Kun valoa kohti mentiin

 

Sivistämisen missio

 

     Suomen sana ”sivistys” on omaperäinen ja tuntuu yhä kantavan mukanaan sen keksijän, Reinhold von Beckerin näkemystä asiasta.

      Sanahan viittaa siisteyteen eli puhtauteen tai puhdistamiseen. Läheinen sukulaisuus siveydelle on ilmeinen.

      Muissa eurooppalaisissa kielissä vastaava sana viittaa yleensä muokkaukseen, kultivaatioon, mistä jää hieman erilainen tunnelma. Sivistämisessä otetaan jotakin pois, kun taas kultivoinnissa sitä muokataan. Tuloksena on joka tapauksessa eräänlainen jalostus- eli raffinointiprosessi, joka muuttaa kohdettaan karkeasta hienommaksi.

      Kokonaisten kansojen sivistäminen oli aikoinaan mammuttiprojekti, joka merkitsi resurssien suuntaamista sinne, mistä ei ainakaan välitöntä hyötyä ollut saatavissa. Pikemmin kyseessä oli päämäärä sinänsä, pääsy sivistyskasojen joukkoon, kuten esimerkiksi Snellman ja häntä seuraava joukko ajatteli.

       Samalla edistettiin käytännössä tasa-arvoa ennen näkemättömässä määrin. Kansakouluun pyrittiin saamaan kaikkien sosiaaliluokkien edustajat ja molemmat sukupuolet. Itse koulutettavat olisivat kaikin mokomin jättäneet oppinsa saamatta ja koulujen vastustus oli massiivista.

      Kunnallishallinto antoi kuitenkin vallan varakkaille ja viime kädessä valtion voimakeinot pakottivat talonpojat perustamaan ja ylläpitämään kouluja eli tekemään suhteellisesti kaikkien aikojen suurimman investointinsa, joka ei tuottanut mitään ymmärrettävää hyötyä.

      Sivistyneistö odotti joka tapauksessa asialta myös välitöntä edistystä ja kun koulun käyneetkin sitten sortuivat yöjuoksuihin, purettiin pettymystä lehtien palstoilla. Sivistys ja siveys eivät välttämättä olleet ainakaan ekvivalentteja käsitteitä.

     Väinö Linna esseissään osoittautuu suureksi sivistyksen ystäväksi ja ymmärtää hyvin, että hänen kirjoittaessaan meneillään oli valtava mullistus, kun kokonaisten ikäluokkien sivistystasoa nostettiin vielä monta pykälää koulutuksen laajenemisen kautta.

      Sivistys oli Linnalle omakohtaisesti merkinnyt pyrkimystä itsensä kehittämiseen. Hän luki omin päin kaikkea mahdollista ja pänttäsi englannin kieltä salaa töissä, taukojen aikana.

      Jack Londonin Martin Eden, joka hurmaantui ajatuksesta pääsystä uudenlaiseen todellisuuden ymmärtämiseen (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset), näyttää olleen Linnalle tuttu ja läheinenkin. Toki tämä Londonin alter ego sai kokea myös karvaan pettymyksen: sivistyksen ihanteet olivat tosia, mutta tuo sivistyneistö pysyi niistä kaukana.

       Kaikesta päätellen Linnan kokemus oli varsin samanlainen ja jotakin siitä oli mukana myös koko aikakauden pettymyksessä sivilisaation voimaan: oli uskottu, ettei ”meidän sivistyneenä aikanamme” vanhanaikainen raakuus olisi mahdollista.

       Kaikki raakuus oli kuitenkin ollut yhä ainakin yhtä mahdollista kuin aina ennenkin. Oliko koko ”sivistys” turhuutta ja teeskentelyä?

       Eihän toki. Itse asiassa Linna näyttää arvostavan sitä työväenliikkeessäkin sen kenties suurimpana antina: työläinen oli kuin olikin jäänyt/jätetty alhaiselle kehitystasolle ja asia vaati korjausta.

       Suurin sivistystason nostaja oli Linnan mielestä joka tapauksessa ollut kansallisuusaate, mikä kuului sen varhaisen kehityskauden ansioihin.

      Tulkitsen asian niin, että moukkamaisuus saattoi kuulua työväenluokan ominaispiirteisiin, mutta ei missään tapauksessa antanut aihetta ylpeilyyn. Suottapa oli myöskään niiden ylpeillä, jotka olivat saaneet korkean koulutuksen, mutta jääneet yhtä tyhjiksi kuin Martin Edenin kohtaama herrasväki.

      Kun Linna vuonna 1963 kirjoitti kansalaisten sivistysestä, hänen maailmaansa kuuluivat jo massatiedotusvälineet, eivät enää vain lehdistö ja radio, vaan myös jo elokuva, radio ja jopa televisiokin.

       Niiden taso antoi aihetta pelätä ihmisten vulgarisoitumista ja Linna esittikin, että kansansivistystä olisi ryhdyttävä ”terästämään”, sillä sensuroimaanhan ei haluttu ruveta. Toki juuri tuohon aikaan oli sensuuri vielä monessakin mielessä ihan lakimääräisestikin olemassa ja nousi myös suureksi keskustelun aiheeksi.

       Linna arvioi, että vielä nykyäänkin oli kansan sielussa ”voimakkaita protesteja kulttuuria vastaan”, mikä liittyi siihen, että vanhan sivistysihanteen ja todellisuuden välillä oli ollut liian suuri kuilu. Jopa sanalla ”ihanne” oli huono kaiku suomalaisen kadunmiehen korvissa.

     Nyt joka tapauksessa elettiin murrosaikaa, vanha ”ihanne” eli ”petäjäistä leipää syövä katajainen kansalainen” oli muristen ja hampaitaan kiristellen antamassa tilaa uudelle tyypille, joka oli itsenäinen, tasapainoinen ja vastuustaan tietoinen kansalainen”. Miten moni oli sellainen ihan oikeasti, oli toki kysymys sinänsä.

      Joukkojen sivistystaso oli nousemassa räjähdysmäisesti, mitä tuleva yhtenäiskoulu suuresti edesauttaisi. Tämä kaiketi asettaisi jonkinlaisia jarruja myös johtajille, jotka menneisyydessä olivat usein käyttäytyneet edesvastuuttomasti, hullun tai humalaisen tapaan. Ehkäpä se oli kansansivistystyön suurin merkitys?

       En pyrin tässä minkäänlaiseen Linnan ajatusten kriittiseen analyysiin, ne vain toimivat virikkeinä pohdinnoilleni ja esitän itse, että sivistyksellisen kuilun hupeneminen herrasväen ja rahvaan väliltä on ollut 1900-luvun jälkipuolen suurimpia yhteiskunnallisia muutoksia.

       Siinä taas kerran on toteutunut sellainen asia, jonka Neuvostoliiton kommunistinen puolue projisioi vain ja ainoastaan tulevaisuuden kommunistisessa yhteiskunnassa tapahtuvaksi: oleelliset erot henkisen ja ruumiillisen työn välillä ovat hävinneet ja sama koskee kaupungin ja maaseudun välisiä eroja, jotka vielä 1900-luvun puolivälissä olivat aivan oleellisia.

      Kansansivistyksen, ja nyt kai jo pitäisi sanoa, yleisen koulutustason kohoaminen on ollut valtava yhteiskunnallinen muutos, joka ensin tapahtui läntisessä maailmassa ja mitä todennäköisimmin oli eräs kaikkein tärkeimmistä tekijöistä, jotkta veivät sen maailman huipulle.

      Niall Ferguseon on puhunut lännen ylivoimaisista instituutioista (”Killer apps”), mutta tämä häneltä on jostakin syystä jäänyt huomaamatta.

Mutta entäpä se von Beckerin näkemä ”siveyden” lisääntyminen, jonka ajateltiin automaattisesti seuraavan koulutuksesta?

     Aivan ilmeisesti on tapahtunut se ilmiö, jonka jo Martin Eden havaitsi herrasväen keskuudessa siihen paremmin tutustuttuaan: syvällisyyden tilalle ovat tulleet fraasit, ajattelun tilalle papukaijamainen toistaminen, korean ulkokuoren takana on tyhjyys, joka ei ole lainkaan oppimattoman rahvaan hengenelämää korkeammalla.

     Ja sitten tulivat nuo massamediat, joiden missiona näyttää olevan vain tyhmyyden lisääminen tähän maailmaan. Ei ole puhettakaan mistään kulttuurin ”terästäytymisestä”.

     Ja Linna näki vielä vasta kalpean heijastuksen siitä Augiaan tallista, jollaiseksi tuo maailma nyt on muuttunut.