Edistys ja taantumus 1800-luvun lopussa

 

Kun slavofiliasta tuli menneisyyttä

 

Aittakirjaston aarteista lehteilin Valvoja-lehden kiinnostavaa vuosikertaa 1897, ajalta jolloin Bobrikovin nimitys Suomen kenraalikuvernööriksi oli vielä tulevaisuutta, eikä maailma tiennyt vielä mitään siitä, että Japanin kaltainen aasialainen pikku valtio saattaisi kerran -ja aivan piankin- nöyryyttää Venäjän, joka oli mahtinsa huipulla.

Silmiin sattui neliosainen katsaus slavofiileihin, joka osoittautui erittäin asiantuntevaksi analyysiksi aiheestaan. Sellaista ei välttämättä osannut odottaa Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa Venäjään kohdistuva asiantuntemus ja venäjän kielen taitokin rajoittuivat varsin pieniin piireihin.

 Lähitulevaisuudessahan tätäkin asiaa sitten yritettiin radikaalisti muuttaa ja tietenkin(?) ilman menestystä. Mutta nyt siitä ei vielä ollut mitään tietoa.

Osoittautui, että kirjoitussarjan oli laatinut nimimerkki A.I., mikä ei tuossa vaiheessa voinut viitata tekoälyyn sekä panslavismia koskevan luvun osalta nimimerkki R-n.  

Hoksasin pian, että ensin mainitun nimimerkin taakse kätkeytyi Anders (Andrei Viktorovitš) Igelström, entinen Venäjän armeijan upseeri ja sittemmin Helsingin yliopiston venäjän kielen lehtori, vuodesta 1902 lähtien Venäläisen kirjaston esimies. Luultavasti hän oli samaa sukua kuin Kustaa III:n sodassa venäläisten puolella taistellut ja Värälän rauhaa neuvottelemassa ollut kenraali Igelström.

Igelström toimi myös lehtimiehenä ja kirjoitti venäjän ohella sekä suomeksi että ruotsiksi. Artikkeleita julkaistiin myös venäläisissä lehdissä. Igelströmin poliittista suuntaa voi arvailla siitäkin, että hän sittemmin käänsi Johan Kockin kertomuksen Suomen suurlakosta. Ainakin tämä tarina slavofiileistä, joka julkaistiin kirjanakin vuonna 1897, todistaa liberaalia maailmankatsomusta.

Kuten sanottu, kirja perustuu ilmeisen laajalle lukeneisuudelle slavofiilien julkaisuista ja jaottelee heidän historiansa ja kehityksensä samaan tapaan kuin nykyinenkin tutkimuksen valtavirta.

Alussa olivat romanttiset Venäjän kansan palvojat, jotka saivat vaikutteensa saksalaisesta filosofiasta, erityisesti Hegeliltä ja maalailivat kuvan Venäjän kansan erityisestä väkivallattomuudesta ja oikeasta kristillisyydestä, jolle himo hallita toisia ihmisiä oli tuntematon. Siksipä ruhtinaatkin oli aikoinaan haettava ulkomailta, varjagien joukosta.

Herttaisen ensimmäisen aallon slavofiilit olivat omalla tavallaan liberaaleja ja vastustivat maaorjuutta ja tiukkaa hallitsijanvaltaa. Pietari Suuri oli heille Venäjän historian suuri konna ja nämä asenteet veivät joitakin varhaisia slavofiilejä telkien taakse ja heidän lehtiään lakkautettiin.

Ensimmäisen aallon slavofiilit eivät olleet vielä valtiovalan mielisuosiossa, vaikka myös jälkimmäinen erottautui tiukasti ”mädästä” lännestä ja vannoi iutsevaltiuden, ortofdoksian ja kansanmielisyyden nimiin.

Slavofiilit erottuivat kuitenkin Pietari Suuren vastaisuudellaan, minkä merkkinä he kasvattivat parran ja käyttivät rasvanahkasaappaita ja lammasnahkaturkkia seurapiirien hilpeydeksi.

Myöhempi slavofiilien sukupolvi sen sijaan korosti venäläisyyden ja lännen vastakohdan orgaanista sovittamattomuutta ja sen keskeinen edustaja Nikolai Danilevski uskoi venäläisten edustavan omaa kulttuurihistoriallista tyyppiään, joka kuului itse asiassa toisenlaiseen lajiin kuin germaanis-romaaninen.

Pikku kansoilla, kuten suomalaisilla ei ollut kykyä muodostaa omaa tyyppiään ja ne, muun muassa suomalaiset, saattoivat vain palvella edellisiä niin sanottuna etnografisena materiaalina. Suomalaisille Danilevski totesi ollleen onnenpotku, että he pääsivät suuren Venäjän yhteyteen. Siellä he saivat tilaisuuden oman kanallisuutensa kehittämiseen. Ruotsilla ei olisi ollut varaa sellaiseen.

Tässä oli jo tykkänään luovuttu niin kristillisestä kuin valistuksen edellyttämästä yleisinhimillisyyden ajatuksesta ja viime kädessä eri tyypit eivät ”risteytyneet”, vaan edustivat ikään kuin erilaisia kasvilajeja. Selvää oli, etteivät toiseen kuukuvat ihmiset voineet ymmärtää saati tuomita toiseen kuuluvia.

Turkin sodan aikoihin myös valtiobalta alkoi kiinnostua slavofiilisistä ja jopa panslavistisista aatteista ja Danilevskista tuli varsin huomattu ajattelija. Hänen oppilaansa Konstantin Leontjev (ks. Vihavainen: Haun leontjev tulokset ), jonkia obskurantismi oli Igelströmin mukaan vieläkin syvempää sen sijaan jäi aika tuntemattomaksi.

Mainittakoon kuitenkin, että Putin on sentään sittemmin viitannut tähän Eurooppaa syvästi kammonneeseen kirjoittajaan ja Athoksen munkkiin.

Toisen aallon slavofiilit eivät kuitenkaan saavuttaneet mitenkään suurta suosiota todistelee kirjoittaja ja katsoo, että sen todistaa jo Vladimir Solovjovin, kristillisen ja myös slavofiilishenkisen mystikon suuri suosio. Tuo suosio nimikäin syntyi juuri Solovjovin tunnetusta polemiikista Danilevskia vastaan.

Igelströn edustaa selvästi rationaalista valistusajattelua, jolle kaikenlainen obskurantismi on vierasta ja vihattavaa. Panslavismi tukahtui hänen mielestään omaan mahdottomuuteensa: Venäjän riesana oli jo yksi Puola, jonka venäläistäminen oli ylivoimaista. Entäpä, jos niitä olisikin kuusi…?

Slavofiilisyyden sijasta voimakkaana virtauksena on kyllä yhä russofiilisyys, joka pitää hallitsijaihanteenan Iivana Julmaa ja hallintomiehen esikuvana Vilnan pyöveli Muravjovia, joka 1860-luvulla rankaisi Puolan kapinaan osallistuneita. Valitettavasti tällaista ainesta oli vielä paljon, mutta sen kohtalo oli ilmeinen.

Venäjän sivistyneen yleisön keskuudessa slavofiilisyys ei ollut enää suosittua. Se oli ”sporadinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Sillä oli merkitystä kolmikymmenluvulla, mutta nyt sen merkitys on loppunut… Se on tullut synkkään obskuranttisuuteen ja siinä se tietysti on löytävä perikatonsa; obskuranttisuus on kuolonmerkki, eikä sillä voi olla tulevaisuutta”.

Se oli komeasti sanottu ja mitäpä muuta saattoi odottaakaan mieheltä, joka ilmeisesti edusti ajatusmaailmaltaan maailman kulttuurin kehittyneintä kärkeä. Samaan aikaan Venäjän todellisuuteen kuitenkin kuuluivat yhä ”virallinen kansallisuusoppi” ja typerän lyhytnäköinen itsevaltius, joka kieltäytyi kaikista liberaaleista uudistuksista.

Liberaali Venäjä eli ”venäjän demokratia” oli olemassa ja halveksui sitä kansanryhmää, joka kynsin hampain piti kiinni erioikeuksistaan ja palveli niissä päivittäisissä spektaakkeleissa, joita itsevaltius järjesti.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten kapteeni evp. Igelström suhtautui tuon ajan toisiin kapteeneihin, Mannerheimiin ja Kockiin. Siitä voimme julkisten tekstien perusteelle tehdä vain ylimalkaisia päätelmiä.

Ajatus slavofilian kuolemasta on hyvin ymmärrettävä. Kuinka voisi olla mahdollista, että sellaisella perustalla makaava ajatussotku voisi menestyä ainakaan kauempaa kuin Venäjän savijaloilla seisova arkaainen yhteiskunta pysyisi pystyssä.

Vallankumouksen kautta tai muuta tietä odotti demokraattinen Venäjä sen poistuvan historian näyttämöltä. Vallankumoukset sitten tulivat ja menivät, mutta…