Kun slavofiliasta
tuli menneisyyttä
Aittakirjaston
aarteista lehteilin Valvoja-lehden kiinnostavaa vuosikertaa 1897, ajalta
jolloin Bobrikovin nimitys Suomen kenraalikuvernööriksi oli vielä tulevaisuutta,
eikä maailma tiennyt vielä mitään siitä, että Japanin kaltainen aasialainen
pikku valtio saattaisi kerran -ja aivan piankin- nöyryyttää Venäjän, joka oli
mahtinsa huipulla.
Silmiin sattui
neliosainen katsaus slavofiileihin, joka osoittautui erittäin asiantuntevaksi
analyysiksi aiheestaan. Sellaista ei välttämättä osannut odottaa Suomen suuriruhtinaskunnassa,
jossa Venäjään kohdistuva asiantuntemus ja venäjän kielen taitokin rajoittuivat
varsin pieniin piireihin.
 Lähitulevaisuudessahan tätäkin asiaa sitten yritettiin
radikaalisti muuttaa ja tietenkin(?) ilman menestystä. Mutta nyt siitä ei vielä
ollut mitään tietoa.
Osoittautui,
että kirjoitussarjan oli laatinut nimimerkki A.I., mikä ei tuossa vaiheessa
voinut viitata tekoälyyn sekä panslavismia koskevan luvun osalta nimimerkki
R-n.  
Hoksasin pian,
että ensin mainitun nimimerkin taakse kätkeytyi Anders (Andrei Viktorovitš)
Igelström, entinen Venäjän armeijan upseeri ja sittemmin Helsingin yliopiston
venäjän kielen lehtori, vuodesta 1902 lähtien Venäläisen kirjaston esimies.
Luultavasti hän oli samaa sukua kuin Kustaa III:n sodassa venäläisten puolella
taistellut ja Värälän rauhaa neuvottelemassa ollut kenraali Igelström.
Igelström toimi myös
lehtimiehenä ja kirjoitti venäjän ohella sekä suomeksi että ruotsiksi. Artikkeleita
julkaistiin myös venäläisissä lehdissä. Igelströmin poliittista suuntaa voi arvailla
siitäkin, että hän sittemmin käänsi Johan Kockin kertomuksen Suomen suurlakosta.
Ainakin tämä tarina slavofiileistä, joka julkaistiin kirjanakin vuonna 1897,
todistaa liberaalia maailmankatsomusta.
Kuten sanottu,
kirja perustuu ilmeisen laajalle lukeneisuudelle slavofiilien julkaisuista ja jaottelee
heidän historiansa ja kehityksensä samaan tapaan kuin nykyinenkin tutkimuksen
valtavirta.
Alussa olivat
romanttiset Venäjän kansan palvojat, jotka saivat vaikutteensa saksalaisesta
filosofiasta, erityisesti Hegeliltä ja maalailivat kuvan Venäjän kansan
erityisestä väkivallattomuudesta ja oikeasta kristillisyydestä, jolle himo
hallita toisia ihmisiä oli tuntematon. Siksipä ruhtinaatkin oli aikoinaan
haettava ulkomailta, varjagien joukosta.
Herttaisen
ensimmäisen aallon slavofiilit olivat omalla tavallaan liberaaleja ja
vastustivat maaorjuutta ja tiukkaa hallitsijanvaltaa. Pietari Suuri oli heille
Venäjän historian suuri konna ja nämä asenteet veivät joitakin varhaisia
slavofiilejä telkien taakse ja heidän lehtiään lakkautettiin.
Ensimmäisen
aallon slavofiilit eivät olleet vielä valtiovalan mielisuosiossa, vaikka myös
jälkimmäinen erottautui tiukasti ”mädästä” lännestä ja vannoi iutsevaltiuden,
ortofdoksian ja kansanmielisyyden nimiin. 
Slavofiilit
erottuivat kuitenkin Pietari Suuren vastaisuudellaan, minkä merkkinä he
kasvattivat parran ja käyttivät rasvanahkasaappaita ja lammasnahkaturkkia
seurapiirien hilpeydeksi.
Myöhempi
slavofiilien sukupolvi sen sijaan korosti venäläisyyden ja lännen vastakohdan orgaanista
sovittamattomuutta ja sen keskeinen edustaja Nikolai Danilevski uskoi
venäläisten edustavan omaa kulttuurihistoriallista tyyppiään, joka kuului itse
asiassa toisenlaiseen lajiin kuin germaanis-romaaninen.
Pikku kansoilla,
kuten suomalaisilla ei ollut kykyä muodostaa omaa tyyppiään ja ne, muun muassa
suomalaiset, saattoivat vain palvella edellisiä niin sanottuna etnografisena
materiaalina. Suomalaisille Danilevski totesi ollleen onnenpotku, että he
pääsivät suuren Venäjän yhteyteen. Siellä he saivat tilaisuuden oman kanallisuutensa
kehittämiseen. Ruotsilla ei olisi ollut varaa sellaiseen.
Tässä oli jo tykkänään
luovuttu niin kristillisestä kuin valistuksen edellyttämästä
yleisinhimillisyyden ajatuksesta ja viime kädessä eri tyypit eivät ”risteytyneet”,
vaan edustivat ikään kuin erilaisia kasvilajeja. Selvää oli, etteivät toiseen
kuukuvat ihmiset voineet ymmärtää saati tuomita toiseen kuuluvia.
Turkin sodan aikoihin
myös valtiobalta alkoi kiinnostua slavofiilisistä ja jopa panslavistisista
aatteista ja Danilevskista tuli varsin huomattu ajattelija. Hänen oppilaansa Konstantin
Leontjev (ks. Vihavainen:
Haun leontjev tulokset ), jonkia obskurantismi oli Igelströmin mukaan vieläkin
syvempää sen sijaan jäi aika tuntemattomaksi. 
Mainittakoon
kuitenkin, että Putin on sentään sittemmin viitannut tähän Eurooppaa syvästi
kammonneeseen kirjoittajaan ja Athoksen munkkiin.
Toisen aallon
slavofiilit eivät kuitenkaan saavuttaneet mitenkään suurta suosiota todistelee
kirjoittaja ja katsoo, että sen todistaa jo Vladimir Solovjovin, kristillisen
ja myös slavofiilishenkisen mystikon suuri suosio. Tuo suosio nimikäin syntyi juuri
Solovjovin tunnetusta polemiikista Danilevskia vastaan.
Igelströn
edustaa selvästi rationaalista valistusajattelua, jolle kaikenlainen
obskurantismi on vierasta ja vihattavaa. Panslavismi tukahtui hänen mielestään
omaan mahdottomuuteensa: Venäjän riesana oli jo yksi Puola, jonka
venäläistäminen oli ylivoimaista. Entäpä, jos niitä olisikin kuusi…?
Slavofiilisyyden
sijasta voimakkaana virtauksena on kyllä yhä russofiilisyys, joka pitää hallitsijaihanteenan
Iivana Julmaa ja hallintomiehen esikuvana Vilnan pyöveli Muravjovia, joka
1860-luvulla rankaisi Puolan kapinaan osallistuneita. Valitettavasti tällaista
ainesta oli vielä paljon, mutta sen kohtalo oli ilmeinen.
Venäjän
sivistyneen yleisön keskuudessa slavofiilisyys ei ollut enää suosittua. Se oli ”sporadinen
ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Sillä oli merkitystä kolmikymmenluvulla,
mutta nyt sen merkitys on loppunut… Se on tullut synkkään obskuranttisuuteen ja
siinä se tietysti on löytävä perikatonsa; obskuranttisuus on kuolonmerkki, eikä
sillä voi olla tulevaisuutta”.
Se oli komeasti
sanottu ja mitäpä muuta saattoi odottaakaan mieheltä, joka ilmeisesti edusti
ajatusmaailmaltaan maailman kulttuurin kehittyneintä kärkeä. Samaan aikaan
Venäjän todellisuuteen kuitenkin kuuluivat yhä ”virallinen kansallisuusoppi” ja
typerän lyhytnäköinen itsevaltius, joka kieltäytyi kaikista liberaaleista uudistuksista.
Liberaali Venäjä
eli ”venäjän demokratia” oli olemassa ja halveksui sitä kansanryhmää, joka kynsin
hampain piti kiinni erioikeuksistaan ja palveli niissä päivittäisissä
spektaakkeleissa, joita itsevaltius järjesti.
Olisi
kiinnostavaa tietää, miten kapteeni evp. Igelström suhtautui tuon ajan toisiin
kapteeneihin, Mannerheimiin ja Kockiin. Siitä voimme julkisten tekstien
perusteelle tehdä vain ylimalkaisia päätelmiä.
Ajatus slavofilian
kuolemasta on hyvin ymmärrettävä. Kuinka voisi olla mahdollista, että sellaisella
perustalla makaava ajatussotku voisi menestyä ainakaan kauempaa kuin Venäjän
savijaloilla seisova arkaainen yhteiskunta pysyisi pystyssä.
Vallankumouksen
kautta tai muuta tietä odotti demokraattinen Venäjä sen poistuvan historian
näyttämöltä. Vallankumoukset sitten tulivat ja menivät, mutta…
Andrei Viktorovitš Igelström herättää eittämättä mielenkiintoa, muutenkin kuin slavofiliansa, kirjallisten töidensä ja yliopistovirkansa johdosta. Mistä ruotsalais-suomalaisesti vivahtava Igelström sukunimenä?
VastaaPoistaVenäläinen wikipedia kertoo [AI-kielimankeloitu]:
"Andrei Viktorovitš Igelström (20. tammikuuta 1860 Vilna – 7. lokakuuta 1928 Helsinki) oli venäläinen esseisti.
Hän syntyi kenraalin perheeseen (yksi dekabristi K. G. Igelstremin veljistä; Viktor Gustavovitš Igelström) ja sai sotilaskoulutuksen. Hän osallistui sosialistisen Proletariaatti-järjestön tapaukseen Varsovassa (1885), ja hänet karkotettiin asumaan Siperiaan; Tämä rangaistus korvattiin vuonna 1889 alentamalla sotamiehiin.
Myöhemmin hän toimi Helsingforsin yliopiston venäjänkielisen kirjaston johtajana ja venäjän kielen luennoitsijana Helsingforsin ammattikorkeakoulussa.[yliopistolla ainakin vielä 1921, vh] Hän julkaisi useita artikkeleita Suomesta »Vestnik Evropy», »Kasvatus», »Kansantalous», »Venäläinen koulukunta», »Venäläinen Vedomosti», kokoelma »Suomi» (1898), »Brockhausin ja Euphronin tietosanakirja» jne.
Kotimaisissa julkaisuissa (pääasiassa tiede- ja kirjallisuuslehdessä Valvojassa) hän julkaisi teoksia venäläisestä kirjallisuudesta ja elämästä. Yhteistyössä professori I. Mandelstamin kanssa hän laati ruotsinkielisen sanakirjan (Helsingfors, 1905).
Vallankumouksen jälkeen hän jäi vaimonsa kanssa Suomeen. Vaimo vuodesta 1883 Jelena Gavrilovna Galakhova (1859-1950).
Hänen poikansa Andrei Andrejevitš Igelström (1886-1939) oli historian opettaja Moskovan lukiossa nro 189 ja 616."
Muuan toinen venäläinen lähde, Sorron uhrien muistosivu kertoo pojan kohtalon:
"Andrei Andrejevits Igelstrom; s. 1886, Syntymäpaikka:
Kozienice, Puola
Asuinpaikka:
Moskova, Venäjä (entinen RSFSR)
Hautauspaikka:
Donskoje-hautausmaa, Moskova, Venäjä (entinen RSFSR)
Pidätyksen päivämäärä:
28. heinäkuuta 1938
Tuomittu:
Neuvostoliiton VKVS-Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotilaskollegio 15. kesäkuuta 1939 syytettynä: "vakoilusta"
Virke:
kuolemanrangaistukseen - ampuminen
Kunnostettu: (rehabilitoitu)
Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotilaskollegio 29. elokuuta 1957 corpus delictin puuttumisesta
Muistin kirja:
Moskova, Donskoin krematorio
Kategoria: Opettajat ja luennoitsijat."
Otan sen verran jatkaakseni Andrei Viktorovits Igelsrömin esipolvista, jotka näyttävät perin sotilaspainotteisilta:
VastaaPoistaIgelström-suvun kantaisä näyttää olleen Harald Bengtsson, muinaisen Venga-suvun jälkeläinen Visigoottimaassa, korotettiin Ruotsin aatelisarvoon vuonna 1645 nimellä Igelström.
Hänen lapsenlapsenlapsensa, Igelströmin kuusi veljeä, saivat paronin arvon vuonna 1739 Puolan kuninkaalta Augustus III:lta.
Sukutalulun mukaan Italian paronisuku lakkasi XIX vuosisadan alussa, Irlannin kreivisuku on lueteltu Liivinmaan ja Viron maakuntien aatellismatrikkeleissa.
Suvun elinvoiman uusintajana näyttäisi keskeinen toimija olevan . Gustav Otto Andreas Gustavovits Igelström, 1775-1845. "Riian läänin Tarton piirikunnan liivinmaalaisista aatelisista". Hän oli kreivi Harald Gustav Igelstromin ja hänen kolmannen vaimonsa Eva Dorothea Meyerin poika. 1.1.1783 hän astui palvelukseen korpraalina Pietarin kaartissa. Ratsuväkirykmentti. 1.1.1785 Aliupseeri. 1.1.1786 Ratsuväki. 1.1.1794 hän oli kapteeni, joka siirrettiin Izyumin kevyeen hevosrykmenttiin (joka on nykyään arkkiherttua Ferdinand). 1794 sotaretkillä Puolassa kenraaliluutnantti Fersenin joukoissa. Tämä monipolvisen ja menestyksekkään sotilasuran – hän eteni kenraaliluutnantiksi – tehnyt Kustaa huolehti perinpohjaisesti sukunsa jatkamisesta: sukutietojen mukaan hän sai kahden vaimonsa kanssa kaikkiaan 15 lasta vuosien 1798 – 1830 aikana.
Tähän katraaseen kuului Viktor Gustavovits Igelström, 23.12.1821/3 - 30.10.1880, Vilna. Vuonna 1850 Ulan E.I. Vysin esikuntakapteeni. Itävallan herttua Albert. Kenraalimajuri. Hänet haudattiin vaimonsa kanssa Rossin hautausmaalle Vilnaan. Haudat ovat ehjät vuonna 1994. Vaimo 18.6.1850 Mikhalina MATSKEVITŠ (10.6.1831 - 15.3.1866, Vilna, Novogrudokin kaupungista, Novogrudokin seurakunnasta, aatelismies Stanislav Matskevitšin ja Areta Terejevitšin tytär.
Seuraavassa polvessa tulikin tämä Viktor Gustavovits, 1860-1928, siis blogissa mainittu vannoutunut slavofiili ja kielimies.
[pahoittelen: en ryhtynyt stilisoimaan AI-käännelmää].
Ei hän ainakaan tämän blogin mukaan mikään slavofiili ollut.
Poista"Kun slavofiliasta tuli menneisyyttä"
VastaaPoistaEnnen kaikkea pitänee puhua siitä, miten Venäjän slavofiileisä tuli ryssät. Vuonna 1848 Moskova järjesti Prahaan mahtavan kerähmön, johon osallistuivat kaikki slaavilaiset kansat, paitsi ukrainalaiset. Moskova ehdotti, että kerran venäläiset ovat suurin slaavilainen kansakunta, niin kaikkien slaavilaisten pitää ottaa venäjän kieli toiseksi valtiokieleksi. Mutta kansat olivat sidottu taloudellisesti Eurooppaan, joten heidän toisena kielenä oli talouden eurooppalainen kumppani. Moskovan suurprojekti luhistui heti paikalla.
Mutta venäläiset saivat bysanttilaiselta herralta nimeltään Iivana IV eli Iivana Julmalta credon: Moskova on kolmas Rooma, joka piti saavuttaa sotimalla. Monet ruhtinaat olivat eri mieltä ja siksi Iivana Julma tuhosi kaikki ruhtinaat. Tuloksena oli se, että Venäjästä tuli taloudellinen ja kulttuurinen "mössö". Pietari Ensimmäinen avasi ikkunat ja ovet Eurooppaan. Näin syntyivät zapadnikit eli länsiläiset.
Mutta Iivana Julman credo Moskovasta Kolmantena Roomana oli sitten voimakkaampana eli syntyivät "ryssät" eli kaikenlaist tshernosotentsit (mustatuho). Näin venäläiset aristokraatit Pariisissa saivat nerokkaan Karl Marxin "käsiinsä". He kantoivat Marxia käsillään peräti kaksi vuotta, 1843-1844, ja saivat kuin saivatkin pakottaa Marx tekemään yhteistyötä lupaamalla hyvää rahoitusta kulemaan asti.
Näin syntyi "Kommunistisen puolueen manifesti", joka määräsi, että maailma kuuluu proletaareille, joiden piti toteuttaa proletaarinen maailmanvallankumous, maailmansotien kautta.
Miksi Putin vaatii, että Venäjän kanssa pitää/täytyy keskustella ainoastaan kauniisti/nätisti? No tietysti siksi, että maailma unohtaisi Venäjän historian.