Suomalaisen miehen päivä

Suomalaisen miehen päivä

Huolimattomasti kalenteria vilkaistessani huomasin liputuspäivän nimeltä ”Suomalaisen miehen päivä”. Tuli miellyttävä ailahdus ja ajatus, että olipa jo aikakin. Kyseessä mahtoi siis olla jonkinlainen vastine venäläiselle ”Isänmaan puolustajan päivälle”, joskin miehekkyys paljon laajemmin ymmärrettynä. Mieleen tuli, että tässä todella oli asia, johon todella oli korkea aika kiinnittää huomiota. ”Miehen päivä” olisi melko sisällyksetön ja sanomaltaan epämääräinen, jollei typerä. ”Suomalainen mies” sellaisena kuin haluamme hänen olevan, on jotakin muuta kuin se ylikansallisen populaarikulttuurin maskuliininen karikatyyri, jonka voimme aina löytää televisiostamme, mikäli viitsimme sen avata. Se ei kaipaa mitään erityistä huomionosoitusta.

Suomalaisen miehen irvikuvan löydämme sitä erityisesti etsimättä. Se on hän, jolta puuttuvat kaikki ne hyveet, jotka ymmärrämme sivistyneessä maailmassa vallitseviksi. Kyseessä on karkea, epäsiisti ja vähä-älyinen raakalainen, jonka toleranssiraja on lapsellisen matala. Hän saa primitiivireaktion vähäisimmästäkin vastoinkäymisestä ja hänen pääsiallinen harrastuksensa on tolkuttoman ryyppäämisen ja uhoamisen ohella naisten pahoinpiteleminen ja pilkkaaminen. Tämä narsistinen ääliö pitää itseään luomakunnan kruununa ja luulee maailman olevan tarkoitettu hänen halujensa tyydyttämistä varten. Vastuuta hän ei ota mistään eikä omaa kunnianhimoa eikä kestävyyttä, vaan odottaa paistettujen varpusten lentävän suuhunsa ja pornotähtien jonottavan hänen sänkyynsä. Kesytetty versio tästä otuksesta esiintyy sarjakuvassa sian hahmossa suomalaisen naisen asuinkumppanina ja seksipartnerina. Vastaavaa sarjakuvaa, jossa mies asuisi vaikkapa lehmän kanssa, ei vielä ole, ei myöskään elokuvaa, jonka sankaritar on seksinnälkäinen, örveltävä pissis, joka virtsaa kadulle ja sohii humalapäissään lähimmäisiään veitsellä. Fiktio näyttää jääneen pahasti todellisuudesta jälkeen.

Kalenterin merkkipäivänä ajatuksemme kohdistuvat tai niiden ainakin halutaan kohdistuvan nimikkopäivän sankarin myönteiseen versioon. Naistenpäivänä tarkoitus lienee muistuttaa mieleen, että naisellisuus ei tarkoita ainakaan pelkästään akkamaisuutta, hupakkomaisuutta tai narttumaisuutta vaan parhaimmillaan niiden suoranaista vastakohtaa. Naiset, kuten miehetkin, kantavat harteillaan puolta maailmaa, kuten kiinalainen sanonta kertoo, eikä ole mitään syytä pitää naisellisia hyveitä sinänsä miehisiä huonompina eikä päinvastoin. Sama koskee paheitakin.

Suomalaisen miehen päivänä ei ilmeisestikään ole tarkoitus juhlia sitä negatiivista karikatyyriä, johon tuolla sanayhdistelmällä nykyään yleisesti viitataan, vaan positiivista ideaalityyppiä, siis jotakin leimallisesti suomalaista ihannetta, jota ei ehkä puhtaana tavata luonnosta, mutta jonka merkitys ihannekuvana on yhtä todellinen kuin vastaavan kansallisen kauhukuvan merkitys varoittavana esimerkkinä.

Kuvitellaanpa hänet nyt kokeeksi. On ensinnäkin selvää, ettei tämä ihanteellinen, erityisesti suomalainen mies ole mikään action-sarjojen rambo tai kuumakalle, jonka pääasiallisena elämänsisältönä on pahoinpidellä muita tai ainakin sillä uhkailla. Jos mitään, niin suomalainen ihannemies on ennen muuta lähes loputtoman rauhallinen. Hän ei provosoidu vaikka provosoidaan, mutta ei liioin rupea kenenkään kynnysmatoksi. Hän ei ole mikään kukkoileva alfauros, joka pyrkii aina eturiviin saadakseen esitellä sulkiaan ja höyheniään. Sen sijaan hän pyrkii hankkimaan substanssia ja luottaa siihen, että sen ymmärtävät ne, jotka ovat asian arvoisia. Asiaan kuuluu myös, että kuvia ei kumarrella, falskiudelle ei aplodeerata eikä tyhjää koreutta nöyristellä. Sen, joka haluaa suomalaisen miehen aplodit, on pystyttävä esittämään todellisia suorituksia. Niille hän omassakin toiminnassaan antaa arvoa, ei tyhjille kehuille.

Jos kirjallisuutta on uskominen, niin suomalainen mies on hidas syttymään, mikä ei tarkoita tunteettomuutta, vaan vakautta, jota eivät kaiken maailman impulssit horjuta. Sentimentaalisuus on suomalaiselle miehelle vierasta, eikä tällä ole mitään tekemistä tunneköyhyyden kanssa. Kyse on ennen muuta siitä, että hän arvostaa aitoa tunnetta eikä pidä arvossa tunnekuohun markkinointia ja näyttöarvoa. Kerskaileminen, lörpöttely ja jopa tyhjä nauraminen vakaville asioille ovat paheita, jotka ovat suomalaiselle miehelle vieraita. Aito sankaruus, kestävyys ja uhrautuvuus ovat asioita, joilla ei pöyhkeillä ja jotka esillä pitämisestä ja mainostuksesta vain menettävät arvoaan. Todellinen herrasmies ei ole se, joka suurieleisesti todistelee jalouttaan, vaan se, joka ei tee numeroa tekemistään uhrauksista.

Heikkojen puolustaminen on tietenkin kunnia-asia ja sadismi on mahdollisimman kaukana tosimiehen arvomaailmasta. Fyysinen voima ja suorituskyky ovat leiviskä, joka on annettu oikein käytettäväksi. Öykkäri herättää vain halveksuntaa muissa kuin kanaljoissa ja hampuuseissa.

Luotettavuus on yksi puoli siitä, että suomalaisen miehen ihannetyyppi arvostaa muissa ja itsessään substanssia eikä näyttöarvoa. Työ tehdään kunnolla ja lupaukset pidetään. Koska nämä ovat perusarvoja, ei niiden toteutuminen edellytä mitään valvontaa, se on kunnia-asia. Kunnia-asia on myös olla antamatta periksi vastoinkäymisten edessä. Se on mies, joka on sanansa mittainen, joka ei masennu, vaan kestää kohtalon kolhut ratkeamatta ryyppäämään tai räyhäämään. Häneen voi luottaa kuin vuoreen.

Seksuaalisuus on asia, joka on tärkeä, mutta omalla paikallaan, alapään on oltava yläpään hallinnassa. Hamesankarius on perinteisesti ollut paheksuttua, saati perheen hylkääminen oman kiimaisuuden vuoksi. Seksuaalisen kiihotuksen julkinen osoittaminen ei kuulu aikuisen miehen kuvaan.

Tietenkin kaikki hyveet liian pitkälle vietyinä muodostuvat paheiksi, kuten jo Aristoteles ymmärsi. Tuppisuinen juntti, joka piilottaa kaikki tunteensa ja onnistuu pitämään kaikki hyveensä salaisina, ei liene täydellisin niiden ruumiillistuma. Kuten kaikkialla, kohtuus on tässäkin vaikeinta eikä sen löytämiseen ole yleisavainta.

Vajavaisessa maailmassamme ihanteet toteutuvat harvoin. Tärkeintä on, että niitä on olemassa. Vaikka ihmisen ei ole syytä tappaa iloa arjestaan tuijottamalla alati sitä eroa, joka on tavallisen elämän ja ihanteiden välillä, on myös ihanteettomuus eräs idiotismin muoto. Oman itsensä julistaminen ihanteeksi olisi pelkästään tragikoomista. Ihanteet, siinä luvussa myös kansalliset, kuuluvat kulttuuriin. Ne ovat sen ehto. On pelkästään primitiivistä selittää, ettei ihanne toteudu käytännössä: ihanteet ovat nimenomaan se, mitä kunnioitetaan ja halutaan, ei se, mikä joka tapauksessa jo on olemassa. Inhimillisen vajavaisuuden palvominen olisi epäjumalien, idolien palvontaa, joka ei sekään ole nykyään tuntematon barbarian muoto. Mikäli taas palvoisimme kansallista erikoislaatuamme sellaisena kuin se jo on, lankeaisimme helppohintaiseen ja katteettomaan kansalliseen narsismiin.

Näen heti sieluni silmillä vastaväitteen, joka kohdistuu kansalliseen merkkipäivään: jos se on nimenomaisesti suomalaiselle kulttuurille omistettu, miten muut voisivat jakaa sen? Entä naiset? Ovatko muut alempiarvoisia? Voivatko he viettää tätä juhlapäivää yhdessä muiden kanssa? Ollaanko tässä tosiasiassa julistautumassa herrakansaksi ja valmistelemassa kaasukammioita?

Uskonnollisilla yhteisöillä on usein taipumus rajata ”omansa” oikeiden ihmisten joukoksi, joille on varattu paikat paratiisissa ja jotka siis ansaitsevat jo tässä elämässä tietyn pyhyyden hohteen, joka riittää kohottamaan heidät korkealle ”muiden” yläpuolelle. Kansallisen kulttuurin helmassa syntyneen ihanteen muistaminen sen sijaan voisi muistuttaa siitä, miten vajavaisesti se toteutuu käytännössä. Se voisi olla ojennusnuora, enchiridion, joka osoittaisi mitä aikamme kulttuurissa on vinossa ja mitä suorassa.

Kansallisen Miehen arvot ovat epäilemättä sinänsä yleisinhimillisiä, joskin kansallisesti korostuneita. Muuan 1800-luvun lehtikirjoitus kertoi, että venäläinen on suomalaista paljon liikkuvampi, nokkelampi ja syttyvämpi ja voisi koska tahansa pistää suomalasien säkkiin, jos maiden välinen raja häviäisi. Hänen kanssaan ei kannattanut kilpailla noissa asioissa. Mutta aidosti yleisinhimillisten arvojen kunnioittamisen tulee olla mahdollista kaikille. En näe mitään syytä siihen, ettei se olisi mahdollista myös tässä tapauksessa. Ehkä jokaisessa maassa ja kulttuurissa kannattaisi jokaisen etnisen tai muun kulttuurisen ryhmän asettaa oma juhlapäivänsä, jossa kunnioitettaisiin kansallista symbolista sankaria positiivisen ihanteen henkilöitymänä. Sopiva henkilö varmaan löytyy kaikkien kansojen kirjallisuudesta. Meillä voitaisiin vaikkapa viettää Koskelan Vilhon päivää Vilhon päivänä ja vaikkapa Sven Tuuvan päivää ruotsinkielisellä puolella Svenin päivänä. Tai ehkäpä Jukolan Juhanin päivä olisi sopiva symbolisoimaan tuota epätäydellistä, mutta pohjimmiltaan jaloa hahmoa? Samalla muistettaisiin myös Koskelan Jussia. Ehkäpä venäläiset maahanmuuttajat voisivat samana päivänä muistaa Ivania ja suomalaiset saisivat myös tilaisuuden ja aiheen tutustua siihen, millainen on vastaava venäläinen ihanne.

Islamilaisissa kulttuureissa on tietysti myös ihanteelliset hahmonsa ja niiden vastakohdat. Kunniamurhaaja tuskin on todellinen ihanne, vaan pikemminkin onneton luuseri. Ehkä hän on muhamettilaisen miehen karikatyyri, hiukan kuin sarjakuvan karju Wagner tai elokuvan Uuno Turhapuro? Vai millainen tämän hahmon karikatyyri on? Ahmed Ahne taitaa olla läntinen luomus? Onko karikatyyriä vielä luotu lainkaan? Ehkäpä olisi jo aika?

No niin, avasin kalenterini ja katsoin kunnolla. Siellä on ”Suomalaisen musiikin päivä”, 8.12. Minkäänlaista miesten päivää ei ole, ei kansallista eikä kansainvälistä. Ei taida tullakaan. Tuskinpa poliitikoista löytyy miestä sellaista ehdottamaan.