Superia

Superman ja superwoman

Nietzsche ja Schopenhauer olivat aikansa lapsia ja pitivät sen mukaisesti lähtökohtanaan sitä, mitä ympärillään näkivät.

Toki he eivät kokonaan sen vangeiksi jääneet, vaan porautuivat myös sen läpi ja hyödynsivät myös laajoja näköaloja menneisyyteen, erityisesti antiikkiin. Tulevaisuus oli heiltäkin tietysti salattu ja voi vain kuvitella, mitä kaikkea he siitä eivät pystyneet näkemään.

Tarkoitan nyt ihmisen kehittymistä enkä tekniikkaa, joka lopultakin on toisarvoista vaikka maailmaa muuttaakin. Ihmisen kannalta kaiketi on sittenkin olennaisin asia juuri hän itse.

Nietzsche kertoi mahtipontisesti saarnaavansa yli-ihmistä. Ihminen oli jotakin, joka oli voitettava ja niinpä kysymyksistä tärkein kuului: mitä te olette tehneet hänet voittaaksenne?

Ihmiskunnalla siis oli, Jumalan kuolemasta huolimatta, mahdollisuus löytää itselleen päämäärä: paremmaksi tuleminen. Tästä tietenkin seurasi, että vallitsevaa asiain tilaa sopi ja pitikin arvostella ankarasti, eihän se oikein mihinkään kelvannut, paitsi lannoitteeksi tulevalle suuruudelle.

Kenenkään ei tietysti pidä sekoittaa toisiinsa Nietzscheä ja Hitleriä. Jälkimmäisen nimiin pantu saksalaisten julistaminen ”orjamoraalista” vapaaksi yli-ihmisjoukoksi oli kaameaa rienausta, jonka syntyyn Nietzsche ei toki osaton ollut, mutta ei tietysti myöskään syyllinen.

Jokaista suurta ideaa voidaan tulkita loputtomasti eri tavoin, ainakin ellei keskiaikaiseen tapaan uskota sanainspiraatioon. Itse asiassa tulkinnanvaraa saattaa jäädä vielä siinäkin tapauksessa.

Joka tapauksessa Nietzsche ei tarkoittanut sitä, että maailmassa jo olisi yli-ihmisiä. Miten heitä tänne saataisiin, oli se suuri tehtävä, jota hän ei tainnut ratkaista.

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, seuraisi ihmistä kehityksessä olento nimeltä korkeampi ihminen, jolla olisi vielä vanhan aatamin perusvarustus, mutta jo ylevämpi hengenlaatu. Yli-ihminen sen sijaan ei enää olisi lainkaan ihminen, vaan häntä seuraava kehitysvaihe. Nietzschen aikakauden päämäärätön nihilismi olisi yli-ihmisen hengelle täysin vierasta.

Sattumoisin yli-ihmisestä tuli jo 1930-luvulla niin sanottu pop-kulttuurin ikoni. Englannissahan käytetään termiä superman ja kukapa ei tuntisi Lauri Kenttää (Clark Kent), joka fyysisesti pystyy kaikkeen. Häntä uhkaa vain yksi vaara, kryptoniitti.

Yli-ihminen Kent on arkisin tavallinen tallaaja, joka tarvittaessa yhtäkkiä muuttuu kaikkivoivaksi teräsmieheksi ja suorittaa hyviä tekoja.

On väitetty, että tämän hahmon ilmaantumisella maailmaan keskellä synkkää lamakautta oli terapeuttinen tehtävänsä laman sortaman pienen ihmisen voimaannuttamisessa.

Teräsmies-Kent vaikuttaa tavalliselta poroporvarilta, joten kyseessä on vain hyvin kaukainen sukulainen Nietzschen visioimalle yli-ihmiselle. Niihin suurempiin voimiin, jotka tosiasiassa pitävät Kentiä lieassa, kuuluu myös reportteri-vaimo Lois.

Teräsmies ja hänen erilaiset toisintonsa ovat epäilemättä yli-ihmisen infantiileja parodioita, joita tietynlainen kulttuuri tuottaa. Niitä voi vain verrata esimerkiksi Nikolai Tšernyševskin uusiin ihmisiin, joiden ratkaisevana erona edeltäjiinsä on uudenlainen sosiaalinen ajattelu, joka on tunkenut tieltään vanhan poroporvarillisen itsekeskeisyyden.

Sattumoisin Tšernyševskin uudessa maailmassa naisilla on selvä valta-asema ja seksi esitetään –verhotusti- elämän suurena keskipisteenä, jonka ympärillä kaikki pyörii. Henkilögalleriaan kuuluu toki myös tahtoihminen Rahmetov, mutta itse asiassa hän näyttää olevan vain toissijainen hahmo, tulevan paratiisin rakentamisessa toki tarpeellinen.

Tämä tuli mieleeni, kun luin hesarista sinänsä lapsenmielisen kolumnin, joka selitti nuorison uuden sukupolven nyt kokonaan lakanneen tuntemasta seksisuhteissaan mustasukkaisuutta ja edes ihmettelemästä sitä, että parisuhteessa voi olla useampia ihmisiä, kaikista kymmenistä sukupuolista.

Myös esimerkiksi ympäristöasiat ovat tälle uljaalle uudelle sukupolvelle niin last season. Väliä on vain sellaisilla kysymyksillä, jotka koskevat ihmisten sukupuolia ja suuntautuneisuutta. Tai siis väliä on sillä, että niillähän nyt ei ole mitään väliä.

Ehkäpä siis saatamme nyt lähestyä tuota Tšernyševskin utopiaa tai sitten ei. Kaikki riippuu siitä, ovatko ihmiset todella muuttuneet, siis tulleet uusiksi ihmisiksi.

Schopenhauer, joka tuli alussa mainittua, filosofoi perin terävästi naiseuden olemuksesta. Itse asiassa hänen näkemyksensä, jotka on joskus torjuttu banaalina naisvihana, ovat hyvin lähellä kehitysbiologisia näkemyksiä. Naisen olemuksen määrää hänen asemansa ihmissuvun reproduktiossa ja mahdollisessa edelleen kehittymisessä.

Naisen asemaan kuuluu olla biologisesti enemmän haluttu kuin eri syistä voidaan sallia. Niinpä torjuminen on olennainen osa selviytymisstrategiaa. Tässä taistelussa ei pärjätä voimalla, vaan juonilla ja viekkaudella. Valhe, petos ja kiittämättömyys ovat naiselle yhtä tärkeitä kuin sarvet härälle, kynnet leijonalle ja vedet sekoittava muste sepialle.

Mutta vapautuminen luonnon pakosta juuri on se suuri päämäärä, jonka hyväksi ihmissuku on töitä tehnyt ja tätä maailmaa kehittänyt. Juuri siitä löytyy vapaus ja nainen, jos kuka on ollut sitä vailla. Ehkäpä hänen hetkensä on nyt koittanut ja biologia voidaan unohtaa menneen maailman asiana?

Näin se taitaa olla. Kun nainen on lakannut synnyttämästä, on hän tavallaan siirtynyt uuteen maailmaan, jossa vanhat pakonalaisuudet eivät enää vallitse. Nyt on mahdollista suunnitella ja luoda aivan uudenlainen ihminen myös feminiinisen materiaalin pohjalta.

Ennen sanottiin, että Jumala loi naisen. Tällä tietenkin viitattiin biologiaan. Ei hätää, biologia on jotakin, joka on voitettava ja kai se nyt voidaankin voittaa?

Onko nainen luonnostaan voimiltaan vähäinen? Ei hätää, uhraamalla elämästään sopivan lohkon kuntosalille hän saattaa kehittää itselleen sellaisen vartalon, joka tekee katsojaan suuren vaikutuksen.

Tämän päivän hesarissa esiintyi kiinnostava ja ehkä jopa tärkeä esimerkki tuollaisesta vartalosta, joka oli kuulemma menestynyt alan kilpailuissa.

Likinäköisenä luulin aluksi, että kuvat esittivät nyljettyä oravaa, mutta itse asiassa ne oli otettu naisesta, joka oli (kuinka se sanotaan?) selättänyt luonnon. Itse myönnän, etten voinut katsoa kuvia ilman vastenmielisyyttä, mutta ehkäpä asia liittyy ikääni ja sukupuoleeni.

Toinen oleellinen parannus, jota on nyt ruvettu tekemään alkuperäisen naiseuden voittamiseksi, on tatuointi. Schopenhauer puhui naisten ihmeellisestä kukoistuksesta, joka tosin oli hyvin lyhytaikainen, koska kävi tarpeettomaksi lisääntymisperiodein alettua.

Nyt nuoret naiset ilmeisesti ovat lakanneet uskomasta oman kauneutensa mahdollisuuteen ja haluavat parannella luojan töitä erilaisilla tuherruksilla, joiden kenties ajatellaan antavan jännittävää kontrastia ikinaiselliseen ja siis ala-arvoisena pidettyyn luonnollisuuteen.

Itse en voi välttyä ajatukselta, että noiden itsensä töhrijöiden henkisen maailman täytyy olla jossakin normaalin inhimillisyyden alakvartiilissa tai sen alapuolella. Kyvyttömyys nähdä luonnon ja töhertelijän välistä laadullista eroa tekee masentavan vaikutuksen.

Kun asian niin monesta suusta kuulee, pitää se kai uskoa: uudet ihmiset ovat täällä.

Sen sijaan ei ole selvää, onko kyseessä Nietzschen tarkoittama korkeampi ihminen, wannabe-yli-ihmisen parodia, feminiininen naisellisuudesta irtautumisella vapautuminen vaiko peräti uuden ali-ihmisen koekappale.

Viimemainittua ei kannata ottaa loukkauksena. Pyrkimykseen korkeamman ihmisen luomiseen liittyi menneisyydessä aina tahdon ensisijaisuus, ei halun. Mikäli nyt mennäänkin halu edellä, ollaan ihan uudenlaisessa kyydissä.

Kumpaa nykyään kumarretaan tahtoa vai halua, käy hyvin nopeasti selville siitä populaarista intellektuaalisesta kasvustosta, jota nuorempi polvi näyttää lukevan tai, lukutaidon ollessa heikko, katselevan.

Villiytyneellä kasvimaalla on oma mielenkiintonsa ja ehkä peräti lumonsa, mutta se viehättää vain aikansa. Mikäli puuttuu puutarhurin määrätietoisuutta ja sen sijaan annetaan kaiken sen kukoistaa, mikä vain suinkin kasvaa, on varmaa, että emme tulevaisuudessa löydä edestämme paratiisin yrttitarhaa.

Sen sijaan on varmaa, että ennen pitkää näemme raiskion, jonka herroina ovat rikkaruohot. Sen siivoaminen on käytännössä ylivoimainen tehtävä ja jää luultavasti jonkin toisen huoleksi.

Detroitin tie

Detroitin tie

Pietari on nykyaikaisista suurkaupungeista se, joka on joutunut suurimpien katastrofien uhriksi. Leningradin piirityksen tuntevat kaikki ja siinä toistuivat vastaavien historian tuntemien piiritysten kauhut sillä kertaa megaluokan mittakaavassa.

Nälkäkuolemat piirityksen aikana, kannibalismi ja vastaavat asiat eivät ole historiassa uutta. Ne tunnetaan jo antiikista ja myös uuden ajan sodista. Leningradin kohtalossa kuitenkin oli jotakin laadullisesti uutta. Se ei ehkä ihan ollut suurkaupungin, megalopoliksen kuolema, mutta joka tapauksessa hyvin lähellä sitä.

 Metronomi naksutti radiossa kaupungin sydänääniä kuvaten, mutta kaupungin väkiluku laski vuoden 1941 noin kolmesta miljoonasta alimmillaan alle kuuteensataan tuhanteen vuonna 1944. Toki se sen jälkeen taas nopeasti nousi. Katastrofi jäi hetkelliseksi.

Väestökato ei kuitenkaan ollut Pietarin historiassa ensimmäinen laatuaan. Kansalaissodan sekasortoisina vuosina suurkaupungin huoltaminen osoittautui bolševikkien konsteilla mahdottomaksi ja vuoden 1916 liki kahdesta ja puolesta miljoonasta asukkaasta oli vuonna 1920 jäljellä enää noin seitsemänsataa tuhatta.

Jo tuossa vaiheessa pietarilaiset joutuivat tyytymään nälkäannoksiin ja polttelemaan kaikkea palavaa pikku peltipurkkiuuneissa eli buržuikoissa. Kaksi kolmasosaa väestöstä siis siirtyi kaupungista pois.

Kolmas mutka Pietarin väestökäyrässä voidaan havaita 1990-luvulla, jolloin sokkiterapiana tunnettu politiikka saattoi talouden sekasortoon. Nyt noin viiden miljoonan kaupungin väkiluku tosin väheni vain noin kymmenellä prosentilla. Tuo väestötappio on jo otettu takaisin.

Suurkaupungin hiljenemisessä ja sen normaalien elintoimintojen lakkaamisessa on jotakin ilmestyskirjamaista, vaikka se tapahtuisi rauhankin aikana. Poikkeusoloissa pommitukset ja tulipalot, ihmisten joukkomittainen kuoleminen ja normaalien palvelujen pysähtyminen tietysti vielä olennaisesti lisäävät tapahtumien dramatiikkaa.

Mutta myös rauhan aikana suurkaupungin alamäki on dramaattinen asia. Mikäli tuho jatkuu vuosia, tulevat kuvaan mukaan autioiden talojen ryöstäminen ja polttaminen, johon ovat syypäitä omat asukkaat. Myös eri kaupunginosien asukkaat vaihtavat maisemia.

Osa äänestää jaloillaan ja poistuu kaupungista. Autioille taloille ja halvoille huoneistoille kuitenkin usein löytyy ottajia. Kaupungin kasvot muuttuvat.

Länsimaisen sivistyksen keihäänkärjeltä näytti vielä muutamia vuosikymmeniä sitten Detroit. Sehän symbolisoi valtavaa maailmanlaajuista autoteollisuuden buumia, jonka ansiosta kaupunki kasvoi huimaa vauhtia.

Detroitin väkiluku hipoi vuonna 1920 miljoonaa, mutta oli jo kymmenen vuoden kuluttua noussut puoleentoista miljoonaan.

Vuonna 1950 väkiluku oli vajaat kaksi miljoonaa ja sen jälkeen se alkoi laskea. Vuonna 2000 se oli jo alle miljoonan ja nyt se on vajaat seitsemänsataa tuhatta. Koko metropolialueen mukaan ottaminen tosin antaisi kuvalle lisää ulottuvuutta.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, voi vain kuvitella. Asiaa helpottaa, jos ottaa avuksi vaikkapa netistä löytyviä valokuvia. Suuret alueet ovat autioituneet ja rakennuksia on purettu. Eräät loistorakennuksetkin ovat rappeutuneet surkeasti.

Tämä ei kuitenkaan ole koko tarina. Ranta-alueelle on noussut mahtavia pilvenpiirtäjiä, ikään kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin kaupunkia vielä pidettiin mallikelpoisena tulevaisuuden kaupunkina. Olavi Paavolainen käytti siitä nimitystä elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki. Hänen kirjassaan Nykyaikaa etsimässä oli kuva Detroitin korkeista rakennuksista, joiden yllä leijuu ilmalaiva.

Nykyään kaupunkia kunnioitetaan sekä nimellä Motown –moottorikaupunki että Renaissance city, joka siis viittaa siihen uudelleensyntymiseen, joka ainakin olisi kovasti tarpeen.

Kaupungin talous on hunningolla ja se jopa hakeutui konkurssiin, mutta saatiin pelastettua. Muuan syy ongelmiin on väestö, joka on vailla työtä autoteollisuuden suurten muutosten takia.

Yllättävää tai ei, kaupungin väestön suuri enemmistö koostuu nyt ns. afroamerikkalaisista. Vielä ennen sotia he olivat suuri harvinaisuus näillä leveysasteilla ja rotujen (joita ei ole) sekoittaminen samoihin työvuoroihin aiheutti jopa mellakoita tässä valkoisessa kaupungissa.

Kun valkoisten osuus Detroitin asukkaista oli vielä vuonna 1930 yli 90 prosenttia, on se nyt vain vähän yli kymmenen, joten white flight on johtanut koko kaupungin eikä vain joidenkin korttelien etniseen muuttumiseen. Valkoisia ei-hispanoita on asukkaista nyt vaivaiset 7,8 prosenttia.

Mielestäni ei ole jo ennakolta ja tutkimatta selvää, ettei etninen koostumus sinänsä aiheuta yhtään mitään eikä sillä voi olla millekään asialle mitään merkitystä. Joka tapauksessa siinä tapahtunut muutos korreloi eräiden muiden muutosten kanssa.

Syystä tai toisesta kaupungin rikostilastot nimittäin ovat vaikuttavia. Murhien määrä oli 58 sataatuhatta asukasta kohti 1980-luvulla eli Amerikan korkein, mutta nyt se on laskenut vähän yli neljäänkymmeneen ja kaupunki on tässä tilastossa kakkosena. Suurinta osaa noista rikoksista ei selvitetä.

Suurimmalla osalla kaupungin asukkaista on maksuhäiriöitä ja suunnilleen puolet kiinteistöjen haltijoista ei ole pystynyt maksamaan kiinteistöveroa. Niinpä kaupunki on pyrkinyt leikkaamaan menojaan muun muassa lopettamalla katuvalaistuksen laajoilta alueilta. Myös korruptioskandaalit kaupungin johdossa ovat kuuluneet kuvaan.

Tuhansia taloja on purettu ja niiden paikalle on syntynyt niin sanottua kaupunkipreeriaa, urban prairie, jollaista on myös muissa kuihtuvissa kaupungeissa. Niitähän Amerikassa on kymmenittäin.

Mutta eihän mikään tarina pelkkää synkkyyttä sisällä. Detroitin joukkueet ovat pärjänneet joissakin urheilulajeissa ja pop-musiikin alalla se kuuluu erittäin vahvoihin keskuksiin. Tekno on kuulemma peräti keksitty siellä ja paikallisiin suuruuksiin kuuluvat muun muassa Madonna ja Alice Cooper… Ehkä Detroit sittenkin on uuden ajan todellinen suunnannäyttäjä?

Detroitin tarina on tuskin ainutlaatuinen. Baltimore ja Philadelphia ja monet muut kutistuvat kaupungit näyttävät seuraavan sen jälkiä. Väkiluvun vähetessä myös kaupunkien etninen koostumus muuttuu ja paljon ylistetty monikulttuuri antaakin tilaa uudelle monokulttuurille.

On selvää, että kaikissa näissä kaupungeissa monet ihmiset elävät lainkuuliaisina kansalaisina normaalia ja vaurasta elämää ja viihtyvät kotimaisemissaan. Yhtä selvää myös lienee, että nuo nopeat muutokset, jotka yleensä tavalla tai toisella liittynevät globalisaation lieveilmiöihin, herättävät katkeruutta monissa amerikkalaisissa, jotka saavat konkreettisesti havaita oman unelmansa tuhoutuvan.

Foreign Affairsin viime numerossa toteaa pari kirjoittajaa, että nyt olisi aika ottaa vakavasti se tosiasia, että globalisaation siunaukset jakaantuvat epätasaisesti kuten myös sen kiroukset. Systeemi on epäreilu eikä ole mitään syytä kummastella sitä, että äänestäjät reagoivat asiaan tietyllä tavalla.

Mutta nämähän ovat Amerikan ongelmia. Yhdysvalloissa rotu, jota tietenkään ei ole olemassa, on kaikkialla vaikuttava asia toisin kuin meillä Euroopassa.

Kuitenkin voimme myös monissa Euroopan maissa nähdä analogisia prosesseja. Kun ympäristöstään jyrkästi erottuvat alakulttuurit vahvistuvat, ne tunkevat pois tieltään vanhan kantakansallisuuden ja alkaa muodostua enklaaveja, jotka ovat muusta maasta irrallisia ja joissa vallitsevat omat lakinsa ja norminsa.

Meillä tätä ei vielä ole tapahtunut, mutta osuu tuskin kovin kauas harhaan, mikäli ennustaa, että tämä eriytymisprosessi, joka nyt voidaan havaita, ei ole pysäytettävissä, mikäli kehitys jatkuu samanlaisena. Parissa kymmenessä vuodessa tulemme väestökehityksen myötä saamaan uudenlaisia yhteisöjä, jotka eristäytyvät ympäristöstään ja rikastuttavat siis lähinnä itseään, ehkäpä jopa muiden kustannuksella.

Kyse on kuitenkin vielä vain kaupunginosista. Yllättävää kyllä, vanhat savupiipputeollisuuden kaupungit eivät meillä ole ainakaan vielä muuttuneet aivan uudentyyppisen väestön ja kulttuurin tyyssijoiksi.

Suomen Ruhr, kuten myös se varsinainen Ruhr ovat yllättävän hyvin pitäneet pintansa ja sinnittelevät eteenkin päin, mutta eipä anneta asian pettää itseämme.

Olisi luultavasti herkkäuskoista kuvitella, että meidän maamme olisi luonnostaan valittu kulkemaan näissä kysymyksissä jotakin erityistietä.

Mikäli asioiden annetaan kehittyä omalla painollaan ja vain kiihdytetään globalisaation vaikutuksia sen sijaan, että niitä hillittäisiin, syntyy viime kädessä samanlaista jälkeä kuin muuallakin.

Kaikki kehitys ei ole edistystä. Detroit on tästä elävänä varoitusmerkkinä. Muistakaamme, että jo muutaman kymmenen vuoden alamäki voi muuttaa nykyaikaisen suurkaupungin perustuksiaan myöten. Tie maan ja maailman suunnannäyttäjästä sen murheenkryyniksi voi olla tavattoman lyhyt.

Äkillisen katastrofin sattuessa suurkaupungit sitä paitsi ovat kaikkein haavoittuvimpia, mikä kannattaisi muistaa myös puuhattaessa koko Suomen väestön keskittämistä yhteen nurkkaukseen.

Heimoasiaa

Heimoasiaa

Setäni, joka oli 1920-luvulla käynyt Jyväskylän seminaarin, kertoi, että siellä saattoi heimojen välillä joskus olla kitkaakin, ihan nokkapokaksi asti. Yleensä kai tyydyttiin muuten vain ja edes näön vuoksi omaa heimoa esittämään vähän parempana, mikä tarkoitti sitä, että muut olivat vastaavasti huonompia. Eivät kaikki siinä tosissaan olleet.

Tämähän lienee normaalin inhimillisen kanssakäymisen kuvio. Jos ihminen ja hänen taustajoukkonsa jollakin tavalla muista poikkeavat, on luonnollista pitää omaa joko muita parempana tai ainakin sitä puheen tasolle suosia. ”Toiseus” voi syntyä monista syistä, mutta luontevasti se liittyy synnynnäisiin tai syntymässä myötäjäisinä saatuihin asioihin: kieleen, asuinpaikkaan, tapoihin.

Kun nämä asiat suurkaupungeissa ovat yleensä kovin sekaisin, saatetaan erottautumista ja siis samalla oman porukan muodostamista etsiä muuta tietä, vaikkapa tiettyä urheilujoukkuetta tai musiikkiyhtyettä kannattamalla. Tai sitten muutetaan yhteen.

Suomen heimoerot ovat nykyään hyvin pitkälle tasaistuneet. Karjalaiset hajotettiin kerran pitkin ”tynkä-Suomea”, maalta muutettiin kaupunkeihin, uudet ammatit ja viestimet toivat kaikkialle samaa puheenpartta ja samaa elämänmuotoa uusine malleineen, jotka ovat olleet yhä kosmopoliittisempia.

Vielä sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen ja se oli kyllä sitä vielä viisikymmentäkin vuotta sitten, jolloin esimerkiksi Helsingin kaksikielisyyden tunnisti heti. Nyt sen voi saada selville lähinnä kirjallisista lähteistä.

Mutta miten tärkeä identiteettitekijä tuo suomalainen heimous oikeastaan oli? Sinänsä epäluotettava kaunokirjallisuus antaa asiasta kiinnostavia viitteitä. Tuntemattoman sotilaan porukat olivat kansallisesti hyvin heterogeenisiä, mutta ei se sotilaallisen yksikön toimivuutta haitannut, ehkä pikemmin päinvastoin. Jokainen ymmärsi hyvin, ettei sillä vihollisella, joka puhui Tiltun äänellä, ollut kenellekään mitään erityiskohtelua varattuna. Paras oli siis itse kunkin tehdä se, mitä tehtävissä oli.

Kiinnostava tapaus on Johannes Linnankosken romaani Pakolaiset, jossa kuvataan suoranainen heimojen kohtaaminen tai pikemmin törmäys.

Tositapahtumiin perustuvan romaanin juonena on maanviljelijäperheen ja sen vanhuksena taloon tulleen vävyn pakeneminen Hämeestä Savoon, päästäkseen irti häväistyjutusta eli morsiamen lehtolapsesta. Siis eräänlaisen turvapaikan haku, tosin omalla kustannuksella oli kyseessä.

Savosta ostetaan uusi tila ja koko perhekunta muuttaa sinne. Paikalliset ja muuttajat ottavat koko ajan mittaa toisistaan ja siitä tuleekin pitkälti koko elämän sisältö: näytetään niille.

Jo saapuminen uusille asuinsijoille on haaste. Savolaiset luulivat tietävänsä, mitä porukkaa nuo hämäläiset ovat: ”Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa… ja se seikka, että Hovin ostossa savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla valmis.”

Sanavalmiit savolaiset nokittelivat tulijoille ja näyttivätkin hienommilta: ”Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset, kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys –siinä kaikessa oli jotain herraskaiselta vivahtavaa…”

Hämäläinen ressentimentti purkautui intohimoisena työntekona ja jo oli pakko savolaisten myöntää, etteivät ne mitään turhia miehiä olleetkaan, nuo tulokkaat.

Mutta päähenkilö, tuo häväistysjutun uhri kärsi vielä kauheasta onnettomuudestaan eli siitä, että oli tullut tuoreena kotivävynä heti petetyksi morsiamen puolelta.

Kun asia paljastui, hän ajatteli paeta edelleen, lähteä pois Savostakin. Mutta yksi asia sentään pidätteli: ”Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille –kun asia sittenkin oli tavallaan yhteinen.”

No, kunniamurhat eivät kuuluneet kummankaan heimon kulttuuriin, vaikka toki loukattu yksilö olisikin saattanut ajatella niin epätoivoista askelta, joka olisi syössyt hänet ja kaikki muutkin lopulliseen turmioon.

Niinpä annettiin elämän voittaa ja alistuttiin siihen osaan, minkä luoja oli antanut. Hämäläisten heimon pieni enklaavi Savossa jatkoi elämäänsä ja arvatenkin nousi yhä suurempaa kukoistukseen osaltaan juuri heimoerojen luoman jännitteen ansiosta.

Tässä fiktiivisessä tarinassa, jonka todellisuuspohjan laadusta minulla ei ole tietoa, näemme siis tarinan toiseuden kohtaamisesta ja onnistuneesta kotoutumisesta. Lopultakin kaikki heimot kuuluivat yhteiseen Suomen kansaan.

Puheet siitä, että kansa olisi yhdistynyt vasta rautateiden ja Boboikovin ansiosta, ovat luultavasti pinnallisia. Kokonaisuuden nimeltä Suomi tunnemme jo 1500-luvun Olaus Magnuksesta alkaen ja se esiintyy monissa kronikoissa. Ei se ollut pelkkä Varsinais-Suomi.

On selvää, ettei Suomi ollut yhtenäinen, mutta eihän se ole olennaista. Olennaista oli solidaarisuus tietyllä tasolla, kun ymmärrettiin, että yhteisiäkin etuja oli, vaikka murteet ja jopa kieletkin erosivat toisistaan. Vasta vieras uskonto ja yhteiskuntajärjestelmä asettivat jotkut ”toiset” laadullisesti erilaiseen asemaan.

Nuo heimoerot tulevat mieleen, kun seuraa nykyistä puheenpartta, jossa ”rasismista” puhutaan suomalaisena ilmiönä kuin mistä tahansa meille ilman muuta kuuluvasta asiasta. Tämä siitä huolimatta, ettei rotuja edes ole olemassa. Tilanne tosiaan muistuttaa entistä Neuvostoliittoa, jossa tietosanakirjoista puuttui artikkeli ”Trotski”, mutta jotka silti tunsivat käsitteen ”trotskilaisuus”.

Ghettoutuminen, ydinkaupunkien tyhjeneminen ja slummien synty on monessa Yhdysvaltain kaupungissa tärkeä muutosprosessi, joka tekee niistä aivan uudenlaisia asutuskeskuksia. Siellä eri ”rotuja” (anteeksi, sana on jenkkilähteiden käyttämä), lähtömaita ja kieliä edustavat ryhmät keskittyvät toistensa lähelle ja erottautuvat noista ”toisista” jostakin syystä, jolla en halua spekuloida.

Suomessa kaikki on näihin asti käynyt toisin. Karjalaiset ovat sopeutuneet mainiosti elämään minkä tahansa heimon keskuudessa. Kaupungeissa ei karjalaisghettoja löydy. Vastaa viime aikoina eräissä kaupungeissamme on alkanut tuo uusi prosessi, ghettojen ja slummien synty. Siitä pitänee kirjoittaakin  vielä ihan erikseen.

Joka tapauksessa nyt elämme aikaa, jolloin monisatavuotinen heimojen rinnakkaiselo on tehnyt heimoeroista pittoreskeja erikoisuuksia, joilla ei ole kielteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan olemme saamassa keskuuteemme paljon jyrkempien erojen jakamia ryhmiä, joilla ei ole havaittavissa mitään pyrkimystä integroitumiseen. Onko näillä eroilla myönteistä potentiaalia kuten heimoeroille kerran?

Ehkä meidän kannattaa katsoa, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut. Jos olen oikein ymmärtänyt, sikäläiset olot kun joka tapauksessa ovat meilläkin monia elähdyttävä esimerkki.