Suvaitsevaisuuden kauhistus

Suvaitsevaisuuden kauhistus

Tiedän, että nykyinen polvi tuntee Immanuel Kantin lähinnä miehenä, jolta muuan norjalaislurjus kertoi saaneensa vaikutteita. Leimautumisen uhallakin sanon, että hänen ajatuksensa kategorisesta imperatiivista ovat komeita ja ihailtavia eettisiä periaatteita. Itse hän ei pitänyt kategorista imperatiivia periaatteena, vaan tosiasiana, joka oli olemassa ihmisen sisimmässä.

Kantin aikana todellisuus on saattanut olla melkoisesti toisenlainen kuin nykyään. Jos joku tekisi tutkimusta maapallon nykyisistä kulttuureista filmin ja television perusteella, hän ei missään tapauksessa tulisi kuvitelleeksi, että ihmisten toimintaa edes jollakin tasolla ohjaa moraalilaki, jonka vaatimukset ovat ehdottomat. Ehdottomilta näyttävät vain erilaiset vastakkaiset egoistiset vaatimukset rajattomasta oikeudesta nautintoihin, omaan ruumiiseen ja yhteiskunnan maksimaaliseen tukeen.  Kantin ajatus siitä, että ihminen on arvo sinänsä eikä häntä saa kohdella välineenä, on saanut tulkinnan, jossa jokainen ego on arvo sinänsä ja oikeutettu kohtelemaan kaikkia muita välineenä. Muuta kategorista kuin jokaisen yksilön oikeudet ei hölmökään tunnusta.

Kuitenkin kategorinen imperatiivi kuulostaa jotenkin modernilta ja tutulta. Eikö se olekin sama kuin nollatoleranssi? Itse asiassa se on mahdollisimman kaukana siitä. Kategorinen imperatiivi esittää subjektille vaatimuksen sen omaan käyttäytymiseen nähden ja se on pätevä siitä hyödystä tai vahingosta riippumatta, jonka vaatimuksen täyttäminen aiheuttaa. Nollatoleranssi sen sijaan kohdistuu muihin ja esittää kiellon. Kun kategorinen imperatiivi sanoo: ”Sinun pitää!”, niin nollatoleranssi sanoo: ”Sinä et saa suvaita!”.

Nollatoleranssi on siis yhteisöllinen ja yhteisön eduista lähtevä vaatimus. Se on tuttu 1960-luvun kommunismia rakentavasta Neuvostoliitosta. Kun kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen 20 vuodessa lupaava ohjelma vuonna 1961 käynnistettiin, hyväksyttiin samalla niin sanotut kommunismin rakentajan moraalisäännöt, joiden noudattamisen mukana uusi ja uljas yhteiskunta oli toteutuva tai epäonnistuva. Neljässä kohdassa kahdestatoista vaadittiin suvaitsemattomuutta (nollatoleranssia) eri asioissa: ”suvaitsemattomuus  (neterpimost) yhteiskunnan intressien loukkaajia kohtaan” (4. käsky), leppymättömyys (neprimirimost) epäoikeudenmukaisuutta, laiskottelua, epärehellisyyttä, karrierismia ja rahanhaalimista kohtaan” (9. käsky), suvaitsemattomuus kansallista ja rodullista vihamielisyyttä kohtaan (10. käsky),  ja suvaitsemattomuus kommunismin, rauhanasian ja kansojen vapauden asian vihollisia kohtaan (11. käsky). Suvaitsevaisuus ei siis juuri ollut korkeassa kurssissa.

Yhteiskunnan toiminta kommunismin edellyttämällä tavalla vaati näköjään kunkin yksilön omien luontaisten taipumusten syrjäyttämistä yhteisen asian hyväksi. Tämä oli tietenkin periaatteessa väliaikaista, koska nimenomaan kommunistinen eikä kapitalistinen yhteiskunta perustui ihmisen todellisen olemuksen vapauttamiseen. Odotellessa menneisyyden jäänteiden häviämistä oli kuitenkin viisainta turvautua mahdollisimman tiukkaan toverilliseen kuriin ja ellei tämäkään auttanut, terroriin. Kun yhden tappoi, säikäytti tuhansia ja uusi pakoton yhteiskunta oli taas kukonaskeleen lähempänä. Tämäpä oli humanismia, jos mikä!

Nollatoleranssi eli täydellinen leppymättömyys ja suvaitsemattomuus poliittisesti epäkorrekteja ilmiöitä kohtaan olivat se ihmelääke, johon uuden maailman rakentajat nojasivat. Jos ja kun asia vietiin loogiseen täydellisyyteensä, se edellytti myös kaikkien lähimmäisten tarkkailua ja ilmiantamista. Jo 1930-luvulla ilmiantamisesta oli tehty kansalaisvelvollisuus, jonka laiminlyömisestä seurasi rangaistus. Tämän vuoksi suuri määrä poliittisesti epäkorrektien henkilöiden perheenjäseniä joutui rangaistuskoneiston hampaisiin. Oikeasta käytöksestä sen sijaan saattoi saada sankarin sädekehän, kuten kävi kuuluisalle pioneerille Pavlik Morozoville, joka kärsi marttyyrikuoleman paljastettuaan isänsä sekaantumisen kansan vastaisiin vehkeilyhin.

Ajatus nollatoleranssista on ihmeellinen, taianomainen vipusin, jolla yhteiskuntia ja kulttuureita voidaan muuttaa. Normaali poroporvari, jonka intohimot ja intressit eivät ulotu omaa vaimoa ja perhettä kauemmas, on taipuvainen suvaitsemaan tietyn määrän epätäydellisyyttä niin itsessään kuin muissa. Niille, jotka rakentavat täydellistä yhteiskuntaa, tämä ei riitä. Normaali järki tietenkin esittää vastaväitteitä, jos yritetään vaatia ehdotonta korrektisuutta jokapäiväisessä sanojen käytössä, ajattelussa, ja jopa toiminnassa. Vain tolvana voi vaatia, ettei tieliikenteessä saisi koskaan eikä missään tilanteessa ylittää sallittua nopeutta tai esimerkiksi siirtyä henkilöautolla bussikaistalle. Vain älykääpiö voi vaatia nollatoleranssia ”vihapuheelle”, jota kukaan ei koskaan ole riidattomasti määritellyt eikä voikaan määritellä. Siitä huolimatta ajatus näyttää kiehtovan monia. Asia saattaa liittyä siihen, että suvaitsemattomuuteen liittyvä tuohtumus aiheuttaa usein moraalista mielihyvää, kun se koetaan oikeudenmukaiseksi. Ja sehän on yhtä alkuperäinen ilon lähde kuin vahingonilo. Neuvostoliiton tapauksessa runsaat suvaitsemattomuusjulistukset eivät kuitenkaan riittäneet muuttamaan ihmistä. Sen sijaan niiden katteeton julistaminen loi valheellisen kulttuurin, jonka tekopyhyys teki ihmisistä lopulta kyynisiä kaikenlaisiin moraalisiin periaatteisiin nähden.