Älymystö ja muut

Keihäsmiehet ja älymystö

Kirjoitin joskus kirjan venäläisestä älymystöstä eli intelligentsijasta ja sen suuresta missiosta, joka on tai oli taistelu poroporvarillisuutta vastaan (Внутренный враг. Борьба с мещанством как моральная миссия русской инытеллигенции). Sama englanniksi ilmestyi pari vuotta myöhemmin: The Inner Adversary. Struggle against Philistinism as the Moral Mission of the Russian Intelligentsia.

Sen ideasta olen joskus kirjoitellut, (esim. 8.3.2015) joten taidan jättää tässä asian kertaamisen. Blogin vasemmassa ylälaidassa on lisäksi hakutoiminto kiinnostuneille. Asia on kyllä mielestäni varsin kiinnostava, en minä sillä.

Tässä vain rupesi taas askarruttamaan se, että eri kielissä ja kulttuureissa näennäisesti samaa tarkoittavat käsitteet ilmaistaan eri sanoilla ja mielletään ainakin jossakin määrin eri tavoin. Toki niistä silti yhteinen nimittäjä yleensä löytyy.

Filistealainen, Philister, philistine, filister on poroporvaria merkitessään perua saksalaisesta ylioppilashuumorista, joka viittaa yliopiston ja muun kaupungin väliseen vendettaan. Oxfordissa tämän suhteen osapuolia kuvattiin sanoilla gown ja town.

Yliopiston ulkopuolella olevat moukat olivat niitä perivihollisia, filistealaisia, joista raamatussa puhuttiin. Sieltähän mallit ja kielikuvat haettiin tai sitten antiikin tarustosta.

Filistealainen tuossa merkityksessä siirtyi sitten englantiin ja muihin eurooppalaisiin kieliin. Se tunnetaan myös venäjässä ja Lenin käytti sitä silloin tällöin, vaikka antoikin etusijan kotimaiselle termille meštšanin.

Mikä sitten on poroporvari, siis filistealainen ja miksi hänestä on tullut lähes kaikkien maiden intelligentsijan piirissä jonkinlainen sylkykuppi? Onko hän pelkkä pikkuporvari?

Lyhyesti sanoen hän on kapeakatseinen oman edun tavoittelija, jolle henkiset harrastukset ja epäitsekkäät päämäärät ovat vieraita. Hän on se, joka aikoinaan nauroi Ibsenin Brand-näytelmän päähenkilölle. Nykyäänhän sitä ei kukaan katsokaan.

Itse asiassa hän siis on enemmän tai vähemmän se taloustieteilijöiden ja kaikenkarvaisten bisnesgurujen olettama normaali-ihminen, jonka elämässä talous on ylivoimaisessa asemassa ns. henkisiin arvoihin nähden. Jälkimmäisistä hän viis veisaa ja jopa niitä vihaa.

Poroporvaria on aikojen kuluessa tietenkin paitsi arvosteltu ja solvattu, myös puolustettu. Mieleen tulee erityisesti Bertrand Russellin tervejärkisyyden apologia, joka sisälsi hyökkäyksen aikansa tolkuttomuuksiin mennyttä nationalistista aatteellisuutta vastaan.

Mitä vähemmän epäitsekästä aatteellisuutta, sitä parempi kaikille, muistelen Russellin ajatuksenjuoksun menneen. Tässä on muistettava, että myös Hitler vihasi Philisteriä, josta ei saanut kunnon natsia millään. Hänellä filistealaisuudessa ei ollut kyse ei suhtautumisesta kulttuuriin, vaan omaan etuun ja elämään keskittymisestä kansankokonaisuuden kustannuksella.

Todennäköisesti vanha Bertrand oli oikeassa. Se rooli, joka poroporvarilla on jokaisessa terveessä yhteiskunnassa on jo sen itsesäilytyksen kannalta elintärkeä.  Englannissahan heitä on yleensä ollut aina riittävästi.

Epäilemättä myös älymystöllä on oma tärkeä tehtävänsä. Se toimii kulttuurin tuntosarvina ja kokeilee törmäilemistä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, yleensä epäonnistuen, mutta usein myös löytäen jotakin arvokasta. No pain, no gain.

Mikäli kulttuuri kuitenkin olisi aina yhtenä miehenä valmis syöksymään intelligentsijan perään, se olisi kuin laiva ilman painolastia, joka ennen pitkää keikahtaisi kumoon.

Se, että älymystö aina jokaisessa sukupolvessa lyö päätän mäntyyn, ei ole sen sijaan katastrofi, vaan luonnollinen ja sen rooliin kuuluva kustannus. Sen hinnan jokainen sukupolvi aikanaan on maksanut ja tulee maksamaan oppirahoinaan.

Älymystön ja poroporvarien suhteeseen kuuluu olennaisena osana keskinäinen ylenkatse. Toinen osapuoli leimataan moukiksi ja toinen haihattelijoiksi. Tämä tietenkin perustuu myös tosiasioihin. Harvalla on kykyä ymmärtää, että molemmat osapuolet silti tarvitsevat toisiaan.

Itse asiassa historiassa on esiintynyt kausia, jolloin joko älymystöä tai sitten peräti sitä suurta poroporvarillista joukkoa on suorastaan vainottu ja yritetty hävittää se maan päältä. Kyse on tietenkin vallankumouksista, jotka lähes aina ovat älymystön alkuun panemia, mutta hyvin usein myös heidän omaksi turmakseen koituneita.

On kiinnostavaa, että saksan kielessä on Philisterin ohella myös toinen vakiintunut poroporvaria merkitsevä sana Spiessbürger, joka tavataan myös suorastaan muodossa Spiesser.

Sanahan tarkoittaa keihäsmiestä ja viittaa ilmeisesti porvariskaartiin: Spiesseriä kaiketi voimme pitää sellaisena poroporvarillisten arvojen kannattajana, joka on ainakin periaatteessa suorastaan aseellisesti valmis niitä puolustamaan ja kukaties myös vaatimaan niiden noudattamista kaikilta muiltakin. Hän on jonkinlainen mercator militans.

Vanhan käsityksen mukaan kauppiaan rehellisyys oli itse asiassa mahdoton yhtälö: mercator sine peccamine vix esse potest. Tämähän oli se yleinen käsitys ennen sitä konsumerismin uutta aaltoa, joka nosti kauppamiehet sankareiksi ja kuluttajat kuninkaiksi.

Silloin, kun ihmisiä vielä arvioitiin klassisten hyveiden näkökulmasta, ei poroporvareilla ollut paljoakaan mahdollisuuksia nousta edes hyväksyttyjen tyyppien joukkoon. Sen jälkeen tilanne on muuttunut.

Huomasin, että joku jossakin keskusteluryhmässä pohdiskeli, mahtaako filistiini, tuo halveksuttu moukka suomessa tarkoittaa lähinnä perussuomalaisia, joista älymystö pitää yleensä velvollisuutenaan erottautua, vai onko kyseessä vain yleensä kouluja käymätön ja citykultturiin sosiaalistumaton aines laajemminkin.

On todennäköistä, että jotkut ja jopa monetkin älymystöön lukeutuvat ymmärtävät asian tähän tapaan. Erottautuminen rahvaasta on älymystölle raison d’être.

Venäjän vanha intelligentsija kuitenkin ihaili yleensä kansaa suorastaan haaveellisesti. Roskaväkeä (drjan) heille sen sijaan edusti se hyvinvoipa luokka, josta käytettiin pikkuporvariston (meštšanstvo) nimeä. Varsinaisesta kansasta ei millään muotoa sopinut moista ajatella, katsoivat useimmat.

Poikkeuksiin kuului Maksim Gorki, joka syytti venäläistä talonpoikaistoa juuri tuosta pikkuporvarillisuuden synnistä, mutta hän oli muutenkin aika omituinen.

Pikkuporvariston käsite viittaa sosiaaliluokkaan, jota meštšanstvo virallisestikin oli. Sen lisäksi sanalla tarkoitettiin sitä alhaista hengenlaatua, joka vallitsi myös yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa. Itse asiassa vain intelligentsija oli tuosta perisynnistä vapaa.

Tapahtui kuitenkin, että tuo viime kädessä pikkuporvarillisuuden synnyttämä ja ruokkima meštšanstvo ei hävinnytkään porvariluokan hävitessä Venäjältä. Kyseessä olikin sisäinen vihollinen, eräänlainen perisynti, joka vainosi jopa proletariaatin kärkijoukkoa, kuten saatiin huomata.

Mitä jaloon kansaan tuli, se kärsi primitiivisyydestään ilman omaa syytään, eihän se mistään itse ollut vastuussa ja oli siis suunnilleen samassa asemassa kuin ns. kolmannen maailman asukkaat 21. vuosisadan intelligentsijan silmissä. Tämä siis sata vuotta sitten.

Maailma muuttuu ja niin muuttuvat käsitteetkin. Myös Suomen kansan oppimaton osa oli 1800-luvulla älymystön mielestä tahdoton ja voimaton uhri, joka älymystön oli herätettävä ja pelastettava sivistykselle. Sitä ei missään tapauksessa sopinut halveksia, ihaillahan sitä piti.

Tilanne on nyt aivan toinen. Koko Suomen kansa, ns. luovaa luokkaa lukuun ottamatta kuuluu älymystön mielestä moukkiin, joita sopii ja pitääkin halveksia. Jalo kansa on yhä olemassa, mutta sillä tarkoitetaan ihmiskunnan sitä osaa, jota ei vielä ole saatu pelastetuksi maahamme. Siihen kuuluvat tietenkin myös tänne jo asettuneet, meistä poikkeavat ihmiset.

Kehitys on ollut kiinnostavaa. Luulen, että sana juntti on merkittävä indikaattori. Muistan, miten se ilmestyi käyttöön joskus 1970-luvulla. Silloin aidot stadilaiset erottautuivat sen avulla vantaalaisista ja muista asuinpaikan suhteen vähäarvoisemmista ihmisistä.

Näyttä siltä, että junttiudesta on nyttemmin tosiaan tullut se asia, jonka suhteen yhteiskunnan kerma erottautuu koko suuresta massasta. Tarkoitan siis junttiuden karttamista. Näin ei tee vain älymystö, vaan myös jupit ja vanhan herrasväen jäänteet. Itse kullakin muita paremmalla ryhmällä on omat keinonsa.

On sanottu, että ranskalaisilla intellektuelleilla oli tapana aatelismiehen tavoin halveksia sitä talonpoikaa, joka heidät elätti. Venäläinen intelligentsija tunsi olevansa toisessa asemassa ja yritti sen sijaan ihailla jaloa kansaa. Suomessa tilanne muistutti venäläistä.

Kansan vihollisten taakan saivat kansan ystävien silmissä kannettavakseen henkisen pikkuporvariston edustajat, nuo, joita saksassa kuvattiin jopa sotaisella termillä Spiesser.

Näyttää siltä, että ns. cityvihreät ovat tai ainakin haluavat olla vanhan älymystön henkisiä perillisiä. Toisin kuin ennen, kansa ei kuitenkaan ole heille enää pyhä, päinvastoin. Pelastettavat jalot uhrit ovat yhä olemassa, mutta he eivät enää ole kansanjoukkoja, vaan löytyvät nyt LGBT-väen ja vastaavien marginaalien keskuudesta ja tietenkin myös oman maamme ulkopuolella asuvien joukosta.

Ei suinkaan ole haitaksi, että nuo ihmiset käyttäytyvät usein primitiivisen roskaväen tavoin. Juuri siten he tarjoavat haasteen sille, joka haluaa asioita oikein ymmärtää ja sehän on aina ollut älymystön kutsumus.

Kaikkea tätä hienoa ja ylevää vastustaa vaistomaisesti (järkeähän heillä ei ole) se ikuinen Spiesser, joka on nykyään saanut suomen kielessä nimekseen juntti.

Machiavellin moraali

Machiavellin moraali

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja ykslöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

Moraali valtiollisella tasolla

 

 

Machiavellin moraali

 

 

 

Kun suuri machiavellisti, U.K. Kekkonen nyt on taas noussut kansamme mielenkiinnon keskipisteeseen, tekee mieleni julkaista uudelleen tämä blogi vuodelta 2016. Kuten tiedetään, Machiavellin ”Ruhtinas” oli Kekkosen käsikirja, josta hän näyttää ammentaneen johtavia periaatteitaan.

Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai jo aikanaan huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja. Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen ymmärtämättömän mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden. Onhan käsite ”machiavellismi” tullut merkitsemään suunnilleen samaa kuin ”jesuitismi”.

Kuvaavaa on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista kyynikoista ja lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan. Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa, on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas. Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki ”kansan” valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muuta aikaisemmin.

Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen. Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

Politiikka, enempää kuin moraalikaan, ei ole mitään matematiikkaa. Suhteellisuudentajun on siellä vallittava, eikä sen löytäminen voi perustua mihinkään kaavaan, saati johonkin ”nollatoleranssin” kaltaiseen hokkuspokkukseen.

Machiavelli oli mies, jolla oli ihanteita, mutta hän ei ollut mikään tomppeli, jolta ihanteiden ja todellisuuden maailmat olisivat päässeet sekoittumaan. Sen sijaan hän oli ennen muuta todellisuutta tarkkaileva ja sitä kunnioittava havainnoitsija, joka ymmärsi, että politiikka on ja sen tulee olla mahdollisen taidetta eikä mikään catwalk, joka sopi oman erinomaisuuden esittelyyn.