Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio

Olemuksen häviäminen ja kulttuurin rappio

1900-luvun ensi puoliskolla vaikuttanut C.E.M. Joad uskoi aikoinaan voivansa jäljittää aikansa kulttuurisen rappion yhteen selkeään perusilmiöön: olemuksen sijasta oli ryhdytty keskittymään ilmiöihin.

Tähtäimessä oli tietenkin se filosofiassa ikivanha periaate, josta jo Platon lienee sanonut kaiken olennaisen (oletan nyt siis, että on olemassa ”olennainen”…). Tämän periaatteen mukaan ideat ovat todellisempia kuin ilmiöt, jotka vain vajavaisesti heijastavat todellisuutta. Niin, itse asiassa ilmiöt, jotka kuuluvat ajan ja avaruuden piiriin, tuskin ovat varsinaisesti edes olemassa, nehän kuuluvat ”nykyisyyteen”, joka ei ole sen enempää kuin abstraktio siitä olemassaolomme pisteestä, jossa menneisyys muuttuu tulevaisuudeksi.

Todellisuuden piiriin kuuluvat ideat, jotka ovat täydellisiä. Sellaisia ovat totuus, kauneus ja hyvyys, jotka eivät esiinny täydellisinä missään inhimillisessä, ajallisessa havainnossa tai elämyksessä. Kokemukset näistä ovat aina vajavaisia, mutta se ei tarkoita että ne itse olisivat sitä ja etteivät ne olisi tavoittelemisen arvoisia. Päinvastoin. Inhimilliset kokemukset ja se abstrakti ”nykyisyys”, jossa ne tapahtuvat juuri ovat itse epätäydellisiä ja siksi juuri ne on ymmärrettävä toisarvoisiksi.

Joadin mielestä kulttuurin rappion ydin on ”kohteen hukkaamisessa” (dropping the object). Kaiken pahan alku ja juuri on ajatus, ettei objektiivista eli siis omista elämyksistämme riippumatonta totuutta olisi olemassa. Tämä koskee tietenkin myös hyvyyttä ja kauneutta, jotka yhtä lailla ovat ideoita, jotka ovat nykyisyydessä sellaisinaan saavuttamattomia.

Saavuttamattomuudesta ei seuraa, että itse kohteeseen ei tulisi pyrkiä, päinvastoin juuri se osoittaa, ettei nykyisyyden harhoihin ole tyytyminen: juuri ne ovat vajavaisia ja vääristyneitä.

Joadin mielestä ihminen on kolmen valtakunnan asukas: hän on aineellinen olento, mikä antaa omat reunaehtonsa, mutta samalla hänellä on myös mieli ja sielu, jotka tekevät hänet osallisiksi animaalista vegetaatiota korkeammista todellisuuksista.

Koska nämä kyvyt on vain ihmisellä ja ne erottavat hänet eläimistä, tarjoavat myös ne hänelle todellisen toimintakentän, toisin kuin ”elämysten” tai ”ilmaisun” arvostaminen niiden itsensä takia.

”Objektin hävittäminen” hävittää myös ajatuksen ikuisista totuuksista. ”Philosophia perennis”, joka antoi ihmiselle osallisuuden korkeammista maailmoista, madaltuu älyn, tunteen, vaistojen, halujen ja mieltymysten setvimiseksi.

Rappeutumaton yhteisö on Joadin mielestä tietoinen olevaisen spirituaalisesta puolesta, erityisesti siitä, miten se ilmenee arvoissa. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen liittyvät uskonto ja moraali, tiede ja oppineisuus, niin myös filosofia ja taide. Rappeutumattomassa yhteisössä nämä kaikki nähdään suhteessa niiden ”objekteihin”, ideoihin. Rappeutuneessa kulttuurissa ajatus ”objektista” on hävinnyt. Älymystö alkaa silloin askarrella henkilökohtaisen kokemuksen parissa ja yrittää johtaa taiteen ja moraalin arvot siitä. Kansanjoukot puolestaan menettävät uskonnon mukana spirituaalisen kokemuksen. Tämä muuttaa myös suhtautumisen taiteeseen, josta häviää ihmistä ylemmän elementin kunnioitus.

Rappeutunut taide alkaa askarrella toisarvoisen, kiihottavan ja epänormaalin parissa. Novelleissa näkyy humalaisuuden, lapsellisuuden ja idiotismin kultti, joka heijastelee kulttuurin tilaa syvemmältikin. Kun kaikki kokemukset ovat periaatteessa arvokkaita, seuraa ennen pitkää, että lasten, neurootikkojen ja perverssien kokemukset ovat kaikkein arvokkaimpia.

Näyttämötaiteessa ilmenee kyvyttömyys keksiä mitään sanottavaa ja niinpä katsojan kiinnostusta koetetaan lisätä erilaisilla tehosteilla. Joad ehdottaa näytelmille neliosaista kieltoluetteloa tason nostamiseksi: Kukaan istuutunut ei saa nousta kolmeen minuuttiin ilman pätevää syytä. Mitään puheenaihetta ei saa keskeyttää alle kahden minuutin. Ainakaan yhdessä näytöksessä ei saa olla tulitikkujen sytyttelyä, ryyppyjen tarjoamisia eikä puhelinsoittoja. Missään vaiheessa ei taustalta saa kuulua radion tai levysoittimen ääntä.

Joadin tarkoituksena oli ilmeisesti pakottaa näytelmä keskittymään johonkin syvälliseen kysymykseen tyhjän ”actionin” asemesta. Joad itse esiintyi 1940-luvulla huippusuositussa radio-ohjelmassa The ”Brain Trust”, jossa englantilainen viisasten kerho pohdiskeli syntyjä syviä. Keskittyminen ja vallankin suuriin peruskysymyksiin keskittyminen ovat noista ajoista tulleet yhä epämuodikkaammiksi. Suomessakin radion ohjelmatarjonta on jo kauan koostunut lähes pelkästä teini-ikäisten hölötyksestä sikäli kuin se ei ole rääkyvää tai jumputtavaa musiikkia, jota on tarjolla kaikkialla halusipa tai ei. Termi ”sisällöntuotanto” on kuvaavasti koominen: ”sisältö” on alistetussa asemassa siihen putkeen verraten, jonka kautta sitä pursotetaan vastaanottajille. Sisällön koostumuksella ei ole väliä, tärkeää on sen maksimaalinen leviäminen. Tämän vuoksi on hyvin luontevaa, että mainostajien ja veronmaksajien rahoilla kustannetaan hyvin samanlaista sisältöä.

Joadin sanomaa on kiinnostavaa pohtia myös nykypäivänä. Sanomattakin on selvää, että hänen kannaltaan rappiota edustaa pyrkimys valtaan vallan itsensä vuoksi. Samaa voi sanoa arkkitehtuurista, joka on keksinyt, että tarkoituksenmukaisuus on kaunista ja nostaa siis koneen kauneusihanteeksi. Arvo ei ole inhimillisessä vaan ei-inhimillisessä eli yli-inhimillisessä. Mikäli ymmärrys tästä kokonaan hukataan seuraavat viehtymys ylellisyyteen, väsähtäneisyys, taikausko ja uppoutuminen omaan itseen. Rappiokulttuuri keskittyy materiaaliseen, on tunteeton kauneudelle, tietämätön historiasta ja välinpitämätön uskonnosta. Oireyhtymään kuuluu, että byrokraattinen valtio kasvaa kasvamistaan ja yhä kehittyvä työnjako latistaa paikalliset yhteisöt materiaalisen hyödyn nimissä. Spesialisaatio johtaa kasvatuksen ja oppineisuuden halveksimiseen. Välitön tarpeentyydytys syrjäyttää ponnistelun, halu voittaa tahdon, lapsellinen pidäkkeettömyys korvaa itsekurin.

Kaikki nämä rappion ainekset ovat epäilemättä luonnollisia, niitä voinee pitää jopa autenttisina ja ilman pienintäkään epäilystä ne ovat löydettävissä Afrikan viidakoista siinä kuin Peräpohjolan peruskoulusta. Rappion ideana on kuitenkin putoaminen (de-cadere), suistuminen korkeammalta tasolta matalammalle. Se, joka on siellä valmiiksi, tuskin voi enää rappeutua, mutta toki hän voi toimia esikuvana.

Kulttuurin rappion merkitys on juuri siinä. että ”luonnollinen” korvaa käsitteen ”arvokas”. Rappeutuneessa kulttuurissa idealistisesti ymmärretyt arvot saavat osakseen vain ylenkatsetta ja halveksuntaa, koska kulttuuri on menettänyt sen aistin, joka joskus yhdisti ihmisen siihen, mikä oli häntä korkeampaa. Rappiossa palataan takaisin luontoon. Sorrutaan.

Onko Joad oikeassa löytäessään kaikkialta rappiota ja nähdessään idealismista luopumisen rappion ytimenä? Hän ainakin osasi havainnoida ne trendit, jotka ovat läntisessä maailmassa huimasti kehittyneet sitten 1940-luvun. Sana ”rappio” on jo kauan ollut epämuodikas, mikä ei välttämättä todista muuta kuin ettei kaikkialle ulottuva ilmiö enää kaipaa erityistä termiä ja ettei arvottavia käsitteitä nykyään haluta käyttää. Itse asiassa ”essentialismi” on niin sanotuissa postmoderneissa piireissä pahimmanlaatuinen haukkumasana, jolla erotetaan taantumukselliset ja takaperoiset näkemykset vakavasti otettavasta kulttuurintutkimuksesta. Kuinka ollakaan, ydinasiaksi tulee näin kysymys ideoista, ”objektista” aivan kuten Joadillakin.

Amerikkalainen konservatiivi J.R. Johnston Jr. on huomannut yhtäläisyyden Joadin ja amerikkalaisen Richard Weaverin välillä. Vanhan Etelän arvojen kannattaja Weaver, joka oli Joadin aikalainen, on aivan samaa mieltä kulttuurin ytimestä kuin tämäkin: universaalit arvot ovat kulttuurin edellytys, keskittyminen ajalliseen ja haihtuvaan on rappiota. Kulttuuriin kuuluu tärkeänä osana myös pieteetti ja historian arvostaminen. Nykyisyyden palvonta, presentismi, on siten itsessään syvästi barbaarista. Egalitarismi, sentimentalismi ja hedonismi ovat ne ”pehmeät” arvot, joita Hollywood-humpuuki levittää kaikkialle. Niiden lähteenä on järjen sijasta tunne.

Weaver tuntuu Joadin lailla jo varhain havainneen hallitsevan trendin, joka vasta nyt on kasvanut täyteen ja ehkä lopulliseen mittaansa. ”Pehmeys” arvona sinänsä on ollut muodikasta jo vuosikymmeniä ja epäilemättä se kuulostaa miellyttävältä ja tuottaa mukavuuteen liittyviä mielikuvia. Kaikenkattavana arvojen kuninkaana pehmeys ei kuitenkaan voi tuottaa muuta kuin rappiota ja alaspäin menoa. ”Pehmeä” ei hyökkää, vaan reagoi ja se mahtuu menemään siitä, missä aita on matalin, mutta siitä myös puuttuu terä eikä se pysty tunkeutumaan pintaa syvemmälle.

On tuskin sattuma, että ”pehmeys” kulkee käsi kädessä ”tasa-arvon” kanssa ja molemmat ovat ainakin 1960-luvulta lähtien julistautuneet suurimmiksi positiivisiksi arvoiksi, summum bonum. Rappeutuneessa kulttuurissa näyttää sisäiseltä mahdottomuudelta löytää näille vasta-argumentteja, vaikka fysikaalisen analogian mukaan niitä on pidettävä arvojen puutteena eikä arvoina sinänsä. Kuten pimeys ei ole yksi väreistä tai absoluuttinen nollapiste yksi lämpötila, eivät pehmeys tai tasa-arvo ole arvoja sinänsä, vaan niiden puuttumista osoittavia tiloja.

Itse asiassa on yllättävää, miten selkeästi Joad ja Weaver jo yli puoli vuosisataa sitten huomasivat sivilisaationsa keskeiset trendit. Ne vielä uudet ja tuoreet kulttuuri-ilmiöt, joita he silloin arvostelivat, ovat sittemmin jo ehtineet muuttua koskemattomaksi totuudeksi. Ne asiat, joita he arvostivat, ovat puolestaan painuneet marginaaliin tai kokonaan hävinneet yleisestä tietoisuudesta.