Johtava maa

 

Mitä se on?

 

Ernst Robert Curtius, Den franska kulturen. En orientering. Till svenska och med förord av Sven Stolpe. Bokförlaget Natur och kultur. Stockholm 1932, 231 s.

 

Venäläisestä filosofiasta on sanottu, että se on vain pitkä lista teoksia, joiden teemana on venäläisyys. Ranskasta ei voi samaa sanoa, mutta epäilemättä myös ranskalaisuus on hyvin suosittu teema sinänsä. Tosin kirjat ovat enimmäkseen muuta kuin varsinaista filosofiaa.

Tämän kirjan kirjoittaja on elsassilainen, siis saksalainen ranskalainen eli olento, joka monien mielestä on mahdoton, kuten hän jossakin välissä huomauttaakin, itseään tosin siinä mainitsematta

. Aikanaan Curtius oli hyvin tunnettu ja arvostettu oppinut, kuten Sven Stolpe esipuheessaan mainitsee. Tämän kirjan hän sanoo olevan ”verrattomasti viisain, perusteellisin ja tasapainoisin johdatus ranskalaiseen kulttuuriin”. Tätä mieltä ovat kuulemma kaikki kriitikot.

Stolpe arvelee, että ruotsalainen aikalaissivistys on niin vahvasti saksalaisorientoitunut, että sille tekee hyvää saada ksiinsä tämä saksalaisen professorin teos ranskalaisen kulttuurin rehabilitoimiseksi maassa. Kummallista kyllä, Stolpe ei viittaa tekijän elsassilaisuuteen ja sen sijaan mainitsee tämän olevan sielunsa syvyyksiä myöten patriootti, joka on joutunut kiistoihin ranskalaisten nationalistien kanssa.

 Siitä huolimatta on Curtiuksella hänen mukaansa elävää ymmärrystä ranskalaisuuden erityislaadusta ja arvosta. Ruotsalaisessakin kirjallisuudessa hän arveli tämän teoksen täyttävän hyvin tuntuvan aukon.

On kieltämättä kiinnostavaa kohdata tällainen ranskalaisuuden kokonaisarviointi, joka on peräisin 1930-luvun alusta, ennen natsikautta. Siihen, onko se nimenomaan saksalaisen kirjoittama, voi kyllä suhtautua tietyin varauksin, mutta joka tapauksessa tekijä jatkuvasti peilaa kohdettaan saksalaisuuteen. Hän ymmärtää myös, että kirjoitushetkellä eletään jonkinlaista murroskautta. Ne kolmannen tasavallan arvot, jotka nostivat Ranskan 1800-luvulla Euroopan kansojen eturiviin, olivat muuttuvassa maailmassa saaneet uuden painoarvon.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän elettiin aikaa, jolloin Ranskan, tuon suuren kansakunnan, johtoasema Euroopan ja siis maailman kulttuurissa oli yhä kiistanalaisempi, samoin kuin sen maine modernisuuden kärkijoukkona myös tieteessä ja tekniikassa.

Olavi Paavolainen matkusti toki vielä 1920-luvulla Pariisiin ”nykyaikaa etsimään”, mutta totesi itsekin, että olisi oikeastaan pitänyt matkustaa Atlantin taa, siellähän oli tulevaisuuskin jo nähtävissä, New Yorkin ja Detroitin kaltaisissa kaupungeissa. Paavolaiselta kuitenkin puuttui rahaa.

Toki kulttuurisesti Amerikka oli tyhjänpäiväinen, mutta sitäkin vaikutusvaltaisempi. Ranskalaiseen kulttuuriin joka tapauksessa kuuluivat sekä materiaalinen edistys että tapojen hienostuminen, niin ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Amerikasta ei voinut sanoa samaa.

Itse asiassa ranskalaiset eivät puhuneetkaan kulttuurista, vaan sivilisaatiosta. Saksalaiset taas puhuivat kulttuurista ja loputtomat väärinkäsitykset näiden kansojen kesken juontuivat usein siihen, miten eri tavoin nämä asiat käsitettiin.

Kuten tunnettua, myös Oswald Spenglerille kulttuuri merkitsi inhimillisen luovan toiminnan korkeimpia huippuja, kun taas sivilisaatio merkitsi kulttuurin madaltumista hengettömäksi arkiseksi toiminnaksi.

Curtiuksen mukaan tässä oli myös kansakuntien välinen ero: ranskalainen katsoi edustavansa sivilisaatiota, kun taas saksalainen puhui kulttuurista(kirjasta muuten taitaa puuttua suosittu käsite, jolla on viitattu Ranskan sivistystehtävään, mission civilisatrice). Joka tapauksessa sivilisaatio nähtiin ranskalaisittain keskeisenä asiana: ihmiskunnan kehityksenä kohti yhä korkeampia tasoja. Tuon kehityksen ratkaisevat askeleet oli taas aina otettu Ranskassa, joka siis kulki ihmiskunnan edistyvän sivistyksen kärjessä.

Ranskan suuri vallankumous ja siirtyminen maalliseen valtioon olivat tämän kehityksen merkkipylväitä. Henkisen vapauden ohella myös kansanjoukkojen valistus ja sen aineellinen hyvinvointi kohosivat koko ajan. Muu maailma sai seurata Ranskaa, sillä oli vain yksi sivilisaatio, yleisinhimillinen sivilisaatio, jonka etujoukkona oli Ranska.

Saksalaisten näkemys kulttuurista oli toisenlainen. Kyseessä olivat rohkeimpien ja etevimpien henkien saavutukset, ne nousivat kauas pelkän sivilisaation yläpuolelle ja niillä oli myös kansallinen leima. Saksalainen kulttuuri oli saksalaista kulttuuria eikä ranskalaista.

Saksalaiset asettivat kulttuurin sivilisaation yläpuolelle ja pitivät näitä kahta eri asioina, jopa toistensa vastakohtina. Ranskalaisuudelle jo pelkkä puhe saksalaisesta kulttuurista oli suoranainen haaste. Sivilisaatio oli heille universaalista ja samaan aikaan ranskalaista.

Ranska piti itseään Jumalan valittuna kansana jo ristiretkistä lähtien ja Kiinan tapaan se myös koki sijaitsevansa maantieteellisesti kaiken keskellä.

Curtiuksen mielestä ajatus ranskalaisuuden absoluuttisesta ylivertaisuudesta ei ollut pelkkä yläluokkainen aivokummitus, vaan tunkeutui kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja vaikutti tuntuvasti myös historiankirjoitukseen. Ranskassa harjoitettiin systemaattista kansallista kulttuuripropagandaa, joka on vailla vertaa, arvelee Curtius. No, pianhan saksalaiset menivät tässä asiassa edelle.

Sivilisaatioon kuului myös syöminen, gastronomia oli osa sitä. Kaikkiin elintoimintoihin sovellettiin myös esteettistä mittapuuta, sanoo kirjoittaja, tavat -les manières- ovat erittäin tärkeitä. Kohteliaisuus oli sivistyksen olennainen osa: qui n’est pas assez poli, n’est pas assez humain -olla inhimillinen tarkoittaa olla hienostunut, kohtelias.

Ranskalainen sivilisaatiotunne tarkoitti myös tietoisuutta jatkuvuudesta. Sivilisaatio oli pääomaa, jota oli vaalittava ja kartutettava. Ihminen syntyy sivilisaatioon ja se merkitsee, että hän saa synnyinlahjakseen mittaamattomasti enemmän kuin hän itse tuo siihen.

Kirjoitushetkellä näyttää kuitenkin tuo ranskalaisuuden ylpeä tunne oman sivilisaation merkityksestä olevan rapautumassa. On jo kirjoittajia, jotka puhuvat mieluummin eurooppalaisesta kulttuurista. Ehkäpä ajattelu on muuttumassa ja jopa tuo saksalais-ranskalainen kiista kulttuurin ja sivilisaation välillä tulee vielä kuopatuksi?

Muuan Ranskaa vaivaava tauti oli tunnetusti jo 1800-luvulta sen syntyvyyden väheneminen. Euroopan väkirikkaimmasta kansakunnasta, joka jätti Venäjänkin jälkeensä, Ranska muuttui vähitellen, mutta vääjäämättömästi keskisuureksi valtioksi.

Asiaa koetettiin auttaa maahanmuutolla, joka tämän kirjan mukaan saavutti suuret mittasuhteet jo viime vuosisadan alkupuolella: vuoden 1925 väestönlaskun mukana maassa oli ulkomaalaisia1,6 miljoonaa, mutta jotkut olivat sitä mieltä, että todellinen luku oli ainakin 6 miljoonaa…

Ranska ei tuosta kuitenkaan muuttunut: Englanti oli imperiumi, Saksa oli maa ja rotu, mutta Ranska oli persoona, oli Michelet lausunut. Ranska oli taideteos eikä mikään siinä asuvien ihmisten sekoitus, sen assimilointikyky oli yhä ennallaan ja sen erikoislaatu säilyi.

Tähän tapaan siis voitiin arvioida Ranskan kulttuurista tilannetta, itse asiassa kulttuurikriisiä vajaat sata vuotta sitten.

Sen jälkeen on paljon muuttunut. Yhä uudet sokit ovat ravistelleet Ranskaa ja jopa sen alue on määritelty uudelleen. Toinen maailmansota oli perusteellinen järkytys isänmaalliselle mielelle ja sen jälkeenkin tapahtui monenlaista. Algeria, jossa asui merkittävä määrä ranskalaisia mustajalkoja lakkasi 1960-luvulta lähtien olemasta osa Ranskaa ja jopa vuoden 1968 mielettömät mellakat pakottivat ajattelemaan asioita uudelleen.

Nyt ovat maassa asuvat miljoonat maahanmuuttajat kiistäneet Ranskalta oikeuden opettaa heidän lapsilleen historiaa ranskalaisittain vanhaan tapaan: ”Esi-isämme, muonaiset gallialaiset…”. Aivan viime aikoina ovat keltaliivit häpäisseet kansallisia muistomerkkejä Riemukaarella ja muuallakin.

Vakaasti etenevän sivilisaation sijasta voidaan Ranskalaisessa kulttuurissa nähdä yhä enemmän mielettömyyttä, tapojen puutetta ja itsekylläistä typeryyttä, joka röyhkeästi haastaa kulttuuriperinnön, olkoonpa se ranskalaista sivilisaatiota tai eurooppalaista kulttuuria.

On ilmeistä, ettei Ranskalla enää ole sellaista kulttuurista johtoasemaa, joka sillä kerran oli, mutta ei sitä liioin ole millään muullakaan maalla, ellei nyt amerikkalaista populaarikulttuuria pidetä kaiken kulttuurin tai ainakin sivilisaation synonyyminä.

Ehkäpä näin on tehtävä?

 

Naapurin puolelta

 

Mummon salaisuus

 

Alex Schulman, Polta nämä kirjeet. Nemo 2020, 277 s.

 

Sven Stolpe ja Olof Lagercrantz tunnetaan hyvin Suomessakin. Ruotsissa he ovat kansakunnan kaapin päälle nostettuja älykköjä, jollaisille meiltä ei oikein voi löytää vastinetta.

Ehkäpä joku Paavo Haavikko tai Veijo Meri saattaisi kuulua samaan kategoriaan -vaan tuskin sittenkään. Ruotsissa suuren lehden päätoimittajasta, kuten Herbert Tingsten tai Sven Stolpe on saattanut tulla kansallinen instituutio. Meillähän ei mitään vastaavaa ole tapahtunut, syystä tai toisesta.

Joka tapauksessa Stolpe on sen verran suuri kansallinen instituutio, että hänen liki sadan vuoden takaisen yksityiselämänsä kaivelemista on yhä vielä pidetty kiinnostavana, se nimittäin on tämän kirjan aiheena.

Kuuluupa siihen tarinaan myös Stolpen vaimon Karinin ja Olof Lagercrantzin elämä. Nämä kolme kohtasivat lyhyen aikaa vuonna 1932, jolloin tapahtui kohtalokas rakastuminen, jota seurasi mustasukkaisuus ja sitten murhayritys ja sen jälkeen iänikuinen uuden väkivallan uhka, kuten uumoilee kirjoittaja, Stolpen ja hänen vaimonsa lapsenlapsi.

Kirja on oikeastaan aika kummallinen. Se kertoo kolmen henkilön kohtaamisesta, tapahtumasta joka ymmärretään avaimeksi vaarin (Stolpen) kummalliseen persoonallisuuteen ja jonka narsistiset piirteet jäljitetään nimenomaan tuohon mainittuun kohtaamiseen, joka puolestaan laukaisi muiston lapsuuden aikaisesta hylkäämisestä, kun isä jätti perheensä.

Aiheena molemmissa tapauksissa oli rakastuminen naiseen, joka sitten leimautui syylliseksi -tietenkin ilman omaa syytään, arvioi kirjoittaja muodikkaasti, vaikka ei tunnu oikeasti tietävän yksityiskohdista mitään.

Lukijalle uskotellaan sen jälkeen, että koko se kummallinen uhka, joka varjostaa koko Stolpen perhettä, juontuu noista muinaisista tapahtumista. Stolpella on vainoharhaisia kuvitelmia ja revolveri ja hän saa yllättäviä raivonpuuskia, jotka tosin yleensä jäävät vain häilähdyksiksi joistakin syvemmistä varjoista.

No, olkoon niin, jos kirjailija sen niin haluaa. Ilmeisesti mummo on tosiaan saanut eläessään neron rinnalla tottua olemaan koko ajan varuillaan ja joutunut tekeytymään huomaamattomaksi. Todellinen rakkaus oli kätkettävä kokonaan ja jopa kiellettäväkin.

Aikoinaan romantiikan tapana oli paisutella rakkauden arvoa ja merkitystä loputtomiin. Itse asiassa koko maailma jouti tuhoutua, mikäli se oli suuren intohimon tiellä. Vastaavanlaisia narsistisia tyyppejä näyttää löytyvän ainakin nykyaikaisen slummikulttuurin piiristä, mikäli on uskominen Theodore Dalrympleä. Nykyään kuitenkin on kirjoittajien mielestä ollut olennaisempaa löytää uhreja: niitä, joiden suuri ja arvokas intohimo on kielletty tai sitä rajoitettu.

Suomalaiselle lukijalle tällä tarinalla tuskin on paljon tarjottavaa. Mikäli joku kirjoittaisi samanlaisen tarinan vaikkapa Haavikosta, saattaisimme haukotella. Liittyyhän tämän henkilön ympärille muutenkin aivan kylliksi raflaavia tarinoita ja kyllähän me narsistisen persoonallisuuden ilmenemismuotoja tunnemme jo aivan tarpeeksi.

Luultavasti vasta Kekkosen kokoinen hahmo tekisi näin ohuesta tarinasta kiinnostavan, Stolpe ja Lagercrantz sen sijaan ovat meillä vain ulkomaalaisia, joiden kirjoja kyllä löytyy hyllyistä paljonkin, mutta joilla ei ole asemaa sivistyshistoriassamme.

Ja ne mummot tuntuvat vain jäävän sinne marginaaliin, vaikka niitä miten pontevasti nostetaan esille. Epäreilua tai ei, historiassakin toiset ovat kiinnostavampia kuin toiset, eikä asia liity pelkästään heidän kykyihinsä, vaan hyvin pitkälti myös julkiseen rooliinsa.

Erikoinen neitsyt

Erikoinen neitsyt

Sven Stolpe, Kuningatar Kristiina. Hänen aikansa ja hänen aatemaailmansa. WSOY 1967, 266 s.

Niin sanotussa Kristiina-kuningattaren raamatussa vuodelta 1642 on kuningattaren kuva nimiösivulla ja teksti: Christina, Jumalan armost Ruodzin, Gothein ja Wendein walittu Drotningi ia perifurstinna, suurfurstinna Suomenmaalla, Hertiginna Wiroin ja Carelein maalla, frokina Ingerin maalla.

Tuo viimeksi mainittu titteli ansaitsee erityistä huomiota, sillä koska hallitsija oli naispuolinen, ei sopinut sanoa hänen olevan Inkerinmaan herra ja koska hän oli naimaton eli neitsyt, ei myöskään sopinut puhua rouvasta, niinpä Kristiina oli Inkerissä neiti eli ryökkinä (frokina) mutta toki jokainen käsitti, että tässä yhteydessä neitikin on herra eli siis vallan omaava monarkki.

Sitähän sankarikuninkaan tytär olikin. Raamatun kuvassa, joka tuskin on pyrkinyt näköisyyteen, hän on kuusitoistavuotias, mutta pitää tottuneesti vasemmassa kädessään valtikkaa. Oikeassa näyttäisi olevan pölyhuisku, mutta uskon tulkitsevani esineen merkityksen väärin.

Kristiinahan tunnetaan ennen muuta siitä, että hän hylkäsi isiensä uskon -vieläpä koko protestanttisen maailman sankarin, Kustaa II Adolfin kunnialla puolustaman luterilaisuuden- ja vaihtoi sen katolisuuteen, joka oli jo toistasataa vuotta edustanut perivihollista

Kristiina tunnetaan myös oppineista ja kulturelleista harrastuksistaan, mikä lienee muuan syy siihen, että meillekin aikoinaan perustettiin sukupuolentutkimukselle omistautunut Kristiina-instituutti. Toki myös Kristiinan sukupuolessa riittää tutkimista ja häntä lähentää Helsingin yliopistoon vielä myös sen perustaminen vuonna 1640, jolloin hallitsija tosin vielä oli alaikäinen, mutta nimellisesti kuningatar.

Stolpe pyrkii asettamaan Kristiina-ilmiön suurempiin yhteyksiinsä. Hän todistelee, ettei kuningatar, joka inhosi luterilaisuutta, ollut myöskään suuri katolisuuden ihailija.

Itse asiassa hän kuului aikansa libertiineihin, vapaa-ajattelijoihin, joita etenkin Pariisissa arvioitiin tuolloin olevan kymmenin tuhansin.

Kristiina uskoi katolisuuden olevan luterilaisuutta vapaamielisemmän opin, kunnes kokeili sitä käytännössä.

Uskonto oli kuningattarelle sittenkin vain käytännön kysymys, ilman sellaista kun nyt ei tuohon aikaan voinut olla ja luterilaisuudesta häntä vieroitti erityisesti sen synkkä anti-intellektuaalisuus, merkittävää kyllä.

Kirjoittaja toteaa, että uskonpuhdistus Ruotsissa merkitsi sivistystason romahtamista. Ruotsin lukuisat vanhat kirjastot tuhottiin ja kirjojen lehdet käytettiin ruutipanosten annosteluun tai välilatingeiksi. Iloton ja huumorintajuton puhdasoppisuus siirtyikin yllättäen kauas Lutherin edustamasta vapaahenkisyydestä ja alkoi vapaan tutkistelun sijasta tarjoilla valmiiksi märehdittyä totuutta.

30-vuotisen sodan aikainen Ruotsi olikin Euroopan mittakaavassa barbaarinen maa. Sen sotajoukot kuitenkin ryöstelivät mannermaalta muiden aarteiden ohella myös kirjastoja, joista nuori kuningatar suuresti kiinnostui.

Klassisesta sivistyksestä tuli Kristiinan intohimo, mutta hallitsemista hän sen sijaan inhosi. Kruunusta luopumista hän piti välttämättömänä myös siitä syystä, ettei naissukupuoli hänen mielestään soveltunut hallitsemaan. Sekä naisten hyveet että heidän paheensa tekivät heistä huonoja hallitsijoita, päätteli kuningatar ilmeisen hyvästä syystä.

Niinpä sijaishallitsijaksi nimitettiin Kaarle (X) Kustaa, josta tuli Ruotsin hurjimpia soturikuninkaita ja Vaasa-suvun taru loppui siihen, kun Kristiina Uppsalan linnassa seremoniallisesti luovutti vallan symbolit serkulleen.

Kruununperillisen saaminen oli Kristiinalle vastenmielinen ajatus ja ilmeisesti jopa mahdotonta hänen ruumiin rakenteensa vuoksi. Tämä on merkittävä johtopäätös sikäli, ettei hieman epämuodostunut ruumiinrakenne -toinen ruumiin puolisko oli toista pienempi- kuitenkaan estänyt Kristiinaa olemasta hyvä ratsastaja ja metsästäjä.

Miesmäiseksi kuvattu Kristiina ei kuitenkaan ollut enempää selväpiirteinen lesbo kuin heterokaan, kerrotaan. Mutta jätän yksityiskohdat mielelläni queer-tutkijoiden vatvottaviksi.

Selvää on ainakin se, että kuningatar oli sangen itsekeskeinen henkilö, joka näyttää pitäneen oikeutenaan saada hylkäämältään isänmaalta suurta vuotuista elinkorkoa. Itse asiassa hän suunnitteli muutamien Ruotsin sotalaivojen myymistä eläkkeensä pääomaksi.

Suurivaltaisen hallitsijan roolissa omat ja valtakunnan asiat tietenkin pyrkivät menemään sekaisin. Erikoista sentään on, että Kristiina koki yhä olevansa majesteetti vielä vallan luovutettuaan. Siitä kertoo esimerkiksi se, että hän teloitutti erään markiisin pelkästä omasta käskystään ilman mitään tuomiota.

Tämä sitä paitsi tapahtui Ranskan kuninkaan linnassa ja siis ilman minkäänlaista oikeuden päätöstä eikä uhri ollut Kristiinan alamainen, jos nyt sellaisia enää edes olikaan. Toimituksen ajaksi Kristiina siirtyi toiseen huoneeseen, mutta kieltäytyi antamasta armoa, vaikka niin uhri kuin monet muutkin kävivät sitä anomassa.

Kristiinan luonteenpiirteistä asia kertoo jotakin, vaikka jälkipolvet eivät olekaan saaneet selville, mitä markiisin rikokseksi luettu ”petos” oikein tarkoitti.

Kristiina lähetti myös palkkamurhaajan erään toisen vihamiehensä jäljille, mutta tämä(kin) petti hänen luottamuksensa.

Kuten tunnettua, tämä kuningattaremme on haudattu Roomaan, jossa hän kauan piti ylellistä hovia ja loisti teatterielämän ja kalliiden huvitusten keskuksena. Ei hänestä mitään hurskasta pyhimystä tullut.

Hänen palatsinsa muuten sijaitsi lähellä Suomen instituutin nykyisin hallussaan pitämää renessanssihuvila Villa Lantea, Gianicolon kukkulan juurella.

Stolpe ei ole erityisemmin vakuuttunut Kristiinan suurista hengenlahjoista. Myös hänen kirjeenvaihtonsa ajan suurten kuuluisuuksien kanssa on aika tyhjänpäiväistä.

Joka tapauksessa on selvää, että kyseessä oli poikkeusihminen aikansa ympäristössä, erityisesti sikäli kuin kyse on Ruotsista, jota Alppien eteläpuolella pidettiin syystäkin barbaarisena.

Sen sijaan Ruotsin kansaa pidettiin syystäkin maailman ehkä urhoollisimpana sotilasaineksena. Kustaa II Adolfin jälkeen Kaarle X Kustaa jatkoi tätä perinnettä ja suurvallaksi paisunut valtakunta joutui aikanaan mahdottoman tehtävän eteen puolustaessaan rajojaan.

Kristiina sen sijaan piti 30-vuotisen sodan päättänyttä Westfalenin rauhansopimusta omana ansionaan, mikä lienee huomattavaa liioittelua. Hallitsijana hän ei kuitenkaan juuri loistanut ja holtittomasti aatelistolle jaetut kruunun verotulot pakottivat ennen pitkää niin sanottuun reduktioon.

Oliko tässä kuitenkin kyse enemmänkin holhoojahallituksen aikaansaannoksista, on asia, jota tässä kirjassa ei sen enemmälti pohdita.

Yhtä kaikki, kyllä Kristiina tänäänkin ansaitsee tulla myös suomalaisten muistamaksi, olemmehan me nyt ainakin tuon ajan veronmaksajien jälkeläisiä.