Hirviön synty

Hirviön synty

Norjan tunnettujen tapahtumien jälkeen meilläkin moni tunsi tarvetta jotenkin selittää tuo hirmuinen asia. Järjellä tai muuten. Kun ihminen tekee mahdollisimman hirviömäisen teon, niin hänellä’ täytyy olla sille jonkinlaiset perustelunsa. Hän saattaa olla hullu enemmistön mielestä, mutta ainakin kykenevä toimimaan johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti. Ilmeisesti hänet oli ”voimaannuttanut” ideologia. Voisiko se tehdä saman muillekin?

Jokaiselle asialle on tapana olettaa syynsä. Syitä on tunnetusti erilaisia, tarvitaan välttämättömiä ehtoja, joita ilman asiaa ei olisi tapahtunut ja myötävaikuttavia olosuhteita voidaan ottaa huomioon. Ihmisen vapaa päätös on viimeinen ja ratkaiseva ”syy”. Siitä huolimatta yhtä riittävää syytä tuskin on mahdollista yksilöidä. Sartre taisi liioitella väittäessään, että vanki on yhtä vapaa kuin hänen vartijansa ja että kaikissa tilanteissa voidaan valita. Puolitoista tuntia kestäneen joukkomurhan aikana joka tapauksessa rikollisella oli joka tapauksessa vielä runsaasti mahdollisuuksia miettiä valintoja. Kukaan ei pakottanut häntä mihinkään ja koko synkkä vastuu teurastuksesta lankeaa kokonaan hänen niskoilleen. Mutta miksi hän teki sen?

Mutta oliko riittävä syy tekoon se, että tekijä tahtoi sitä? Tähän selitykseen ei kannata tyytyä, vaikka se kuulostaakin muodikkaan postmodernilta. Tällä teolla oli monia välttämättömiä edellytyksiä, joita ilman se ei olisi ollut mahdollinen. Ensinnäkin tarvittiin ihmisluonne, joka oli kyllin raaka ja tunteeton voidakseen murhata määrätietoisesti maksimaalisen määrän hänelle tuntemattomia tavallisia ihmisiä. Jo biologinen mielekkyys estää pitämästä tällaista normaalina. Kyseessä on persoonallisuushäiriö, jota nimitetään psykopatiaksi. Valtava enemmistö ihmisistä ei koskaan edes voisi suorittaa tuollaista verilöylyä, vaikka muut reunaehdon olisivat olemassa. Välttämättömiin ehtoihin kuului myös välineiden saatavuus. Ne ovat aina olemassa, vaikka saatavuuden helppous vaihtelee. Määrätietoinen, häikäilemätön ja älykäs henkilö pystyy ne aina saamaan haltuunsa tavalla tai toisella. Mahdollisuus teon suorittamiseen ei kuitenkaan voi vielä sitä tuottaa. Mikä psykologinen dynamiikka saattoi aikaansaada noin perverssin teon? Spekulaatiot isäsuhteella ja puuttuvilla naissuhteilla eivät ole suinkaan asiattomia, vaan luultavasti lähenevät asian ydintä. Mutta niiden selvittäminen ei ole mahdollista ainakaan sanomalehtimateriaalin avulla.

Entä teon historiallinen tausta sen omassa kulttuurisessa ympäristössä? Massamurhat ovat nykyisessä muodossaan jotakin uutta. Sivilisaatiomme aiemmissa vaiheissa näyttää niille olleen kulttuurisia pidäkkeitä, jotka tekivät niistä erittäin harvinaisia. Onko tässä ajassa jotakin sellaista uutta, joka sallii tällaiset teot ta jopa niitä palkitsee? Onko tässä merkki kulttuurin kehityksen uudesta vaiheesta?

Myötävaikuttavana tekijänä, joskaan tuskin välttämättömänä ehtona on myös syytä ottaa esille ne argumentit, se ideologia, jota tekijä käytti perustellakseen rikostaan. Onko meidän aikanamme syntynyt jonkinlainen uusi ideologia, joka kehottaa tavallisten kunnon ihmisten massamurhiin ja jonka laista ei aiemmin ole ollut?

Aloitetaan vaikkapa ideologiasta. Murhaaja esitti joukon nimiä, joita piti ideologisina esikuvinaan. Tiedotusvälineissä nimet sellaiset kuin John Stuart Mill, John Locke, Immanuel Kant ja Winston Churchill saivat pahaenteisen kaiun ainakin niiden korvissa, jotka eivät heistä mitään tienneet. Sama kai koskee Jeesusta, jonka kuva terroristilla oli facebook-sivullaan. Maininnat pahantekijän ”äärikristillisyydestä” eivät kuitenkaan taida saada katetta hänen niin sanotusta filosofiastaan. Myös äärioikeistolaisuuden leima selittää tihutyöstä tuskin mitään. Hulluksi nimittäminen taas heittää aiheettomasti varjon mielisairaiden ylle, jotka harvoin ovat roistoja ja himomurhaajia. Homoseksuaalisuuttakaan ei voi epäillä varsinaiseksi syyksi. Yksilöpsykologia varmasti muodostaa perimmäisen pohjan hirmuteolle, mutta sen laajempi tausta löytyy ennen muuta aikakaudestamme. Tällaiset teot ovat historiallinen uutuus.

 Tekijä todennäköisesti palkitaan naimatarjouksilla, vapaaehtoisten laupeudentekijöiden sympatialla ja tavattomalla mustalla gloorialla oman maansa ja maanosansa historiassa. Nykyamerikkalaisen käsityksen mukaan tällainen henkilö on suorastaan maailmanhistoriallinen hahmo. Se on jo palkinnoista suurimpia. Se, että teon etumerkki on negatiivinen, ei liene ongelma niille lukemattomille nuorille, jotka viettävät noitasapattejaan mustiin pukeutuneina ja palvovat saatanaa. Dostojevski tunsi, että ellei Jumalaa ole, on kaikki luvallista. Postmodernissa maailmassa tämä on yleisesti hyväksytty aksiooma. Kantin edellyttämä käytännöllinen järki taas vakuuttaa vain ne, joille se on annettu ja tämä taitaa liittyä kasvatukseen. John Stuart Mill ei tarvinnut Jumalaa rakentaessaan ”tieteellisen” etiikan, jossa nautinnon tavoittelu turvasi yhteiskunnan ja yksilön etujen harmonian kuin painovoima tähtien radat. Millin rationaalinen filantropia enempää kuin Kantin ylevä näky ihmisestä omana tarkoituksenaan eivät näytä toimivan tässä päivässä ainakaan kaikkien aivoissa. Postmodernilla filosofialla massamurhan sopimattomuutta tuskin sen sijaan voi edes perustella. Se intellektuaalinen tilanne, joka Dostojevskin aikana koski vain ”riivaajien” villitsemää intelligentsijaa, on nyt koko kansan henkistä maisemaa.

Tämän verityön selittäminen politiikalla on yhtä toivotonta kuin olisi yritys erehtymättä seuloa kaikista hyvin käyttäytyvistä ja menestyvistä nuorista ne, joiden aivoissa kypsytellään salaista massamurhasuunnitelmaa. Elämme joukkomurhien aikakautta, se on merkittävä osa tämän päivän länsimaista kulttuuria ja yhtä mahdoton siitä kitkeä kuin hyvää tarkoittavien tahojen pakonomainen newspeak  ja karikatyyrinen doublethink. Aserajoitusten ja samaan liittyen polttoaineiden, sytyttämisvälineiden ja lannoitteiden saantiin liittyvien rajoitusten tie on nopeasti kuljettu loppuun. Seulontaa kannattaa toki harjoittaa, muistaen kuitenkin, että suurin osa vaaleatukkaisista nuorista miehistä on aivan kunnollista väkeä. Naisia ei tällaisten tekojen tekijöinä ole vielä ollut, mutta heidän ilmaantumistaan joukkoon voi ajan mittaan pitää varmana. Ei ole liioittelua sanoa, että kulttuurimme tuottaa ja vieläpä nimenomaisesti palkitsee tällaisia tekoja, mikä ei tarkoita sitä, että olisimme kaikki syyllisiä, vaikka kunnioittamamme goodthink ehkä palkitseekin tällaisen ajatuksen. Vastuu ei viime kädessä ole yhteiskunnalla, ei äärioikeistolla, ei sosiaalidemokraateilla eikä edes valtiolla. Vastuu on aina tekijällä. Mutta oliko tekijän kiihottanut tekoonsa jokin uudenlainen oikeistolainen ihmisviha, joka löytyi vain internetistä?

Moskovassa käytiin vuonna 1873 oikeutta erästä murhasta syytettyä vallankumouksellista, Sergei Netšajevia vastaan. Samassa yhteydessä julkistettiin hänen laatimansa ”vallankumouksellisen katekismus”, jossa oli seuraavanlaisia pykäliä.

-Vallankumouksellinen on kadotettu ihminen. Hänellä ei ole mitään omia intressejä, ei omia asioita, ei omia tunteita, kiintymyksiä, omaisuutta eikä edes omaa nimeä. kaiken on niellyt yksi kaikenkattava asia, ajatus ja intohimo: vallankumous.

-Koko olemuksensa syvimmässä, ei vain sanoissa vaan teoissa hän on katkaissut kaikki siteet vallitsevan järjestyksen ja koko sivistyneen maailman kanssa, kaikkien lakien, tapojen, yleisesti hyväksyttyjen ehtojen ja tämän maailman moraalin kanssa. Hän on tämän maailman leppymätön  vihollinen, ja hän elää siinä vain siksi, että voisi sen tehokkaammin tuhota…

-Hän halveksii yleistä mielipidettä, hän halveksii ja vihaa vallitsevaa moraalia sen kaikissa vaatimuksissa ja ilmauksissa. Hänelle moraali merkitsee kaikkea sitä, mikä edesauttaa vallankumouksen voittoa, kaikki, mikä sitä haittaa on moraalitonta ja rikollista…

-Hän on kova itselleen ja muille. Kaikki hempeät ja tylsyttävät perheeseen, ystävyyteen, rakkauteen, kiitollisuuteen ja jopa kunniaan liittyvät tunteen on alistettava yhdelle ainoalle kylmälle intohimolle, joka on vallankumouksen asia… Yöt ja päivät hänellä saa olla vain yksi ajatus ja pyrkimys: säälimätön tuhoaminen. Työskennellessään väsymättömästi ja kylmäverisesti tämän hyväksi, hänen täytyy olla valmis kuolemaan ja tuhoamaan omin käsin kaikki, mikä on tämän tiellä…

-Ystävyyden, kiintymyksen ja muiden toveriin kohdistuvien velvollisuuksien määrä riippuu pelkästään tämän hyödyllisyydestä kaiken tuhoavan vallankumouksen toteuttamiselle…

-Päämääränään säälimätön tuhoaminen vallankumouksellinen voi ja usein hänen täytyy elää yhteiskunnan sisällä teeskennellen olevansa jotakin aivan muuta kuin hän todellisuudessa on. Vallankumouksellisen täytyy tunkeutua kaikkialle: alempiin ja keskiluokkiin, kauppiaan puotiin, kirkkoon, aristokraatin kotiin, virkakoneistoon ja armeijaan, kirjallisuuteen, ohranaan ja jopa Talvipalatsiinkin…

Koko Venäjän saastainen yhteiskunta voitiin katekismuksen mukaan jakaa kuuteen luokkaan. Ensimmäiseen kuuluivat hallitsevan luokan kaikkein tarmokkaimmat. älykkäimmät ja siksi vaarallisimmat jäsenet, jotka oli tuhottava sen enempiä kyselemättä. Toiseen ryhmään kuuluvien tuli antaa elää hieman kauemmin, odottaen, että he itse omilla hurjilla vastatoimillaan ajavat kansan väistämättömään kapinaan. Kolmansia, ylhäisiä sikoja tuli narrata ansaan ja kiristää hankkien sitä tietä käsiinsä heidän rikkautensa, voimansa ja vaikutusvaltansa. Viidennen muodostivat vallankumoukselliset lörpöttelijät, joista oli päästävä eroon antamalla heille vaarallisia tehtäviä. Naisia piti periaatteessa kohdella samoin kuin miehiä, mutta heitä voitiin käyttää myös vallankumouksen palveluksessa houkutuslintuina.

Tämän verisen hulluuden salatun puolen paljastamisen uskottiin vievän Venäjän vallankumoukselliselta liikkeeltä loputkin sen kannatuksesta ja niinpä se julkaistiin hallituksen toimesta virallisessa lehdessä. Toisin kävi. 1870-luvusta tuli todellinen terrorismin aikakausi, joka hetkeksi päättyi vasta keisarin murhaan vuonna 1881.

Dostojevski on historiallisesti varsin tarkoin kuvannut Netšajevia ja hänen organisaatiotaan kirjassaan Riivaajat. On tunnettua, että kirjailija itsekin elämänsä lopulla tunsi vetoa tuhon mielettömään ideologiaan, jonka hän niin armottomasti kirjassaan paljastaa.

Mikä oikeastaan teki verisestä mielettömyydestä niin vetovoimaista, että suuri joukko Venäjän etevintä nuorisoa omisti elämänsä sen palvelemiselle? Internetistä ei voinut olla kysymys, ei myöskään äärioikeistolaisuudesta. Dostojevskin Riivaajien selitys näyttää olevan, että varsinainen vallankumouksellisten eliitti oli lumoutunut mahdollisuudesta rakentaa ihmisjumala. Osa vallankumouksellisista oli moraalisesti ala-arvoista ainesta, osa fanaattisuutensa sokaisemaa, moni uskoi vakaasti väkivallan uhrien veren olevan tulevan onnen maan välttämätön siemen ja lannoite ja näki itsensä marttyyreinä, joiden oli suoritettava verinen velvollisuutensa. Kaiken takana oli se eksistentiaalinen tilanne, jonka intelligentsija tunnisti: ellei Jumalaa ole, on kaikki sallittua. Tästä voitiin tehdä se johtopäätös, että mikäli ihminen otti itsensä vakavasti, hänen tuli rakentaa oma jumalansa. Veriuhreilla oli tässä työssä käyttöä mitä suurimmassa määrin. Itse asiassa ne olivat kaiken ydin ja ainoa tapa nousta elämän banaalisuuden yläpuolelle.

Venäjän vallankumouksellinen terrorismi oli siis yksi laji romanttista kapinaa, tuon ajan ihmiset eivät voineet hyväksyä ajatusta oman elämänsä kosmisesta mitättömyydestä, kun vielä hiljattain Jumala oli luvannut sille äärettömän merkityksen. Tie ikuiseen merkitykseen kulki vain kuolleiden ruumiiden yli. vallankumouksellisen katekismus ei ollut niinkään moraaliton, kuin ankaran moraalinen. Sen noudattaja kielsi itsensä ja antoi kaikkensa Asialle, aivan samaan tapaan kuin kaikkein kiihkeimmät uiskon sankarit aiemmin ja myöhemmin, poliittiseen väriin katsomatta.

Historian tuomio Venäjän terroristisukupolvesta on tyly. Verinen fanatismi ei ainoastaan ollut edistämättä mitään myönteistä kehityskulkua, sen sijaan se jarrutti pahasti koko maan kehitystä ja koitui kansanjoukkojen kiroukseksi. Venäläinen sosialismi vaati miljoonia uhreja, kuten jo Dostojevski osasi ennustaa.

Terrorismi on usein sijoitettu ”vasemmalle”, koska sillä oli yhteiskunnallinen perustelu, joka nimenomaan puhui ”kansasta” ja vastusti ”valtaa”. Henkisesti ilmiö joka tapauksessa on yhteiskuntafilosofiasta riippumaton, oikeistolaisia varianttejakin on riittämiin.

Nykyisemmät terroristit, muun muassa eräs tietty norjalainen, ovat psykologisesti Riivaajien ilmeisiä henkisiä perillisiä. Kun Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua. Antiikin Herostratoksen tapaan voidaan hankkia kuolemattomuus sokealla tuhotyöllä, mutta vielä suurempaan ekstaasiin saattaa terroristin kuvitelma yhteiskunnan läpikotaisesta muuttamisesta, joka tapahtuu hänen toimestaan. Miljoonat ihmiset joutuvat huomaamaan elävänsä uudessa maailmassa yhden ainoan ihmisen ansiosta.

Immanuel Kant tunsi pyhää kunnioitusta kahden asian edessä. Ne olivat tähtitaivas hänen yllään ja moraalilaki hänen sydämessään. Kantille ja hänen aikalaisilleen, kuten vielä useimmille 1950-luvun ihmisille avuttomien murhaaja oli kauhistus ja hirviö, jonka kuuluminen ihmiskuntaan oli periaatteessa epäilyksenalaista. Teloitukset ymmärrettiin ja niiden tuli kohdistua nimenomaan niihin, jotka olivat asettaneet itsensä ihmisyyden ulkopuolelle. Kuitenkin myös pyöveliä pidettiin häpeällisen ammatin edustajana, jonka oli asuttava muusta yhteiskunnasta erillään ja rukoiltava tekojaan anteeksi. Olennaista oli, ettei murhaajalle annettu anteeksi, vaan kostettiin. Yhteiskunta suoritti tämän kärsineiden puolesta. Anteeksiannon mahdollisuus oli vain Jumalalla, ja siihen ei ihmisten sopinut ottaa kantaa.

Dostojevski selvitti välinsä terrorismiin Jumalan avulla. Riivaajat ajettiin sikoihin, jotka tuhosivat itsensä, syöksyivät kalliolta, kuten Uusi testamentti kertoi. Anteeksianto oli tarjolla niille, jotka pystyivät uskomaan.

Maailma on muuttunut. Kantin käytännöllinen järki kategorisine imperatiiveineen ja yksilön pyhyyksineen lienee ollut vieras asia jo Venäjän terroristeille. Aivan ilmeisesti se on sitä norjalaismurhaajalle, joka tragikoomisesti kuvittelee olevansa Kantin oppilas. Ehkäpä se on vierasta nyt jo koko sivistyneelle yhteiskunnalle, joka ei enää käsitä vain parin prosentin huippukerrosta, vaan suuren enemmistön. Postmoderni tilanne on jo laajojen joukkojen henkistä omaisuutta, Jumalan kuolema on asia, josta chattipalstoilla ei juuri ole erimielisyyttä. Onko ihme, että romanttinen kapina myös sen kaikkein irvokkaimmassa muodossa kiehtoo nykyihmistä? Potentiaalista perustaa hirmuteoille on postmodernin elämän tarkoituksettomuudessa, narsismia hellivässä kasvatuksessa ja elämän yleisessä helppoudessa. Itsensä uhraaminen voi tänään, kuten ennenkin antaa tietylle persoonallisuustyypille suurimmat kicksit. Ja kuka sanoo, että sellaista valintaa ei voi eikä saa tehdä? Ehkä postmodernin cultural studies –oppiaineen professori kertoo sen meille?

Jotkut aikakaudet ovat toisia barbaarisempia. Miksi meidän ajallemme, joka vannoo yksilön kaikkivaltiuden nimiin, olisi ominaista ylevä etiikka ja moraali? Voisimmeko tuntea pyhää kunnioitusta YK:n ihmisoikeuksia koskevan päätöslauselman edessä? Ehkä voimmekin, mutta miksi uskoisimme, että kaikki tekevät niin? Normaalit ihmiset eivät halua mistään hinnasta tehdä hirmutekoja, mutta kaikki eivät ole normaaleja. Eikö hirmutekojen esteenä ole nyt viime kädessä pelko? Mitä nyt on pelättävä, ellei Jumalaa tarvitse pelätä eikä ihmisiä hävetä? Eikö väkivallalla mässäily ole kulttuurissamme aivan keskeinen asia?

Rooman valtakunnan viimeisinä vuosisatoina plebs otti nautintonsa urheilukilpailuista, kilpa-ajoista ja gladiaattoriotteluista. Valta tarjosi kansalle yhä hurjempia aistikiihokkeita hard-corena. Ihmisiä poltettiin soihtuina pylväissä ja heitettiin ärsytettyjen petojen revittäviksi. Orjat pakotettiin tappamaan toisiaan julkisissa otteluissa. Kelpo ihmisissä tämä herätti silloinkin kauhistusta, mutta he eivät ohjanneet rahvaan makua, jota valta parhaansa mukaan seuraili ja mielisteli. Ajatus korkeammasta moraalista tuli esoteeriseksi. Barbaria oli tosiasia ja sellaisena hyväksyttävä. Vox populi vox dei.

Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta, että elämme taas barbarian aikaa. Vaikka hallitsevat piirit vannovat yhä humaanimman ja yhä suvaitsevamman ja hoivaavamman yhteiskunnan nimiin ja kaikkein pehmeimpien kuviteltavissa olevien arvojen puolesta, on plebs ja sen kulttuuri aivan toisella kannalla. Muutos on nopea ja sijoittuu 1900-lukuun, erityisesti sen toiselle puoliskolle, jolloin barbarian hyväksyminen tietoisesti tunnustettiin kulttuurin perustaksi. Teoriaa vastaa myös käytäntö, joka tietenkin meni jo teorian edellä.

Tarkastellaanpa viimeisen puolen vuosisadan aikana tapahtuneita muutoksia. Niiden indikaattoriksi kelpaavat hyvin nykyajan sirkushuvit, esittävät taiteet mukaan luettuina. Kehitykselle luonteenomaista on ollut tabujen häviäminen. Se on erittäin tärkeä ilmiö, jonka syihin kannattaa erikseen paneutua. Joka tapauksessa voidaan todeta, että tabut olivat vielä viime vuosisadan puolivälissä runsaita ja hallitsivat monin tavoin esittävän taiteen ja yleensä sirkushuvien muotoa ja sisältöä. Seksi ja raakuudet eli ihmisen perusvaistoihin vetoavat teemat olivat silloinkin tärkeitä viihteen elementtejä. Rajoitukset olivat kuitenkin selkeitä ja periaatteessa ehdottomia. Poikkeuksia sallittiin vain taiteellisen välttämättömyyden nimessä, mitä tietenkin yritettiin myös väärinkäyttää. Silloin, kuten nytkin taide heijasteli myös todellisessa elämässä sallitun ja kielletyn rajoja. Otetaanpa esimerkki. Sadistisen himomurhaajan toiminnan tarkka esittäminen ei ollut hyväksyttyä. Hyväksyttyä ei ollut myöskään maassa makaavan potkiminen tai yleensä puolustuskyvyttömien vahingoittaminen tai tällaisen toiminnan esittäminen. Tämä tabu itse tekoa koskevana oli ankara ja sen rikkomisesta seurasi kunnian menetys, yhteisön ulkopuolelle joutuminen. Tabu lienee syntynyt ritariaikana, mutta mahdollista on, että sen juuret ovat ihmisen biologisessa koodissa. Joukkomurhia on toteutettu jo raamatun aikana ja varmaan ennen sitä, mutta ne lienevät olleet jonkinlaisen biologisperäisen tabun takana, jotta ihmissuku ei pääsisi hävittämään itsenään sukupuuttoon. Uskonto, joka liitti ihmisryhmät kokonaisuuksiksi, auttoi tarvittaessa voittamaan massamurhaan kohdistuvan luontaisen inhon.

Joka tapauksessa kunnian ja siis yhteisön hyväksynnän säätelemä liiallisen ja suhteettoman väkivallan kieltävä tabu toimi ilmeisen hyvin vielä 1900-luvun loppupuolelle saakka, nimenomaan rauhan vallitessa ja oman yhteisön piirissä. 1960-luvulta lähtien tilanne muuttui. Sirkushuvit alkoivat keskittyä toisaalta avoimeen pornografiaan, toisaalta avoimeen sadismiin. Minkäänlaisia tabuja ei enää ollut. Siirtymäaika näyttää vieneen noin sukupolven verran eli kolmisenkymmentä vuotta. Siinä ajassa täydellinen raakuus tuli kaikkien kansankerrosten tasa-arvoiseksi huviksi ja henkiseksi omaisuudeksi. Se hyväksyttiin myös luonnollisena ja välttämättömänä osana sirkushuveja. Asia sopii tietenkin saumattomasti niin sanotun postmodernin tilanteen syntyyn. Jos joku nauttii toisen päähän potkimisesta, ei kenelläkään ole oikeutta sanoa, ettei hän saisi nauttia. Tuo toiminta voidaan yrittää estää, mutta nautinnon objektiivinen oikeutus on mahdoton kieltää. Kuka voi ruveta tuomariksi? Millä oikeudella?

Sodassa väkivalta oli sallittua, vieläpä ihailtua. Totaalisessa sodassa ylitettiin joskus kaikki inhimillisen säädyllisyyden rajat, usein pakkotilanteessa. Asiaa ei kuitenkaan normaalisti hyväksytty, saati ihannoitu, erinäisiä ääritapauksia lukuun ottamatta. Ilmeisesti vain Saksassa yritettiin julmuudesta ja raakuudesta tehdä hyve.

Moraalia emme voi edellyttää aikakaudelta, jolla ei sitä ole. Orwellilaisen uuspuheen pakollistaminen puolestaan ei sitä palauta, vaan johtaa vain sen yhä suurempaan halveksintaan. Mutta kyllä valtiovallallakin on tässä yhteiskunnassa roolinsa. Esivallalla on miekkansa, josta joskus sanottiin, ettei sitä kanneta turhaan.

Valtion vastuulla on järjestyksen pito ja rikosten ehkäiseminen. Asian hoitamisessa näyttää nykyään olevan uusia ongelmia. Kulttuurivallankumousta edeltävältä ajalta periytyvät lait sallivat nyt avoimesti rikollisten järjestöjen toiminnan. Viranomaiset eivät mahda mitään edes sille, että nämä kerhot hankkivat konetuliaseita ja sinkoja. Virkavaltaa voi siis pitää avoimesti pilkkanaan, mikä tarjoaa välttämättömät edellytykset suurimmillekin tihutöille. Massamurhaajiksi aikovat tietävät, että virkavalta ei koskaan uskaltaisi riskeerata verityön suorittamisen keskeyttämistä tuhoamalla tekijän ilman keskusteluja. Jokelassa ja Kauhavalla virkavalta istui luotiliiveissään ja kypärissään korvat luimussa panssarin takana, kun murhaaja kylmäverisesti teurasti uhrejaan pikkuruisella käsiaseella. Norjassa poliisit matkasivat puolitoista tuntia rikospaikalle, tämä tapahtui NATO-maassa, jossa ei pitäisi olla pulaa rahasta, helikoptereista tai muustakaan välineistöstä. Helikopterit kuulemma pörräsivät rikospaikan yllä, mutta tulituksesta ei ollut merkkiäkään, edes paukkupanoksin, mikä olisi voinut roistoa häiritä. Valtio, jolla on väkivaltamonopoli, ei kummassakaan maassa kyennyt täyttämään tehtäväänsä tai jostakin ”moraalisesta” syystä halunnut sitä tehdä. Tämä on ehkä hälyttävin opetus mitä nämä hirmuteot ovat antaneet.

On luultavasti täysin mahdotonta estää suurimittaisiakaan tuhotöitä. Sen sijaan esivallan täytyy kyetä tarttumaan niihin maksimaalisen tehokkaasti ja nopeasti. Myös rangaistusten täytyy olla suhteessa tekoihin. Niille tekijöille, jotka tappavat itsensä, täytyy olla selvää, että heidän muistoaan seuraa häpeä ja myös ainakin jossakin mielessä kosto. Vain tämä hillitsee Herostrateen laakerien tavoittelijoita tässä yhteiskunnassa, jossa suku ei kosta rikosta toiselle suvulle, kuten tapahtui ennen kuin järjestäytynyt yhteiskunta otti koston itselleen. Niihin aikoihin emme voi palata.