Rakkauden ministeriö ja ankkapuheen kauneus

Rakkauden ministeriö ja ankkapuheen kauneus

George Orwellin Oseaniassa totuuden ministeriö huolehti historiasta, rauhan ministeriö sotalaitoksesta ja rakkauden ministeriö poliisiasioista. Winston Smith, henkilö jonka tajunnassa menneisyyden jäänteet uhkasivat muodostua toisinajatteluksi, jäi ajatusrikoksista kiinni ja joutui Rakkauden taloon. Siellä annetussa käsittelyssä Smithin tajunta normalisoitui. Puolue oli sanonut, että kaksi kertaa kaksi on viisi ja käsittelyn jatkuttua aikansa Smith alkoi todella nähdä, että kaksi sormea, joihin lisättiin kaksi sormea, muodostivat yhdessä viiden sormen ryhmän. Näin Smith oli päässyt sovintoon itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hän ei enää ollut potentiaalinen kiusankappale, jonka toiminta uhkasi tulla objektiivisesti haitalliseksi ja vaaralliseksi koko Oseanian syvimmälle olemukselle. Nyt myös Smith oli orgaaninen osa historian lakeja täyttävää ja ihmisen kutsumusta toteuttavaa järjestelmää, joka oli kuin yhtä eläintä, kuten suomalainen runoilija syvämietteisesti on lausahtanut. Smithistä ei ehkä tullut kaikkein korkeimman tason kansalaista, kuten olivat esimerkiksi kaksplushyvät ankkapuhujat, jotka olivat oppineet päästelemään suustaan virallista propagandaa ilman, että tarvitsivat tähän lainakaan aivojen apua. Oikeaoppinen puhe muodostui suoraan kurkunpäässä. Toisin kuin nämä täysin kehittyneet poliittiset persoonallisuudet, Smith oli vielä käsittelyn jälkeenkin hiukan keskinkertainen rivikansalainen, jonka psyyke ei kutsunut uhrautuviin urotöihin tai puoluetta spontaanisti ylistäviin oraatioihin, sen sijaan se kaipasi päivittäistä humalaa, mutta ainakin hän oli täysin sopeutunut ja ymmärsi vallitsevan järjestelmän objektiivisen välttämättömyyden.

Orwellin 1984 kuvaa ideologista valtiota, jossa kansalaiset on kokonaan alistettu valtion valvontaan. Heidän elämässään ei ole enää yksityisyyden tasoa, vaan henkilökohtaista pidetään poliittisena ja sen mukaisesti pidetään se valtion tiukassa kontrollissa. Kontrolli ulottui aina ajattelun tasolle saakka. Sen mukaisesti oli olemassa ajatusrikoksia, poliittisia rikoksia, joiden likvidoinnin hoiti Rakkauden ministeriö. Ajatusrikoksen vastakohta oli hyvinajattelu, johon ihmistä ohjasi myös tähän tarkoitukseen kehitetty uuspuhe. Uuspuheesta oli poistettu kaikki sellaiset sanat, joihin liittyi menneen maailman rasitteita ja niinpä sillä olikin melkein mahdotonta suorittaa ajatusrikoksia. Tämä ei tosin vielä taannut optimaalista lopputulosta, sillä ajatusrikos saattoi olla myös artikuloimaton, vääränlainen reagointi tiettyyn signaaliin. Tällaisessa tapauksessa kasvorikos eli väärä ilme kavalsi usein syyllisen.

Orwellin Oseania vuonna 1984 ei vielä ollut täydellinen yhteiskunta. Oletettiin, että uuspuhe ja ajattelu vastaisivat täysin toisiaan vasta vuonna 2050. Kehitys oli jo toki pitkällä ja Winston Smithin kaltaiset ongelmatapaukset kyettiin hoitamaan käytettävissä olevin keinoin. Tulevaisuudessa rakkauden ministeriö kuitenkin ilmeisesti oli käyvä tarpeettomaksi, koska normista poikkeaminen ei enää olisi mahdollista.

Suomi vuonna 2011 ei myöskään ole täydellinen yhteiskunta, kaukana siitä. Meillä on kyllä kehitetty uuspuhetta ja poistettu kielestä vanhentuneita käsitteitä, joiden käyttäminen on osittain myös kielletty. Julkisessa keskustelussa voidaan havaita selviä ankkapuhujia, joiden esiintymisille on ominaista voimakas tunne samaan aikaan kun ajattelu jopa kokonaan puuttuu. Nykyään on aivan normaalia olettaa ajatusrikosten mahdollisuus ja varsin laajoissa piireissä pidetään horjumattomana totuutena sitä, että henkilökohtainen on poliittista. Loogisesti tästä tulisi seurata myös henkilökohtaisen elämänpiirin tuleminen julkisen säätelyn ja tarkkailun alaiseksi ja tähän tähtääviä aloitteita löytyykin julkisesta keskustelusta ja sosiaalisesta mediasta runsaasti. Nimenomaan nuorison taholla näyttää olevan aivan mahdotonta huomata, että tässä voisi olla mitään hämärää.

Viime päivien nettikeskustelun perusteella voi arvioida, että laajoissa hyvin koulutettujen ihmisten piireissä pidetään aivan salonkikelpoisena olettaa, että tietyistä puheista, ajatuksista ja jopa ehkä tiettyjen kirjojen omistamisestakin olisi rankaistava tai vähintään estettävä niiden julkituonti. On hyytävää katsella, miten älymystöön luettavat henkilöt keskittyvät kauhistelemaan joidenkin ihmisten sanomisia, kontakteja tai lähteitä sen sijaan että puhuisivat siitä, mitä nämä henkilöt ovat tarkoittaneet. Argumentoinnin sijasta oman erinomaisuuden osoittamiseen kelpaa ylimielinen leimaaminen. Ihmiskunnan viisaus ei ole periytyvää. Nykyisellä nuorisolla ei useinkaan näytä olevan käsitystä siitä, miten lähellä tämä ajattelu on totalitarismin kovaa ydintä. Ilmeisesti uusi sukupolvi haluaa taas säätää oman rauhanlakinsa.

Rakkauden ministeriötä meillä ei ole, mutta suurin puolue on jo julistautunut rakkauden puolueeksi, mikä voimakkaasti manifestoi poliittisen vallan kiinnostuneisuutta henkilökohtaisen elämänpiirin hallinnasta. Asiat voidaan toistaiseksi hoitaa muiden ministeriöiden toimesta.

Kaiken uhallakin suosittelen itse kullekin erään nimeltä mainitsemattoman norjalaisherran suosikkeihin kuulemma kuuluvan John Stuart Millin teosta On Liberty. Teksti on kovaa mutta rehellistä.