Fobiapuheita

Russofobia

Dostojevskin Tjuttševin ja Herzenin tapaisilla venäläisillä patriooteilla oli tapana kirjoittaa varsin pilkallisesti eurooppalaisesta pikkuporvarillisuudesta. Samaan aikaan heitä loukkasi eurooppalainen ylemmyydentunto ja kiittämättömyys. Olihan Venäjä sentään vapauttanut Euroopan Napoleonin tyranniasta ja kohdellut voitettujakin kiistattoman jalomielisesti. Mistä siis vihat?
 Yksinkertainen selitys tähän ongelmaan oli, että venäläiset olivat objektiivisesti oikeassa ja siksi myös venäläisten sopi paheksua ja halveksua Eurooppaa, kun se taas toisin päin oli aivan sopimatonta.
Fjodor Tjuttšev, hän joka lausahti kuuluisan ajatuksen Venäjän ymmärtämisen mahdottomuudesta, uskoi asian ytimen olevan siinä, että Euroopan ehtyvä kulttuuri ei kyennyt ymmärtämään seuraajaansa, Venäjää, joka olisi sen hautaava kuten lapset joutuvat tekemään vanhemmilleen. Eihän Kreikkakaan kyennyt ymmärtämään Roomaa.
Vastaava ajatus oli Dostojevskillä, joka kyllä väitti venäläisten rakastavan Euroopan pyhiä hautoja ja suuria muistoja. Mutta nyt ne kuuluivat menneisyyteen.
Ymmärtämätön, itsekäs, pikkumainen ja tyhmänylpeä Eurooppa ei kyennyt näkemään sitä suuruutta, joka piili venäläisessä kyläyhteisössä. Se näki vain ryysyiset ja oppimattomat talonpojat ja oman pinnallisen järkensä mukaisesti uskoi olevansa niitä ylempänä.
Venäläiset patriootit olivat usein vilpittömän hämmästyneitä ja loukkaantuneista siitä, ettei Eurooppa uskonut myöskään Venäjän politiikan epäitsekkyyteen. Kirjailijan päiväkirjassaan Dostojevski purki loukkaantumistaan sen johdosta, että Euroopan vallat ryntäsivät riistämään Venäjältä sen Turkin sodan voittojen hedelmät.
Eurooppalaisen politiikan järjestelmä taisi todella olla aika kyyninen. Liian vahvaksi kasvava valtio sai aina vastaansa muiden muodostaman koalition, mikä palautti voimatasapainon. Asia ei kuitenkaan koskenut vain Venäjää, joka itse oli tässä pelissä mukana täysin rinnoin.
Venäjän kasvava mahti synnytti pelkoa ja ranskalaisia ja englantilaisia heräteltiin huomaamaan tilanteen vaarat julkaisemalla melko karuja kuvauksia elämänmenosta Venäjällä. Alan klassikko on markiisi de Custinen kuvaus Venäjältä vuodelta 1839.
Tokihan Venäjää tämänkin ajan kirjallisuudessa paneteltiin, mutta kaikkia kauhutarinoita ei suinkaan tarvinnut keksiä. Jo pelkästään Puolan lukuisten kapinoiden kukistamiseen liittyi aivan kylliksi hiuksia nostattavia tapauksia.
Vastaavaa olisi kyllä voinut löytää myös vaikkapa Irlannista tai Euroopan valtojen siirtomaista, mutta tämä on taas toinen juttu. Kyllä Venäjän pelolle oli täysin ymmärrettäviä syitä, minkä venäläiset patriootit helposti unohtivat. Tokihan Venäjä ei ollut maailman ainoa imperialistinen ja autoritaarinen maa, mitä lännessä ei aina välitetty muistaa. Toisaalta malka löytyi myös venäläisten patrioottien silmästä.
 Jo 1800-luvun puolivälissä alettiin ainakin joskus käyttää termiä ”russofobia. Sen otti käyttöön Fjodor Tjuttšev. Venäjään kohdistuvaa vihamielisyyttä ja erityisesti pelkoa –johon sana ”fobia” nimenomaan viittaa-  oli Euroopassa tuolloin runsaasti liikkeellä.
Se länsieurooppalainen russofobia, jonka huippu asettuu Krimin sodan aikoihin, on selitettävissä sekä nopeasti vahvistuvan Venäjän aiheuttamalla pelolla että Nikolai I:n autoritaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan tunnetulla antipatialla.
Länsi-Euroopassa erityisesti liberaalit pitivät Venäjää taantumuksen suurimpana tukipylväänä ja kansojen vankilana. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin kaltaiset radikaalit olivat vähintään yhtä leppymättömiä russofobeja.
1800-luvulla venäläisvastaisuuden keskeisimpiä argumentteja oli se raaka sorto, jolla Puolan vapausliike yhä uudelleen murskattiin. Puolalaiset kehittivät jopa oman kansallisen mytologian, jonka mukaan Venäjän sortama Puola oli kansojen Kristus, sijaiskärsijä, joka sai Euroopan puolesta ottaa vastaan Venäjän iskut, mutta joka vielä kerran nousisi kuolleista.
 Venäjä, Kristuksen piinaajana sai tässä siis lähinnä saatanallisen roolin. Poliittinen vastakohtaisuus innoitti puolalaisia myös selittämään, että barbaariset venäläiset eivät edes olleet oikeita slaaveja, vaan puoliksi suomalaista rotua, mistä heidän barbaarisuutensa juuri johtui. Samaa Suomi-korttia käytettiin myös ukrainalaisten nationalistien keskuudessa. Venäläisten ”suomalaisuus” oli jo tuolloin vanha otaksuma, jolle tukea löytyi aina Nestorin kronikasta saakka. Nykyinen geenitutkimus antaa sille perusteita.
Venäjällä patrioottiset slavofiilit puolestaan selittivät venäläisyyden olevan olemukseltaan väkivallatonta, ihmisrakasta ja suvaitsevaista. Saatanan valta löydettiin sen sijaan läntisestä Euroopasta, johon myös Puola katolisen uskontonsa perusteella kuului.
Myöhemmin, 1900-luvulla russofobian keskus siirtyi poliittisen asetelman muuttuessa Saksaan ja Ruotsiin, jotka pelkäsivät Venäjän tavatonta väestönkasvua ja näköjään loputonta laajenemista.
Saksassa venäläisvaara myös innoitti ajatuksia ”kansojen vankilan” hajottamisesta vapauttamalla Ukraina ja myös Suomi ja muutkin vangitut kansat. 1900-luvun aatehistorian aarteistoon tuli myös kuulumaan ohjelmallinen kansallisuusviha, jota tietyissä vaiheissa varsin estottomasti lietsottiin venäläisiä vastaan.
Saksassa tämä saavutti räikeimmät muotonsa natsien kansamurhapolitiikassa, jota tuskin kannattaa nähdä Euroopan poliittisen- ja aatehistorian normaalina jatkona. Pikemminkin se oli irvokas bifurkaatio, poikkeava kehityskulku, joka tukahdutettiin alkuunsa globaalisella yhteistyöllä.
Suomessa russofobiaa on hyvin vaikea löytää 1800-luvulta. Vaikka venäläisyyteen pidettiin etäisyyttä, siihen suhtauduttiin pikemminkin myönteisesti, kuten ajan lehdistöstä voi todeta.
1900-luvun sortovuosien aikana tilanne muuttui täysin ja vuosien 1917-1918 aikana myös venäläisestä ihmisestä alkoi Suomessakin muodostua hyvin epäsympaattinen kuva. Tämä kuva, johon erityisesti vuosien 1917-1918 kokemukset vaikuttivat, korosti venäläisten hillittömyyttä ja vastuuttomuutta. Oppimaton venäläinen ei ollut pelkästään sivistymätön, vaan jopa sivistyskyvytön.
Anarkistinen bolsevismi kasvoi tämän käsityksen mukaan juuri venäläisyydestä. Vuoden 1918 sota selitettiin venäläiseksi tartunnaksi.
1920- luvun nationalistinen nuoriso pyrki eheyttämään kansakuntaa kansalaissodan jäljiltä korostamalla suomalaisuuden ja venäläisyyden vastakohtaisuutta. Suomalaisen velvollisuutena ei ollut pelkästään irtautua venäläisyyden vaikutuspiiristä, vaan myös nimenomaan vihata sitä.
On jossakin määrin kiistanalaista, missä määrin tämä russofobinen kansalaisuskonto todella saavutti yleisönsä. Mikäli sillä oli menestystä suppeiden ylioppilaspiirien ulkopuolella, lienee syytä pikemminkin etsittävä Neuvostoliiton omasta politiikasta kuten Inkerin kollektivisoinnista ja Karjalan suomalaisvainoista. Ainakin pelkoon löytyi kyllä syitä ja silloin on vihakin lähellä.
Jo ennen sotaa ja erityisesti sen aikana toiminut mielialatarkkailu sai aiheen todeta, että suomalaiset suhtautuivat hyvin vihamielisesti jo Neuvostoliiton aluevaatimuksiin vuonna 1939 ja erittäin katkerasti Karjalan luovuttamiseen. Todellinen russofobia, ryssäviha, saavutti Suomessa epäilemättömän huippunsa Talvisodan rauhan aikoihin.
Entä onko tuota  ryssävihaa yhä maassamme löydettävissä? Viisimiljoonaisesta joukosta tietenkin löytyy kaikkia kuviteltavissa olevia asenteita ja näkemyksiä. Mielipidetutkimukset osoittavat kuitenkin, että ”hyvin vihamielisesti” suomalaisista suhtautuu venäläisiin hyvin pieni määrä, Helsingin Sanomien pari vuotta sitten tekemän tutkimuksen mukaan se oli kolme prosenttia. Samaan aikaan myönteisesti suhtautuvia oli yli puolet ja neutraalisti asennoituvia kolmasosa.
Tällaisten tulosten valossa ei ole mitään syytä ottaa vakavasti puheita siitä, että ”russofobialla” olisi Suomessa merkittävää roolia. Kansallisuuksien välisessä kanssakäymisessä on kyllä aina enemmän tai vähemmän kitkatekijöitä, mutta niiden syytä kannattaa etsiä muualta kuin jostakin irrationaalisesta vihasta, joka määräisi suomalaisten käyttäytymistä.
Nykyään ”russofobiaa” joka tapauksessa  käytetään Venäjällä laajasti lännenvastaisena yleiskäsitteenä, jolla selitetään, miksi Venäjän politiikkaa vastustetaan, venäläisiä äitejä vainotaan ja venäläisiä sorretaan ja halveksitaan. Tämä on kätevää, koska silloin ei tarvita rationaalisia argumentteja tai analyysiä.
Kuten 1800-luvun slavofiilit, myös ”russofobian” nykyiset määrittelijät ovat selittäneet tuon ilmiön heijastavan Venäjän ja lännen kulttuurien syvää vastakohtaisuutta. Jopa presidentin hallinnon alaisen Strategisten tutkimusten instituutin (RISI) johtajan, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti evp. Rešetnikovin mielestä tämän ristiriidan ytimessä on, että venäläinen kulttuuri edustaa Kristuksen valtakuntaa ja läntinen liberalismi sen totaalista vastakohtaa. Myös kommunismi oli saman lähteen mukaan eräs russofobian muoto.
Mikäli asia on näin, taitaa näkemysten sovittelu olla paitsi vaikeaa, myös epätoivottavaa. Tilanne muistuttaa siis tässä suhteessa kommunismin aikoja, nyt ei tosin enää edellytetä, että koko maailma olisi jossakin vaiheessa tuomittu tulemaan Venäjän kaltaiseksi.
Sivumennen sanoen, kun kommunismia ja liberalismia pidetään ainakin RISI:n suunnalla saman russofobian ilmentyminä, ansaitsevat Mannerheimin kaltaiset antikommunistit venäläisten patrioottien vilpittömät kiitokset, samoin kuin koko valkoinen liike. Tämä meillä usein unohdetaan.