Slava, tshest ja maine Euroopassa ja Venäjällä

Slava, tšest ja maine, Euroopassa ja Venäjällä

Kuten tunnettua, eri kielten näennäisesti samaa merkitsevät sanat kantavat mukanaan erilaisia sivumerkityksiä ja käytäntöjä, jotka tekevät niistä itse asiassa ainutlaatuisia. Vain harvoin, silloin kuin itse asia on triviaali, onnistuu sanatarkka kääntäminen jäännöksettä.

Ajatelkaamme vain suomenkielen sanaa ”maine”. Tätä mainiota sanaa voidaan käyttää sekä ylevässä tyylissä että aivan arkipäiväisessä. Sehän juontaa juurensa mainitsemista, mistä sanasepot ovat kehittäneet mainostamisen. ”Kottarainen, se murhelintu, joka harvasti mainitaan” kärsii aivan ilmeisesti mainoksen puutteesta. Venäjässä lähin vastine voisi olla molva, ainakin alkuperän suhteen. Jokainen venäläinen tuntee ainakin käsitteen ”narod besmolvitsja” ja ehkä sen, miten moskovalainen tietää ylpeänä, että kaikkialla tunnetaan hänen kotikaupunkinsa molva.

Maine ja kunnia ovat lähellä toisiaan Suomen kielessä. Kunnia on perinteisesti ollut oletus nuhteettomasta ja tahrattomasta persoonallisuudesta, integriteetistä. Seitsemän kunnian miehen todistus riitti aikoinaan vapauttamaan miehen syytteestä. Jos kunnia taas meni, ei sitä saanut takaisin, niinpä kunnianloukkausjuttuja oli meilläkin käräjillä tuhansittain ja taas tuhansittain. 1800-luvun lopulla kihlakunnanoikeuksien aika haaskaantui valtaosalta kunnianloukkausjuttuihin. Huomattakoon, että tämä tapahtui talonpoikaisessa maassa ja lienee kansainvälisesti ottaen poikkeuksellista.

Kunniaa voitiin koetella eri yhteyksissä. Sodassa se tarkoitti sitä, että vala oli pidettävä, vaikka kuoleman uhalla. ”Niin kuin kirkas kellon malmi, maine kauas kuuluttaa, nimeäsi Porrassalmi, aikain takaa aikain taa!” Toisaalta Viaporin ja Svartholman antautumiset olivat kunniattomia ja niistä langetetut kuolemantuomiot kiistattoman asianmukaisia. Jälkipolvien kannalta olisi ollut komeampaa, jos olisi voitu sanoa Yrjö Jylhän tavoin ”mitä luvattukerran, se pidetty on/ yli päämme kun löi tulilaine… rinnalla sen, katinkultaa kiitos ja maine”.

Mutta tehty mikä tehty. Ernst Renan sanoi aikoinaan, että kansakunta syntyy siitä, että se yhdessä saa osansa kunniasta, gloire. Kansakunnan historiaan myös kuuluu olla joitakin asioita muistelematta, hän totesi.

Gloire, joka on ennen muuta sotakunniaa, onkin Ranskan tärkein peruste vaatimuksilleen saada olla kaikkien ihailema Suuri kansakunta. Toki myös hengen jättiläiset kuuluvat ryhmään tous les gloires de France. Saksassa taas Gloria lienee melko yksinomaisesti sotakunniaa: Preussens Gloria käännetään asianmukaisesti sanoilla Preussin sotakunnia.

Latinaksi gloria sopii erityisesti Jumalalle: Gloria Deo in Excelsis. Naistenlehden nimenä se on naurettava, mutta mitä muuta voimme odottaakaan? Englanniksi muistamme Byronin sanat ”the Glory that was Greece”. Se oli ylvästä ihanuutta.

Sotakunniaa ei menetetä kärsimällä tappio, vaan pettämällä kuninkaan ja kansakunnan luottamus. Kunniansa säilyttänyttä vihollista, kuten Nils Ehrenskiöldiä Riilahden taistelun jälkeen arvostettiin aivan erityisesti Venäjän hovissa. He was lionised, voitaisiin sanoa nykysuomeksi.

Toisaalta myös voittaja saattoi menetellä kunniattomasti. Näin tekivät venäläiset pettäessään sanansa Kajaanin linnan varuskunnalle, joka antautui kunniallisin ehdoin kunniakkaan puolustuksen jälkeen. Näin tekivät joskus ruotsalaisetkin. Ne 600 venäläistä, jotka teurastettiin Fraustadtin taistelun jälkeen, eivät varmasti olisi antautuneet, mikäli olisivat ymmärtäneet tämän kunniattoman menettelyn tulevan osakseen.

Mikä on kunnia venäjäksi? Tietenkin se on slava, joka on ennen kaikkea sotakunniaa, mutta myös mainetta. Armenialainen konjakki slavitsja vo vsem mire. Slavnyj merkitsee mainiota siinä kuin maineikasta. Besslavnyj taas sopii Viaporin antautumiselle. Talvisota oli venäläisten kannalta neznamenitaja eli maineeton sikäli, ettei se tullut kuuluisaksi, vaan vaiettiin häveliäästi. Ehkä se ei kuitenkaan ollut kokonaan besslavnaja. Ainahan sodassa riittää tilaisuuksia osoittaa urhoollisuuttaan vaikka se hävittäisiin. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin tarinoita.

Sodassa kaatuminen on tietenkin aina suuri kunnia, minkä voi todeta seremonioistakin. Onhan se ainakin todistus siitä, ettei asianomainen pelastanut nahkaansa myymällä kunniansa. Jälkimmäinen tosin saattoi tapahtua, mutta edellistä ainakaan ei.

Venäläisten muistoissa Varjag-risteilijän ja tykkivene Korejetsin miehistö kaatui, mutta ei antautunut: pali za russkuju tšest eli kaatuivat Venäjän kunnian puolesta. Tässä sana tšest on erityisen huomioarvoinen, sillä se on kanta sanalle tšestnyj eli kunniallinen, rehellinen. Kunnia liitetään siis sanansa pitämiseen Venäjälläkin: tšestnoje slovo on kunniasana, vaikka sanaa voidaan käyttää myös tilanteessa, jossa henkilö osoittaa ilonsa suosion johdosta: tšest imeju: minulla on kunnia (jonka Teidän seuranne tai jokin muu taho minulle suo). Tšest mundira eli univormun kunnia oli 1800-luvun lopulla niin tärkeä asia, että rykmentti saattoi määrätä jonkun upseerin kostamaan loukkaajalle tarvittaessa. Upseerin pelivelka oli kunniavelka: dolg tšesti.

Mutta kunniaosoitus liittyykin eri sanaan. Kyseessä voi olla znak uvaženija tai potštenija. Edellisen kantana on tärkeys: važnost, jälkimmäisen potšot, potšitat, mikä liittyy arviointiin, merkille panemiseen. Merkittäviä, erinomaisia ja muuten esille tunkevia asioita on Euroopan kaikissa kielissä leegio. Prevoshodnyi, ausserordentlich, bemerkenswert, märkbar, excellent, outstanding, remarkable ja niin edelleen ovat tätä perhettä.

Saksan Ehre ja ruotsin ära kantavat mukanaan sekä kunnian että rehellisyyden käsitteitä. Ehrlich tai ärlig on tavallinen rehellinen ihminen, joka ei valehtele. Ehre ja ära taa ansaitaan riskeeraamalla. Kasvaako maine tantereella vaan, jot’ uljaan urhon veri kostuttaa? kysyi Runeberg ja myönsi, että ei nyt ainoastaan. Myös maaherra Wibelius riskeerasi sentään virkansa. Vår Herres och Frälsares ärorika födelsefest aiheuttaa joka vuosi joulurauhan julistamisen Turun Prinkkalan talon portailta. Mainio juhla! Kannattaa siis aina mainita. Sen erinomaisuus ei perustu tunnettuuteen tai rehellisyyteen, se on tahraton ja loistava tapahtuma, kuten Alarikin hauta Busentossa, sille kuuluu jede Ehren, ja niinpä keines Römers schnöde Habsucht soll dir je dein Grab versehren. Siksi hauta kätkettiin jokeen.

Ranskassa rehellisyys ei oikein taida olla kunniassa. Honnêteté taitaa kantaa mukanaan yksinkertaisuuden taakkaa: rehellinen on se, joka ei muutakaan osaa. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa säädyllisyyttä, kuten englannin respectability. Ranskalaisen petollisuutta ilmaiseva adjektiivi taas on perfide. Latinasta tuleva fides, usko, luottamus petetään, juostaan yli. Erään Goethen romaanihenkilön mielestä pelkkä tuon sanan liukkaus heitti varjon koko kansan ylle. Miten voitiinkaan Unehrlichkeit, kauhea asia, kuitata noin kevyellä sanalla? Ranskalaisten kevytmielinen kelvottomuus näkyy muuallakin. Bonhomme, hyvä mies on myös sivumerkitykseltään ääliö. Bonhomie on hyvänahkaisuutta, mikä ei ranskalaisessa kulttuurissa juuri todista korkeasta älystä. Jacques Bonhomme oli aikoinaan talonpoikaistolvanan nimitys. Samalla tavallahan ovat muuntuneet englannin urheutta tarkoittava brave ja vastaava saksan brav, joita käytetään kelpo väen epiteetteinä, mutta tässä voi olla alentuva sävy. Brave New World on toki sävyltään sarkastinen kirjan nimi. Dieser braven Engeländer mittelmässige Verständer tarkoitti Nietzschen mielestä melko tylsää porukkaa ja sellainen oli hänestä myös itse braver Engeländer –Darwin. Kelpo mies sinänsä, mutta ei sentään Goethen rinnalle asetettava nero.

Suomen sana ”maine” voidaan venäjäntää myös sanalla sluh. Se tarkoittaa sitä, mitä kuullaan kerrottavan, on siis liikkeellä sellaista huhua, että henkilö on hyvin etevä tms. Lainasana (mikäpä ei olisi lainaa?) reputatsija sopii erityisesti ihmiselle, eli kuten nykyään sanotaan, henkilölle. Tässä mielessä se on lähellä ranskan sanaa reputation myös silloin kuin puhutaan huonosta maineesta: Au village sans prétension j’ai mauvaise réputation lauloi Georges Brassens, joka korosti sitä, että huono reputaatio teki hänestä epäihmisen tuossa pienessä kylässä. Huono maine tahri kaiken, eikä tosiasioilla ollut merkitystä. Huonomaineisesta tyypistä oli jokaisen hyvämaineisen syytä pysytellä kaukana. Tämä ehkä on ainakin jossain määrin ollut joskus Venäjän kohtalona Suomessa. Kansantalosta tuli Toppala, jossa kohtasivat ääliöt ja puolirikolliset tyypit, jotka veljeilivät toppatakkisten venäläisten kanssa. Vaatekappalehan oli tolkuton: siinä sängynpeitto oli puettu ihmisten päälle.

Toki nykyvenäjään kuuluvat sanat image (imidž) ja brändi (brend) sekä prestiisi (prestiž). Paljon rahaa haalinut henkilö hoitaa imageaan ajamalla prestisiöösillä autolla. Hän voi jopa itselleen luoda omaa brändiään jollakin erikoislaatuisella tottumuksella, jonka muut oppivat tunnistamaan ja assosioimaan sille aiemmin tyhjälle paikalle, jossa hän oleilee. Maailman kalleimmat brändit liittyvät usein aivan joutavanpäiväisiin asioihin, Disneyn maailmaan, Coca colaan ja vastaavaan. Brändäyksessä on kyse assosioinnista johonkin miellyttävään. Ehkä myös viime kädessä luottamuksesta siihen, että se ei petä? Näin on jopa asian koskiessa jonninjoutavaa janojuomaa.

Mutta onko tuo imagonrakentaja ja itseään brändäävä tyyppi hyvämaineinen? Vastaako hän vuorenvarmasti sitoumuksistaan vai luistaako heti, kun se tulee hänelle juridisesti mahdolliseksi? Ovatko lupaukset hänelle vain koristeita, vaikka hän tosiasiassa ajattelee kuten jokainen sofistikoitunut cityihminen: jokainen vastakoon itsestään ja ostaja varokoon. Jo muinaiset roomalaiset osasivat sanoa caveat emptor. Joku Abramovitšin tapainen oligarkki luo kyllä kuvaa siitä, että hänellä on varaa mihin vain, mutta eikö hänellä silloin ole varaa myös valehteluun? Jokainen ainakin tietää, että se varallisuus, jolla hän pröystäilee, perustuu viime kädessä varastamiseen.

Jos hän sen sijaan on ehdottoman luotettava, niin hän huolehtii siitä, että ne, joiden kanssa hän asioi, voivat luottaa siihen, ettei hänen puheissaan ole jesuiittojen pahamaineista salaista ehtoa, reservatio mentalis. Tässä tapauksessa hänellä tuskin myöskään on tarvetta erityisesti korostaa rehellisyyttään. Sehän tekee epäluuloiseksi. Siitä puhe mistä puute. Maine on ansaittava kunniallisella käytöksellä, josta on referenssejä tai ylimuistoinen käsitys.

Suomella on tässä pääomaa. Koko suomalaisen perinteinen imago 1800-luvulta lähtien kymmenissä ja sadoissa, ellei tuhansissa kaunokirjallisissa tuotteissa, populaareissa ja tieteellisissä etnografisissa esityksissä ja matkakuvauksissa on aina ennen muuta rehellisyyden leimaama. Rehellisyyden vuoksi täytyy kyllä todeta, että asia koski köyhiä kansakerroksia ja luultavasti se ainakin osittain assosioitiin yksinkertaisuuteen. Suomi myös maksoi ainoana maana velkansa USA:lle ja suomalainen sotilas piti rintamalla sen, minkä oli luvannut, vaikka lupauksen antaminen ei tainnut olla ihan vapaaehtoistakaan, mikä ei taas tarkoita sitä, että se olisi annettu vain pakosta. Suomi ei myöskään käyttäytynyt kunniattomasti valtaansa jääneitä vastustajia kohtaan ainakaan kovin merkittävässä määrin. Tahraa tietenkin löytyy, mutta ainakin sitä on vähemmän kuin millään muulla tunnetulla toisen maailmansodan osapuolella. Myös asian avomielinen selvittäminen poikkeaa edukseen monien muiden maiden käytöksestä.

Suomella on myös Venäjällä hyvä reputatsija. Maa on tšestnaja, kuten sen kansalaisetkin. Mikä luvataan, se pidetään eikä sellaisia lupauksia anneta, joita ei voida pitää puhumattakaan sellaisista, joita ei ollut tarkoituskaan pitää, voidaan tuo maineen ydin säilyttää. Nykyisessä kriisissä rehellisyys taitaa taas palautua arvoonsa, kun Euroopan kuplat puhkeavat. Slavaa tai znamenitostia tässä nyt tuskin liiemmin tarvitaan. Käsitys kunniallisuudesta on hiljaista tietoa, joka karttuu vähitellen. Antaa venäläisten riemuita suuresta maineestaan. Venäläisten rehellisyys ei nimittäin taas ole erityisen suuressa maineessa, mikä siellä erinomaisesti tiedetään. Mutta tämä seikka näyttää liittyvän erääseen Venäjän historian ”kirottuun kysymykseen”, kansan ja vallan suhteeseen. Vain hölmö on Venäjällä pysynyt ehdottoman rehellisenä valtaa kohtaan, tuota niiden sortokoneistoa, joka puolestaan vähät välittää pienestä ihmisestä. Kansa on Venäjällä hyvin vakuuttunut siitä, että valta on läpeensä epärehellistä. Tästä voi vakuuttua vaikkapa vilkaisemalla Levada-keskuksen kotisivujen mielipidetutkimuksia. Mutta ei tämä tarkoita, että venäläiset olisivat läpeensä epärehellisiä ihmisiä, joihin eivät ystävätkään voi luottaa. Päinvastoin. Kun muuta luotettavaa tahoa kuin ystävät ei ole, niin tätä tukipylvästä kunnioitetaan ehdottomalla rehellisyydellä ja uskollisuudella.

Ei Suomen valtioonkaan ole aina voinut luottaa. Rytin menettely saksalaisia kohtaan kesällä 1944 oli merkittävä poikkeus, mutta asian selittää valtioetu, raison d´êtat. Mannerheim ymmärsi asian suuren periaatteellisen merkityksen ja esitti valittelut asianmukaisin muodoin. Eipähän lupaus ollut hänen, vaan Rytin antama.

Jos valtio innostuu liikaa ja brändäys ja mainonta yrittävät luoda katteettomia lupauksia, saattaa imago lopulta kärsiä. Venäläisten omissa silmissä heidän hallitukselleen on taipumusta käytökseen nimeltä vranjo, eli valehtelu, sumutus ja lööperin puhuminen. Jos suomalaiset saadaan kiinni samasta, murtaa se maamme mainetta. Siihen Suomella olisi kaikkein vähiten varaa, meillä kun on mitä menettää.

Suomi on maa, jota on vakavissaan  mainittu maailman parhaaksi paikaksi asua. Nykyään se myös huolehtii brändistään ja on viime aikoina tarkoituksellisesti yrittänyt saada mainettaan laajemmaltikin ihmisten tietoisuuteen. Tosiasiahan on, että tiedot Suomesta ovat maailmalla usein epämääräiset ja maan brändiarvo on vaikkapa Ruotsiin verraten hyvin heiveröinen. Hyvä brändi kuitenkin tarkoittaa kaiken muun ohella selvää rahaa, eikä siihen nähden kannata olla välinpitämätön. Tämähän on asia, jonka suhteen eivät edes poliitikot voi jäädä välinpitämättömiksi.

Mainetta voi kuitenkin tahria myös tahallaan. Aina siitä jotakin tarttuu. Ja jostakin syystä tällaiseen tehtävään halukkaita likaisen työn tekijöitäkin aina löytyy. Mutta tällaiset gangsterimenetelmät kääntyvät todennäköisesti niiden käyttäjää itseään vastaan. Kyllä kansa tietää, Venäjälläkin. Vai mahdanko sittenkin olla hyväuskoinen? Ainakin sana on kaunis.