Muuttajat Helsingin riesana
Myönnän heti, että olen itse
Helsinkiin muuttanut enkä siellä syntynyt. Kaupunki ei liene tästä nimenomaisesta
asiasta enemmälti muuttunut, mutta meitä oli monta. Olin vain yksi Suuren
muuton osanottajista. Yhteiskunnan rakennemuutos Suomessa sodanjälkeisinä
vuosikymmeninä oli yksi maailman rajuimmista.
Takavuosina esiintyi vielä aika
useinkin koomisia hahmoja, jotka ylpeilivät sillä, etteivät olleet mitään
muuttajia vaan ihka aitoja kaupunkilaisia. Nämä olivatkin useimmissa maissa vielä
vähemmistö, usein pieni, joten heillä oli millä enemmistölle rehvastella. Jostakin
syystä vanhan Sörkan sakilaiskielen osaamista pidettiin noissa ”paljasjalkaisissa”
piireissä aivan erityisen suurena ansiona. ”Landelaiset” saivat niskaansa
runsaasti vihapuhetta, jota ei tuolloin vielä ymmärretty kriminalisoida.
Mutta muuttajat ovat nykyään jo
enemmistö. Taajamien ulkopuolella asuu ihmisiä enää hyvin vähän. Helsinki on
hyvä esimerkki siitä, miten muutto muuttaa asioita myös itse kaupungissa.
Vuonna 1875 Helsingissä oli asukkaita vain 23000. Enemmistö oli tietenkin
ruotsinkielisiä, kuten oli asia ollut iät ja ajat. Suomenkielisiä oli kuitenkin
jo noin neljännes eli kuutisen tuhatta. Toista suurta vähemmistöä eli venäjänkielisiä
oli kaupungissa noin puolet suomenkielisten määrästä eli kolmisen tuhatta (ainakin
vuonna 1870 heitä oli vielä 12,1%).
Helsingin kasvaessa sen
alkuperäinen luonne ruotsinkielisenä kaupunkina muuttui nopeasti ja venäläiset
kutistuivat pieneksi vähemmistöksi. Suomenkieliset sen sijaan nousivat
entisestä vähemmistöstä suureksi enemmistöksi. 1900-luvun alussa Helsingin
väkiluku saavutti jo maagisen 100000:n asukkaan rajan. Siihen aikaan tämä
tarkoitti suurkaupunkia. Samaan aikaan
myös suomenkielisten määrä ylitti jo 50 prosenttia. Tällöin venäläisten määrä
sen sijaan jäi jo alle viiden prosentin ja myöhemmin heidän sekä suhteellinen
että absoluuttinen määränsä kutistui melkein olemattomiin, kun suomenkielisyys
valtasi alaa kasvavassa suurkaupungissa.
Vielä vuosisadan vaihteessa
muistellaan suomenkielisiin suhtaudutun pääkaupungissa kopeasti, eikä heidän
puhettaan suostuttu kaikkialla edes ymmärtämään. Monessa tapauksessa asia
saattoi johtua siitä, ettei sitä todella ymmärretty. Kantaväestön nuivuus
muuttajien invaasiota kohtaan samoin kuin toisaalta näiden uudet vaatimukset
kielensä ymmärtämisestä tuntuivat varmaan monesta kohtuuttomilta. Kun toisen
kotiin tullaan, on kuitenkin tapana toimia isännän ehdoilla. Tämä tapa on
pätenyt vuosituhannesta toiseen.
Muuttajat eivät muodostaneet
varsinaisia slummeja. Työläiskaupunginosissa asuttiin köyhästi, sairastettiin
paljon ja siellä syntyi vuosisadan vaihteessa kuuluisa sakilaiskulttuuri, joka
pelotti sekä paikallisia että sivullisia. Siitä huolimatta siitä ei tullut
vallitsevaa elämäntapaa. Huliganismi pysyi marginaalissa ja normaalisti
työläiskaupunginosien asukkaat elivät työllään, kuten jo nimikin sanoo. Ajan
mittaan he vaurastuivat ja heidän asuinalueensakin nousivat arvoon
arvaamattomaan.
Talouskehityksen myötä
muuttovirta pääkaupunkiin vain kiihtyi. Itsenäisessä Suomessa se koostui
melkein pelkästään kotimaisesta valtaväestöstä. 1970-luvun alussa
suomenkielisiä oli helsinkiläisistä jo 90%, kun taas venäjänkielisten osuus oli
enää vaivaiset 0.2% Ruotsinkielisten ryhmä oli sekin kutistunut kovin
heiveröiseksi vähemmistöksi omassa kotikaupungissaan. Kulminaatiopiste
saavutettiin joskus 1990-luvulla. Vuonna 1990 suomenkielisiä oli hieman yli
90%, loput olivat lähinnä ruotsinkielisiä eikä venäjänkielisten edustama
promillemäärä enää ollut ilman erityisiä instrumentteja havattavissa.
Sen jälkeen tilanne onkin alkanut
nopeasti muuttua, eikä prosessille ole loppua näkyvissä. Vuonna 2009 suomenkielisiä
oli helsinkiläisistä enää alle 84% . Venäjänkielisten osuus väestöstä oli nyt
jo kaksi prosenttia, mikä absoluuttisin luvuin mitattuna oli suurempi kuin
koskaan aikaisemmin. Helsinki on jo nyt, meidän päivinämme kansallisesti
kirjavampi kuin legendaarisen kansainvälinen Pietari oli vuonna 1897. Sen
sijaan se ei ole yhtä monikulttuurinen kuin, sanokaamme, Kööpenhamina,
Amsterdam, Lontoo tai Pariisi. Tämä selittänee pitkälle myös sen, ettei sen
katuelämästä yleensä kerrota kansainvälisissä uutisissa.
Suurkaupunkien kasvu on
kaikkialla ollut hämmästyttävän nopeaa ja sen seuraukset mullistavia. Toisin
kuin meillä sitkeästi ajatellaan, Helsinki ei enää tosiasiallisesti ole mikään
puolen miljoonan asukkaan pikkusuurkaupunki, vaan yli miljoonan asukkaan
metropoli. Tämä pätee aivan huolimatta siitä, että sen alueella on useita
hallinnollisia yksiköitä. Niin on kaikkien suurkaupunkien alueella.
Tämä suurkaupunkilaisuus on monen
mielestä hienoa ja sen puitteissa todella on kaikkialla syntynyt aivan uusi
elämänmuoto, jolle on tyypillistä anonymiteetti, irrallisuus ja
kaleidoskooppinen kirjavuus. Tämä kaikki meilläkin jo on, mutta monessa
suhteessa kehitys näyttää olevan vielä kesken. Uudenlaisen elämänmuodon ohella
nykyaikaisen suurkaupungin kypsään muotoon on nimittäin säännönmukaisesti
kuulunut myös jyrkkä sosiaalinen kerrostuminen ja segregaatio, joka hajottaa
erilaiset kansanryhmät omiksi kokonaisuuksikseen. Yleensä slummit ovat
syntyneet keskustaa ympäröiville alueille, ”inner
cities”, joista parempi väki on muuttanut pois esikaupunkien väljempiin
oloihin. Tämä ilmiö on viimeisen puolen vuosisadan mittaan kaikkialla
synnyttänyt näiden alueiden konflikteja ympäristönsä kanssa. Slummeja voisi
nimittää suurkaupunkien loiskasvannaisiksi, sillä ne elävät sen kyljessä
kuluttaen sen resursseja itse mitään tuottamatta. Konflikteista, jotka antavat
lehdistölle värikkäitä uutisaiheita, syyttävät ns. edistykselliset tahot
säännönmukaisesti syrjivää ympäristöä ja yhteiskunnan kitsautta alueiden
hoitamisessa. Vastapuolen näkemys on päinvastainen ja keskittyy slummien oman
primitiivisen kulttuurin arvostelemiseen. Onko työ juopottelevien luokkien
vitsaus vai päinvastoin? Pyrkimättä ratkaisemaan tätä munan ja kanan ongelmaa,
voidaan joka tapauksessa ennustaa, että ilmiö, joka on tapahtunut vastaavissa
oloissa kaikkialla muualla, tulee tapahtumaan meilläkin, kun kriittinen massa
eli kyllin suuri uusi muuttajaväestö on saapunut. Slummit ovat nykyaikaa, työläiskaupunginosat
ovat taakse jäänyttä elämää ainakin läntisessä maailmassa.
Tämä prosessi on meillä vielä
kesken ja täysin kehittyneitä slummeja saanemme odotella vielä parisen kymmentä
vuotta. Samassa ajassa myös vanhan suomen- ja ruotsinkielisen aineksen
syrjäyttää koko kaupungissa yhä enemmän maahanmuuttajaväestö, joka muodostanee
pääkaupungin väestöstä neljänneksen jo tämän vuosisadan puolivälissä. Tämä ei
Helsingin kehityshistoriassa sinänsä merkitse mitään erityisen rajua muutosta.
Matkaa on vielä pitkälti siihen, että suomenkieliset olisivat yhden
neljänneksen vähemmistö, kuten asia oli puolitoista vuosisataa sitten.
Luultavaa onkin, että he jäävät enemmistöksi vielä sadan vuoden eli noin kolmen
sukupolven päästä. Varmaa se ei tietenkään ole.
Tämä on vain skenaario, jonka
toteutumisesta ei ole mitään takeita. Joka tapauksessa tulee olemaan hyvin
tärkeää se, ketkä muodostavat Suomen pääkaupungissa kriittisen suuren
vähemmistön. Aiempi kokemus tuskin toistuu sellaisenaan. Nopeasti kasvavassa pääkaupungissa
syntyi 1900-luvun alussa uudenlainen ilmiö, huliganismi, josta Kari Koskela on
tehnyt kiinnostavan tutkimuksen poliisiasiakirjojen perusteella.
Aikalaisten silmissä huligaanit
olivat moraalisesti ja kenties rodullisestikin ala-arvoinen aines, jonka käytös
heijasteli muuttajaväestön olemusta laajemmaltikin. Kansalaissota nähtiin
sittemmin monella taholla juuri taisteluna huliganismia ja yleensäkin
ihmissuvun hylkiöitä vastaan. Nykymaailman silmissä huligaanit olivat kuitenkin
lähinnä luusereita, joiden elämältä yhteiskunnan muutos oli vienyt pohjan pois.
Kuten Pohjanmaan puukkojunkkareille tai nykyisemmille moottoripyöräkerholaisille,
myös Sörkan sakilaisille oli useinkin tarjolla vain rikollinen elämäntapa,
mikäli he halusivat säilyttää itsekunnioituksensa.
Helsingin kasvava suomenkielinen
muuttajajoukko tuli aikoinaan etupäässä työn perässä. Sen liepeille syntynyt
huliganismi koettiin aikoinaan melkoiseksi riesaksi, mutta lopultakin se oli enemmistön
kannalta suhteellisen harmitonta. Sörkassa kukoistivat kyllä rikollisuus,
viinakauppa ja prostituutio ja väkivaltakin oli jokapäiväistä. Kuitenkin tämä
vähemmistö puhui maan valtakieltä, kuului luterilaiseen kirkkoon ja pysyi
pääasiassa erossa huumeista viinaa lukuun ottamatta. Lukutaitoisia olivat
kaikki ja kansakoulukin kuului jo 1900-luvulla jokaisen sivistykseen. Sosiaaliturva
sen sijaan oli olematon, joten yhteiskunnan niskoilla taakka oli kevyt. Kotouttamiskustannukset jäivät tuolloin jokaisen
itsensä maksettaviksi. Pelastusarmeija ja settlementtiliike yrittivät lisäksi
tehdä räikeimmille epäkohdille jotakin.
Nyt kaikki on toisin. En oikein tiedä,
saako tätä sanoa, mutta pelkään pahoin, että nopea monikulttuurisen muuttajaväestön
lisääntyminen tarkoittaa pommin virittämistä. Tapaamani maahanmuuttajat ovat
poikkeuksetta olleet mukavaa väkeä, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen
kanssa, että uuden ja ympäristöstään rajusti poikkeavan aineksen nopea lisääminen
aiheuttaa suurella varmuudella ongelmia kaikille osapuolille. Odotan
kiinnostuksella ensimmäistä uutista joukkomellakasta. Kontulan pinonpolttajat
tänä kesänä eivät vielä oikein ylittäneet tätä rimaa.
Tietenkin olen äärimmäisen suvaitsematon ja kaiken kaikkiaan huono ihminen, mutta itse asiassa olen ihmeissäni tästä Vihavaisen mainitsemasta "kotouttamis- ja sopeuttamisteollisuudesta."
VastaaPoistaKotimaansa todelista vainoa ja kurjuutta pakenevan ihmisen luulisi olevan tyytyväinen , kun hän pääsee rauhalliseen, demokraattiseen ja rikkaaseen maahan , joka turvaa jokaiselle ainakin kohtuullisen elintason.
Mutta asiat eivät olekaan näin yksinkertaisia.
Näyttää vahvasti siltä, että pääsy turvalliseen länsimaahan ei riitä nykyaikaiselle ja trendikkäälle pakolaiselle, vaan uuden kotimaan on kustannettava elämisen ohella myös pakolaisen "sopeutuminen" uuteen kotimaahansa.
Siksipäs etenkin Euroopan maihin on syntynyt uusi teollisuuden haara; kotouttamis- ja sopeuttamisteollisuus. Afrikan väestöräjähdys takaa sen ,että ko. teollisuudelle riittää kysyntyy ja poliittinen korrektius sos.dem. aatteen siivittämänä huolehtii rahoituksen eli pääoman sopeuttamisteollisuudelle.
Monen maahanmuuttajan työpaikka on kiinteä osa kotouttamis- ja sopeuttamisteollisuutta; tulkit, nuoriso-ohjaajat, erilaisten kotouttamisprojektien vetäjät, islamin uskon opettajat, "oman äidinkielen opettajat" etc. etc. ovat kyllä työllistyneet uudessa kotimaassaan ns. , mutta valitettavasti heidän työnsä tuottavuus on vahvasti miinuksen puolella.
Kotouttamisteollisuuden teho on osoittaututnut surkeaksi; ja näyttää siltä, että parasta sopeutumista olisi, jos koko kyseinen teollisuuden haara ajettaisiin alas.
Ainakin USA:ssa kotouttamisongelmia ei ole. Tietenkin osasyynä on se, että sinne matkaaville on oman jumalansa lisäksi myös se yhteinen jumala. Eli dollari.