Syyria ja meidän asenteemme

Syyrialaiset kärsivät. Onko asenteissamme jotakin vialla?

Joskus ennen sotia oli tapana käyttää termiä ”sivistysmaat” sellaisista maista, jotka noudattivat kansainvälistä oikeutta ja joiden muutoinkin voitiin kuvitella kykenevän rationaaliseen politiikkaan. Euroopan ikuiseksi häpeäksi ne eivät siihen kyenneetkään vaan aloittivat historian tehokkaimman ihmisteurastuksen.

Siitä kuitenkin otettiin opiksi ja perustettiin YK turvaamaan maailmanrauhaa niiltä, jotka eivät vieläkään halunneet oppia sivistyksen aakkosia.

Mutta siitä on jo aikaa. Sen jälkeen eräät maat ovat onnistuneet yhä uudelleen halvaannuttamaan kansainvälisen yhteisön toiminnan. Jopa miljoonat ihmiset ovat tämän johdosta joutuneet pakenemaan kodeistaan eikä verenvuodatukselle ole loppua näkyvissä.

Mitäpä sivistysmaat nyt tekevät?

Suomella on oma linjansa. Hallitus päätti hiljattain korottaa Suomen pakolaiskiintiötä ja ottaa entisten seitsemänsadanviidenkymmenen vuosikiintiöön lisäksi vielä kolmesataa Syyrian sisällissodan pakolaista.

Oppositiota edustavat kansanedustajat tekivät asiasta kaksikin kirjallista kysymystä, joissa ihmeteltiin tällaista päätöstä.

Syytä ihmettelyyn on. Valtio tinkii tällä hetkellä kaikesta mahdollisesta ja sitä paitsi on tiedossa, ettei nykyistenkään pakolaisina saapuneiden siirtolaisten kotouttaminen ole onnistunut.

Mikäli Suomi haluaa osaltaan auttaa maailman hädänalaisia, on heidän ottamisensa tänne asumaan ehkä huonoin kuviteltavissa oleva keino. Sen kustannustehokkuus on erittäin heikko ja samalla summalla voisi saada moninkertaisesti myönteistä aikaan käyttämällä sen kriisialueen lähituntumassa. Tämä apu jää saamatta, jos rahat suunnataan tuolle harvalle arvottujen siirtolaisten joukolle. Tämän on niin selkeä argumentti, että sen ymmärtävät monet ns. vihreätkin.

Ikävä tosiasia myös on, että juureton siirtolaiselämä vieraan kulttuurin keskellä ei ole mikään lottovoitto, vaan pahemmanlaatuinen shokki, joka koettelee kovin kourin siihen joutuvia.

Slummit, joissa rikolliset hallitsevat ja joihin poliisilla ei ole asiaa, ovat syntyneet jo useimpiin Euroopan maihin. Niitä on myös Ruotsissa, jota ei voi syyttää siitä, ettei se olisi yrittänyt estää ongelmien syntyä. Tästä ei ehkä kannata muistuttaa, koska ne, joiden pitäisi asia ymmärtää, kieltäytyvät joka tapauksessa itsepäisesti näkemästä ongelmaa. Psykologia on tässä samanlaista kuin niillä, jotka sukupolvi sitten halusivat sosialistista Suomea. Silloin viitattiin kintaalle kaikelle sille kokemukselle, joka asiasta jo muualla oli saatu. Meillä kaikki käy toisin…

Reaalimaailman taso näyttää olevan liian banaali noustakseen poliitikkojen preferensseissä korkealle. Sen sijaan annetaan aivan avoimesti ymmärtää, että oleellista koko asiassa on suuri tunne, jota päästään osoittamaan vain arpomalla jokunen promillen kymmenesosa ongelmajoukosta tänne meille hoidettavaksi.

Vastuuttoman farisealaisuuden mestarinäytteinä voi pitää erinäisiä paheksumisen osoituksia, jotka kohdistuvat siihen, ettei pakolaisten maahanmuuttoa Syyriasta kannateta. Hallituspuolueen edustaja nimittää tällaista ”piittaamattomuudeksi”. Veronmaksajien rahoilla kustannetun YLE:n uutisoija puhuu ”ristiretkestä” syyrialaispakolaisia vastaan. Hän toteaa, että moista asennetta edustava henkilö on itse pienten lasten isä, mutta ”edes tämä ei saa heltymään miljoonan kodittoman syyrialaislapsen edessä”.

Siinäpä sitä on asennetta kerrakseen! Jos poliitikot tässä maassa rupeavat ajattelemaan, että heillä on erityinen piittaamisvelvollisuus kaikkia maailman sotivia osapuolia kohtaan ja päättelevät, että se voidaan toteuttaa vain ottamalla ne tänne asumaan kanssamme, niin he ovat kyllä väärän vaalipiirin asialla.

Koska kysymys tässä kiltteyskilpailussa ei siis suinkaan ole siitä, miten parhaiten autettaisiin hädänalaisia, vaan siitä, kuka ilmaisee julkisuudessa suurimpia tunteita, voisi oppositiolle antaa neuvon: kannattakaa edelleen järkevää politiikkaa, kuten velvollisuutenne on, mutta itkekää samalla julkisesti. Mikäli vastapuolikin itkee, repäiskää te vaatteenne. Mikäli tähän vastataan samalla mitalla, ripotelkaa päähänne tuhkaa. Jos ideat loppuvat, pyytäkää Jouko Turkalta konsulttiapua. Voi tietenkin käydä niin, että sentimentalismi eskaloituu hallitsemattomaksi, mutta tämä kuuluu demokratiaan. Kansa haluaa myös sirkushuveja.

Vastuu ja häpeä siitä verenvuodatuksesta ja muusta barbariasta, jota Syyriassa tapahtuu, on syyrialaisilla. Koska he itse eivät kykene asioitaan hoitamaan, on YK:n velvollisuus heitä siinä auttaa. Jos YK:n toiminta on halvaantunut, on syyllistä etsittävä niistä, jotka estävät sen toiminnan. Nykyisellään YK pystyy tarjoamaan vain laastaria, mikä on todella ikävää. Parempaakaan ei valitettavasti ole tarjolla.

Syyrialaisten, tai edes kahden miljoonan syyrialaisen siirtäminen Suomeen tai yleensä Eurooppaan ei olisi edes yritys ratkaista ongelmaa. Se olisi vain symbolista korviketoimintaa, joka saattaa antaa emotionaalista tyydytystä niille, jotka ovat kyllin typerä voidakseen ymmärtää asian valikoivasti.

Syyriassa kyse ei ole ensi sijassa siviilien rääkkäämisestä, vaan sodasta. Sanottakoon nyt varmuuden vuoksi asia vielä emotionaalisesti: inhottavasta ja typerästä fanaatikkojen totaalisesta sodasta. Joka tapauksessa se on sotaa ja sodilla on omat lainomaisuutensa. Kärsimykset voidaan lopettaa vain lopettamalla sotiminen.

Kuvitteleeko joku, että sodankäynnin helpottaminen väestönsiirroilla edesauttaisi sen loppumista?

Mikäli jollakin ulkoisella taholla on erityinen moraalinen velvollisuus tehdä loppu Syyrian sodasta, ovat kyseessä Venäjä ja Kiina. En kuitenkaan näe, että olisi millään tavalla järkevää vaatia heitäkään ottamaan vastaan Syyrian pakolaisia. Heidän moraalinen velvollisuutensa on selvittää se itse aiheuttamansa pattitilanne, joka estää sodan lopettamisen.

 A propos. Jostakin syystä en ole lainkaan huomannut, että itse sotaa olisi lännessä tohdittu kritisoida. Olisiko se liian suvaitsematonta? Saattaa olla, ja on jopa todennäköistä, että sodan taustalla häärää myös erinäisiä hämäriä tahoja, joiden mielestä miljoonien kärsimykset ovat aivan paikallaan, kun edistetään armeliaan armahtajan pyhää tahtoa ainoalla oikealla tavalla.

Asia on sivistysmaiden näkökulmasta absurdi, mutta mikä estää sanomasta sitä suoraan? Ajatellaanko, ettei noilla raukoilla kuitenkaan ole edellytyksiä tätä ymmärtää? Vai onko niin, että tuollaista ”vakaumusta” ei rohjeta kritisoida, koska sitä pidetään yhtä hyvänä kuin omaakin? Tyydytäänkö mieluummin korjaamaan barbarian jälkiä nyökytellen sen harjoittajien ideologialle?

Tällaisten asenteiden suvaitsemisen ei pitäisi kuulua kolmannen vuosituhannen sivistyneeseen diskurssiin. Meidän velvollisuutemme on ilmoittaa asia selkeästi myös niille, jotka tänään elävät 1400-lukuaan. Muussa tapauksessa koko kansainvälinen yhteisö on taantumassa tuolle tasolle.

Pieneltä vaatimattomalta osaltani kieltäydyn ainakin olemasta tässä mukana ja lausun noille sankareille: Hävetkää nyt jo, ”uskonsoturit”!