaisia hankkeita ja hän keksii ruveta kuluttamaan aikaansa juopottelemalla, ryöstelemällä toisten omaisuutta ja tappamalla lähimmäisiään, niin hänet pannaan ilman muuta kuriin ja pidetään lukkojen takana väkivalloin. Näin tehdään, koska suuren enemmistön etu sitä vaatii ja on aina vaatinut.

Mutta tarkemmin ajatellen, lehdistön etummaisimman osan vaahtoaminen aivan normaalin asiantilan puolesta ei taida olla sattumaa. Elämme postmodernia aikaa eikä mikään ole enää normaalia. Jos joku saa päähänsä, että hänellä on oikeus vaikkapa poltella toisten autoja, ei häntä sovi asiasta syyllistää, ennen kuin on selvitetty, millä tavoin yhteiskunnan paineet ovat saaneet hänet tekemään tuollaisen ratkaisun. Kuten demokratia on jatkuva kansanäänestys, on postmoderni elämä jatkuvaa pähkäilyä siitä, mitä ei saa keneltäkään vaatia ja miksi näin ei saa tehdä.

Dostojevski arveli, että jos Jumala on kuollut, on kaikki luvallista. Niinpä ihmisen vaikeana osana on luoda itselleen lait ja määräykset ihan itse. Ongelmaksi muodostuu jo heti sellainenkin asia kuin sukupuoli. Ennen maailmassa niitä oli vain kaksi ja oli äärimmäisen harvinaista, että asiasta syntyi epäselvyyttä. Nyt niitä on toistatuhatta ja jokainen joutuu itse valitsemaan omansa. Ehtiikö tässä enää muuta tekemäänkään?

Kirkkokaan ei tarjoa turvaa säikähtäneelle ihmiselle, joka haluaisi vain elää rauhassa ja luottaa siihen, että sellaista meininkiä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä asiana. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin mieleen tulee, että itse luterilaisessa kirkossa on suorastaan sisäänrakennettuna ajatus, ettei mitään väitettä saa hyväksyä ilman sen omakohtaista pohdiskelua pyhän raamatun valossa. Jopa kirkolliskokousten suuret päätökset ovat vailla apriorista todistusvoimaa. Niinpä hyvä luterilainen ei saa uskoa, että naisella on sielu, ennen kuin hän on asian itselleen todistanut. Muistaakseni Nikean kirkolliskokous oli kyllä aikanaan tehnyt asiassa myönteisen päätöksen, mutta se velvoittaa vain katolilaisia, ei meitä…

Kirkko herättää muutenkin jo lähinnä kauhua turvallisuutta tavoittelevassa ihmisessä. Raamattu ei puhu mitään naispapeista, mutta tuntee sen sijaan papittaret. Nämä ovatkin nyt enemmistönä kirkossamme, ja pukeutuvat siellä virantoimituksessa toinen toistaan riemunkirjavampiin vaatteisiin. Laulettavat virret eivät enää muistuta vanhoja enempää melodialtaan kuin sisällykseltään. Kirkossa ollaan nyt viihtymässä eikä kuulemassa saarnaa synnin ja turmion kauhistuksesta.

Itse asiassa tämä on luonnollista. Martti-tohtorin henki siellä taas heräilee. Ei ollut lainkaan protestantismin hengen mukaista, että Lutherin näkemyksistä tehtiin kaanon, jota kaikkien tuli noudattaa. Herätysliikkeissä asia aikanaan huomattiinkin ja tehtiin johtopäätökset. Tosin on kummallista, että nämä nykyiset lutherukset erottavat surutta keskuudestaan kaikki ne, jotka tekevät toisenlaisia johtopäätöksiä asioista.

Mutta jääköön, kirkko. Se on tyystin marginalisoinut itsensä, eikä kukaan voi enää ottaa sitä vakavasti. Jos haluaisin jostakin varmuuden sille vakaalle käsitykselleni, ettei ihmisen sovi toista tappaa eikä edes uhkailla, niin suotta minä sitä postmodernista kirkosta hakisin. Siellä, jos missä tiedetään, että ihmisen ei oikeasti tarvitse pelätä Jumalaa eikä hävetä toisia ihmisiä. Papit antavat tästä todistuksia omilla valinnoillaan ja puheillaan. Esimerkkejä ei tarvitse luetella.

Mutta takaisin politiikkaan. Jos meillä nyt ihan aikuisten oikeasti aletaan olettaa, etteivät ihmiset käy toistensa kimppuun murhaten ja polttaen vain siitä syystä, että intellektuellit, tuo aikamme papisto, on heitä manipuloinut olemaan niin tekemättä, niin onpa tämä kauhun paikka!

Kuka sittenkin tietää, mitä jotkut toiset intellektuellit keksivät heille huomenna syöttää? Vai ovatko ne rikolliset tyypit, jotka uhkailevat kanssaihmisiään siitä, että he käyttävät tuhatvuotista oikeuttaa puhua täällä äidinkieltään, vain toteuttamassa jonkin puolueen salaista agendaa? Onko meidän tosiaan äänestettävä siitä, kuka on tässä asiassa oikeassa?

Hui kauhistus!

Mieleeni tulee Nummisuutareiden Esko, joka viinaa saatuaan huutaa: ”Herran jestas, Antres! Juostaanko päämme mäntyyn!”

Selväpäinen reaktio taitaa tähän olla se, jonka Antres kiteytti: ”Rupeenpa häntä pelkäämään. Kovin irstasluotoinen mies ja vahva. Hirmuisen vahva!”