perjantai 13. syyskuuta 2013

Fobiapuheita

Russofobia

Dostojevskin Tjuttševin ja Herzenin tapaisilla venäläisillä patriooteilla oli tapana kirjoittaa varsin pilkallisesti eurooppalaisesta pikkuporvarillisuudesta. Samaan aikaan heitä loukkasi eurooppalainen ylemmyydentunto ja kiittämättömyys. Olihan Venäjä sentään vapauttanut Euroopan Napoleonin tyranniasta ja kohdellut voitettujakin kiistattoman jalomielisesti. Mistä siis vihat?
 Yksinkertainen selitys tähän ongelmaan oli, että venäläiset olivat objektiivisesti oikeassa ja siksi myös venäläisten sopi paheksua ja halveksua Eurooppaa, kun se taas toisin päin oli aivan sopimatonta.
Fjodor Tjuttšev, hän joka lausahti kuuluisan ajatuksen Venäjän ymmärtämisen mahdottomuudesta, uskoi asian ytimen olevan siinä, että Euroopan ehtyvä kulttuuri ei kyennyt ymmärtämään seuraajaansa, Venäjää, joka olisi sen hautaava kuten lapset joutuvat tekemään vanhemmilleen. Eihän Kreikkakaan kyennyt ymmärtämään Roomaa.
Vastaava ajatus oli Dostojevskillä, joka kyllä väitti venäläisten rakastavan Euroopan pyhiä hautoja ja suuria muistoja. Mutta nyt ne kuuluivat menneisyyteen.
Ymmärtämätön, itsekäs, pikkumainen ja tyhmänylpeä Eurooppa ei kyennyt näkemään sitä suuruutta, joka piili venäläisessä kyläyhteisössä. Se näki vain ryysyiset ja oppimattomat talonpojat ja oman pinnallisen järkensä mukaisesti uskoi olevansa niitä ylempänä.
Venäläiset patriootit olivat usein vilpittömän hämmästyneitä ja loukkaantuneista siitä, ettei Eurooppa uskonut myöskään Venäjän politiikan epäitsekkyyteen. Kirjailijan päiväkirjassaan Dostojevski purki loukkaantumistaan sen johdosta, että Euroopan vallat ryntäsivät riistämään Venäjältä sen Turkin sodan voittojen hedelmät.
Eurooppalaisen politiikan järjestelmä taisi todella olla aika kyyninen. Liian vahvaksi kasvava valtio sai aina vastaansa muiden muodostaman koalition, mikä palautti voimatasapainon. Asia ei kuitenkaan koskenut vain Venäjää, joka itse oli tässä pelissä mukana täysin rinnoin.
Venäjän kasvava mahti synnytti pelkoa ja ranskalaisia ja englantilaisia heräteltiin huomaamaan tilanteen vaarat julkaisemalla melko karuja kuvauksia elämänmenosta Venäjällä. Alan klassikko on markiisi de Custinen kuvaus Venäjältä vuodelta 1839.
Tokihan Venäjää tämänkin ajan kirjallisuudessa paneteltiin, mutta kaikkia kauhutarinoita ei suinkaan tarvinnut keksiä. Jo pelkästään Puolan lukuisten kapinoiden kukistamiseen liittyi aivan kylliksi hiuksia nostattavia tapauksia.
Vastaavaa olisi kyllä voinut löytää myös vaikkapa Irlannista tai Euroopan valtojen siirtomaista, mutta tämä on taas toinen juttu. Kyllä Venäjän pelolle oli täysin ymmärrettäviä syitä, minkä venäläiset patriootit helposti unohtivat. Tokihan Venäjä ei ollut maailman ainoa imperialistinen ja autoritaarinen maa, mitä lännessä ei aina välitetty muistaa. Toisaalta malka löytyi myös venäläisten patrioottien silmästä.
 Jo 1800-luvun puolivälissä alettiin ainakin joskus käyttää termiä ”russofobia. Sen otti käyttöön Fjodor Tjuttšev. Venäjään kohdistuvaa vihamielisyyttä ja erityisesti pelkoa –johon sana ”fobia” nimenomaan viittaa-  oli Euroopassa tuolloin runsaasti liikkeellä.
Se länsieurooppalainen russofobia, jonka huippu asettuu Krimin sodan aikoihin, on selitettävissä sekä nopeasti vahvistuvan Venäjän aiheuttamalla pelolla että Nikolai I:n autoritaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan tunnetulla antipatialla.
Länsi-Euroopassa erityisesti liberaalit pitivät Venäjää taantumuksen suurimpana tukipylväänä ja kansojen vankilana. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kaltaiset radikaalit olivat vähintään yhtä leppymättömiä russofobeja.
1800-luvulla venäläisvastaisuuden keskeisimpiä argumentteja oli se raaka sorto, jolla Puolan vapausliike yhä uudelleen murskattiin. Puolalaiset kehittivät jopa oman kansallisen mytologian, jonka mukaan Venäjän sortama Puola oli kansojen Kristus, sijaiskärsijä, joka sai Euroopan puolesta ottaa vastaan Venäjän iskut, mutta joka vielä kerran nousisi kuolleista.
 Venäjä, Kristuksen piinaajana sai tässä siis lähinnä saatanallisen roolin. Poliittinen vastakohtaisuus innoitti puolalaisia myös selittämään, että barbaariset venäläiset eivät edes olleet oikeita slaaveja, vaan puoliksi suomalaista rotua, mistä heidän barbaarisuutensa juuri johtui. Samaa Suomi-korttia käytettiin myös ukrainalaisten nationalistien keskuudessa. Venäläisten ”suomalaisuus” oli jo tuolloin vanha otaksuma, jolle tukea löytyi aina Nestorin kronikasta saakka. Nykyinen geenitutkimus antaa sille perusteita.
Venäjällä patrioottiset slavofiilit puolestaan selittivät venäläisyyden olevan olemukseltaan väkivallatonta, ihmisrakasta ja suvaitsevaista. Saatanan valta löydettiin sen sijaan läntisestä Euroopasta, johon myös Puola katolisen uskontonsa perusteella kuului.
Myöhemmin, 1900-luvulla russofobian keskus siirtyi poliittisen asetelman muuttuessa Saksaan ja Ruotsiin, jotka pelkäsivät Venäjän tavatonta väestönkasvua ja näköjään loputonta laajenemista.
Saksassa venäläisvaara myös innoitti ajatuksia ”kansojen vankilan” hajottamisesta vapauttamalla Ukraina ja myös Suomi ja muutkin vangitut kansat. 1900-luvun aatehistorian aarteistoon tuli myös kuulumaan ohjelmallinen kansallisuusviha, jota tietyissä vaiheissa varsin estottomasti lietsottiin venäläisiä vastaan.
Saksassa tämä saavutti räikeimmät muotonsa natsien kansamurhapolitiikassa, jota tuskin kannattaa nähdä Euroopan poliittisen- ja aatehistorian normaalina jatkona. Pikemminkin se oli irvokas bifurkaatio, poikkeava kehityskulku, joka tukahdutettiin alkuunsa globaalisella yhteistyöllä.
Suomessa russofobiaa on hyvin vaikea löytää 1800-luvulta. Vaikka venäläisyyteen pidettiin etäisyyttä, siihen suhtauduttiin pikemminkin myönteisesti, kuten ajan lehdistöstä voi todeta.
1900-luvun sortovuosien aikana tilanne muuttui täysin ja vuosien 1917-1918 aikana myös venäläisestä ihmisestä alkoi Suomessakin muodostua hyvin epäsympaattinen kuva. Tämä kuva, johon erityisesti vuosien 1917-1918 kokemukset vaikuttivat, korosti venäläisten hillittömyyttä ja vastuuttomuutta. Oppimaton venäläinen ei ollut pelkästään sivistymätön, vaan jopa sivistyskyvytön.
Anarkistinen bolsevismi kasvoi tämän käsityksen mukaan juuri venäläisyydestä. Vuoden 1918 sota selitettiin venäläiseksi tartunnaksi.
1920- luvun nationalistinen nuoriso pyrki eheyttämään kansakuntaa kansalaissodan jäljiltä korostamalla suomalaisuuden ja venäläisyyden vastakohtaisuutta. Suomalaisen velvollisuutena ei ollut pelkästään irtautua venäläisyyden vaikutuspiiristä, vaan myös nimenomaan vihata sitä.
On jossakin määrin kiistanalaista, missä määrin tämä russofobinen kansalaisuskonto todella saavutti yleisönsä. Mikäli sillä oli menestystä suppeiden ylioppilaspiirien ulkopuolella, lienee syytä pikemminkin etsittävä Neuvostoliiton omasta politiikasta kuten Inkerin kollektivisoinnista ja Karjalan suomalaisvainoista. Ainakin pelkoon löytyi kyllä syitä ja silloin on vihakin lähellä.
Jo ennen sotaa ja erityisesti sen aikana toiminut mielialatarkkailu sai aiheen todeta, että suomalaiset suhtautuivat hyvin vihamielisesti jo Neuvostoliiton aluevaatimuksiin vuonna 1939 ja erittäin katkerasti Karjalan luovuttamiseen. Todellinen russofobia, ryssäviha, saavutti Suomessa epäilemättömän huippunsa Talvisodan rauhan aikoihin.
Entä onko tuota  ryssävihaa yhä maassamme löydettävissä? Viisimiljoonaisesta joukosta tietenkin löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia asenteita ja näkemyksiä. Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että ”hyvin vihamielisesti” suomalaisista suhtautuu venäläisiin hyvin pieni määrä, Helsingin Sanomien pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan se oli kolme prosenttia. Samaan aikaan myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet ja neutraalisti asennoituvia kolmasosa.
Tällaisten tulosten valossa ei ole mitään syytä ottaa vakavasti puheita siitä, että ”russofobialla” olisi Suomessa merkittävää roolia. Kansallisuuksien välisessä kanssakäymisessä on kyllä aina enemmän tai vähemmän kitkatekijöitä, mutta niiden syytä kannattaa etsiä muualta kuin jostakin irrationaalisesta vihasta, joka määräisi suomalaisten käyttäytymistä.
Nykyään ”russofobiaa” joka tapauksessa  käytetään Venäjällä laajasti lännenvastaisena yleiskäsitteenä, jolla selitetään, miksi Venäjän politiikkaa vastustetaan, venäläisiä äitejä vainotaan ja venäläisiä sorretaan ja halveksitaan. Tämä on kätevää, koska silloin ei tarvita rationaalisia argumentteja tai analyysiä.
Kuten 1800-luvun slavofiilit, myös ”russofobian” nykyiset määrittelijät ovat selittäneet tuon ilmiön heijastavan Venäjän ja lännen kulttuurien syvää vastakohtaisuutta. Jopa presidentin hallinnon alaisen Strategisten tutkimusten instituutin (RISI) johtajan, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp. Rešetnikovin mielestä tämän ristiriidan ytimessä on, että venäläinen kulttuuri edustaa Kristuksen valtakuntaa ja läntinen liberalismi sen totaalista vastakohtaa. Myös kommunismi oli saman lähteen mukaan eräs russofobian muoto.
Mikäli asia on näin, taitaa näkemysten sovittelu olla paitsi vaikeaa, myös epätoivottavaa. Tilanne muistuttaa siis tässä suhteessa kommunismin aikoja, nyt ei tosin enää edellytetä, että koko maailma olisi jossakin vaiheessa tuomittu tulemaan Venäjän kaltaiseksi.
Sivumennen sanoen, kun kommunismia ja liberalismia pidetään ainakin RISI:n suunnalla saman russofobian ilmentyminä, ansaitsevat Mannerheimin kaltaiset antikommunistit venäläisten patrioottien vilpittömät kiitokset, samoin kuin koko valkoinen liike. Tämä meillä usein unohdetaan.


11 kommenttia:

  1. Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että Suomessa ruohonjuuritasolla suhtautuminen Venäjään on aika negatiivista, vaikka ei sitä tavallisesti selitetä mitenkään järkisyillä. Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistas. Varsinkin Putin, koska muistahan me emme mitään tiedä.

    On kai jonkinlainen muotiasia suhtautua Venäjään negatiivisesti. Media esittää Venäjältä enemmän epäkohtia kuin myönteisiä saavutuksia. Vhreät ja vasemmisto, jotka hallitsevat suurta osaa mediaa, ovat hyvin russofobisia. Kaikkein eniten venäläisiä haukkuvat ne, jotka siitä vähiten tietävät ja jotka ilmoittavat, etteivät koskaan aio käydäkään sillä puolen rajaa.

    Venäjällä onkin paljon epäkohtia, jotka olisi syytä huomata Suomessakin, mutta nykyinen suhtautuminen on aika skitsofreenistä. Asiaa auttaisi se että tuntisimme paremmin Venäjän ja sen kulttuurin ja myös kielen. Niin, se pakkoruotsi on tämänkin tiellä. Ovatko suomenruotsalaiset, jotka ovat vähemmän kärsineet venäläissorrosta kuin suomalaiset, enemmän russofobisia kuin suomalaiset? Siksikö, että he haluavat Suomen pysyvän Ruotsin yhteydessä? Suomalaisten on pakko keksiä järkeviä ratkaisuja Venäjän suhteisiin, koska maantieteelle emme voi mitään. Voisimme kyllä kääntää sen eduksemme, Venäjä voisi olla enemmän mahdollisuus kuin uhka.

    NL näki epäkohtia vain lännessä, joten Venäjäkään ei ole vielä tasapainossa suhtautumisessaan länteen, mutta joskus sillä on oikeitakin syitä olla epäluuloinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä kannattaisi puhua vain ennakkoluuloisuudesta ja eräissä tapauksissa tyhmyydestä. Russofobia lienee aika tarpeeton käsite, jolla suotta mystifioidaan normaaleja ilmiöitä. Ainahan meillä on ollut ja tulee olemaan jonkinlaisia vihreitä, kuten Venäjälläkin.

      Poista
  2. Facebookin palstoilla hymyiltiin kravattiväen istuessa viran puolesta heinäkuun helteillä Päämaja-symposiumissa Mikkelissä.

    Yle:n tj. Lauri Kivinen oli paikalla maakuntajohtajien ja valtion tukirahoja himoinneiden yritysjohtajien kuunnellessa Antti Herliniä ja ns. paksulompsasavolaisia Olli Rehniä ja Erkki Liikasta.

    Jokunen irvileuka kehtasi muistuttaa viime kesänä Mikkelin nuorisolle keksityn oman Marski Festarin jääneen yhteen yritykseen, koska väki ei tullut paikalle.

    Sen sijaan tänä kesänä kuutisen viikkoa Päämaja-seminaarin jälkeen pystyyn runnottu Runni Rock- lienee vetänyt yleisöä ainakin puolen yön aikaan esiintymislavalle astunutta Eppu Normaalia kuuntelemaan.

    Kulttuuriministerinä ollessaan Stefan Wallin kuulemma laulatti snapsiporukoilla illan pimetessä Eppujen murheellisia "kun kirves yössä heilahtaa" lauluja osoituksena "perusuomalaisuudesta".

    Antti Herlinin johtama Sanoman hallitus on valinnut Marski elää - lehteä (so.Ilta-Sanomat) toimittaneen Kaius Niemen Hesarin uudeksi päätoimittajaksi.

    Tällaista siis tapahtuu maassa, jonka asukkailla on lestadiolainen kansansielu.

    Ollaan numeroita suuren kirjan haltijan taskussa. Kännyköitä.

    Timo Räty on körttisaarnaajan poika, Matti Ahde vietiin Lohjan kirkkoon hiljentymään omassa kriisissään, samoin Alpo Rusi kääntyi oman sielunpalvelijan puoleen saatuaan kutsun Supon puhutteluun.

    VastaaPoista
  3. "Kuten 1800-luvun slavofiilit, myös ”russofobian” nykyiset määrittelijät ovat selittäneet tuon ilmiön heijastavan Venäjän ja lännen kulttuurien syvää vastakohtaisuutta."

    Meidän on uskominen RISI:n johtajan, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp. Rešetnikovin näkemystä, että venäläinen kulttuuri edustaa erilaista valtakuntaa ja että läntinen liberalismi on sen totaalista vastakohtaa.

    Rešetnikov on asiantuntija ja hänen näkemykselleen löytyy tukea Encyclopaedia Britannican artikkelista "1054, Schism of (Christianity) also called East-West Schism": "The theological genius of the East was different from that of the West. The Eastern theology had its roots in Greek philosophy, whereas a great deal of Western theology was based on Roman law."

    Tämä "totaalinen vastakohtaisuus" havaitaan myös Syyrian kriisin / kemiallisten rikosten selvittelyssä.

    VastaaPoista
  4. "Itä - Länsi: kulttuurien syvä vastakohtaisuus."

    Suomalaiset stalinistit olivat aikoinaan opetettu niiamaan ja liehakoimaan Itää ja siksi heitä sanottiinkin Kremlin perseennuolijoiksi.

    VastaaPoista
  5. Kun on asunut Aasiassa, Afrikassa, Venäjällä ja Länsi-Euroopassa, huomaa paljon yhtäläisyyksiä on Venäjän ja Länsi-Euroopan kulttuurien välillä. Yksi tärkeä syy on kristinusko, joka ei ollenkaan muistuta islamia tai muita uskontoja. Korkeakulttuuri ja sen ajattelutapa on samaa: musiikki, kirjallisuus, teatteri, tanssi, taide. Venäläisellä korkeakulttuurilla on ollut paljon vaikutusta länteen, eikä sitä voi väheksyä. Tiede on ollut vähän jäljessä, mutta kuitenkin paljon edellä Aasiaa ja Afrikkaa. Politiikka ja yhteiskunta ovat olleet aika omaperäisiä, mutta entä Hitler? Demokratia ei ole kovin vanhaa lännessäkään, ja sitä ennen oli itsevaltiaita hallitsijoita niin kuin Venäjällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun putaan sodista ja varsinkin sodasta omaa kansaa vastaan, niin silloin "musiikki, kirjallisuus, teatteri, tanssi, taide" eivät siinä paljon paina.

      Poista
    2. "Entä Hitler?"

      Hitler oli kommunismin, jonka juuret olivat kreikkalaisessa filosofiassa (PLATON), ja kommunisminvastaisuuden yhteentörmäyksen "hedelmä". Vuonna 1918 saatiin aikaan Baierin, Unkarin ja Slovakian neuvostotasavallat. Maailmanvallankumouksen keskus ei ollut Jerusalemissa, vaan Moskovassa.

      Vuonna 1933 Leo Trotski teki "palavien puheiden" turneen Saksassa edustaen omaa, itsensä perustamaa Kommunistista Internationaalia. Saksassahan muistettiin, että juuri L. Trotski oli vuonna 1918 saanut aikaan Baierin neuvostotasavallan. Eräs pietarilainen rabbi oli aikoinaan ennustanut, että Trotskit soittavat suuta, mutta Bronsteinit tulevat kärsimään. Niinhän siinä lopulta kävikin. Pitääkö juutalaisten unohtaa holokausti?

      Kukaan ei ole vielä tähän päivään mennessä julistanut, että maailmanvallankumous olisi slut.

      En valitettavasti tiedä ketkä saivat aikaan Unkarin ja Slovakian neuvostotasavallat vuonna 1918, mutta Suomen suunnalla vastuuhenkilönä oli Stalin. Niin siinä vaan kävi, että Mannerheim oli ovelampi, jne.

      Poista
  6. Kyllä Venäjä minustakin ilman muuta kuuluu läntisen sivilisaation piiriin. Mutta ei ne taida minus uskoa. Voi vilkaista esim. think tankien RISI, Центр научной и политической мысли и идеологии (rusrand) tai Центр проблемного анализа и государственно-управленческого проектирования julkaisuja. Ylen syvä on kuilu... näkyy mm. huostannottoideologiassa. Esim. kirja "Тревога: ювенальная юстиция".

    VastaaPoista
  7. Kun puhutaan maan kulttuurista, niin korkeakulttuuri on osa siitä. Se on tärkeä niin länsimaissa kuin Venäjällä, ja osa kansaa saa siitä ammattinsa ja toimeentulonsa. NL:ssa sen merkitys oli ehkä tärkeämpi kuin nykyisin, sehän oli yksi propagandakeino. Kehitysmaissa, siis Aasiassa ja Afrikassa, harrastetaan vain kansankulttuuria, kuten jalkapalloa, uskontoa ja pop-kulttuuria. Afganistanissa Taliban järjesti kansan huviksi julkisia teloituksia.

    Korkeakulttuurin arvostus on merkki kansan sivistystasosta, ja silloin Venäjä ei jää paljon jälkeen lännestä. Ei korkeakulttuuri tietenkään kuulu missään kaikkien kansankerrosten ajan käyttöön, mutta Venäjällä se on yhtä suosittua kuin lännessä. Jos taas otetaan ihmisoikeudet mittapuuksi, Venäjä kulkee perässä, vaikka onkin edellä kehitysmaita, mutta ei sen toisaalta tarvitse apinoida kaikkia länsimaisia käsityksiä.

    NL vaikuttaa vielä taustalla, ja länteen suhtaudutaan epäluuloisesti, eikä Venäjällä ole kehittynyt yhteisvastuun tunne. Kun kaikki vetävät eri suuntiin, kehitystä ei tapahdu, ja demokratia ei toimi. Se, että kansallistunnetta yritetään parantaa muiden maiden, kuten Suomen, kustannuksella, on NL:n jäänteitä eikä se luo yhtenäisyyttä. Mutta ei lännessäkään yritetä ymmärtää Venäjää. Pata kattilaa soimaa...

    VastaaPoista
  8. Korkeakulttuurin arvostuksen suhteen Venäjä on luultavasti länttä "edellä". Ei siis ole vielä taannuttu yhtä pitkälle. Uskonnollisuus on pinnallista, jos puhutaan uskovaisuudesta, mutta uskonnon kunnioitus on korkealla. Lienee reaktiota siihen typerän lapselliseen ateismiin, jota neuvostokaudella pakkosyötettiin ja joka nyt näyttää lännessä muodostuneen uuden joukkoälymystön aatelismerkiksi.
    Ne, jotka Venäjällä puhuvat lännen käymästä informaatiosodasta, eivät ole ihan väärässä. Naiivi älymystö saa Venäjän kustannuksella helppoja tilaisuuksia tuntea ylpeyttä suvaitsevuudestaan.
    Ihmisoikeuksien suhteen Venäjän tuskin häviää USA:lle, mutta jälkimmäinen ei ole ainakaan samassa merkityksessä mafiavaltio. Hauska argumentti muuten Snowdenin luovuttamista vastaan oli, ettei Venäjältä luovuteta sellaiseen maahan, jossa on voimassa kuolemantuomio. Niitähän ei myöskään Nikolai I:n allekirjoittanut sitten dekabristien tapauksen. Voidaanhan asiat hoitaa muutenkin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.