Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Konfutsen paluu ja demokratian haaste

Tunnettu brittiläinen filosofi Roger Scruton on arvellut, että kristinusko voisi yhä myös Euroopassa kaikesta huolimatta pysyä kulttuurin keskiössä. Tällöin sillä voisi olla sama rooli kuin konfutselaisuudella Kiinassa. Mikäli uskonto on osa korkeinta kulttuuria, ”parasta, mitä on ajateltu, sanottu ja tehty”, se ansaitsee tulla kunnioitetuksi ja noudatetuksi, vaikka siihen ei uskottaisikaan ”tiedettynä” totena. Kuten saksalainen Hans Vaihinger (Philosophie des ”als ob”)on päätellyt, emme tiedä todellisuudesta oikeastaan mitään, mutta kun toimimme ikään kuin jotkut tietyt asiat (eivätkä jotkut muut) olisivat totta, saavutamme parhaan tuloksen. Kultti ja rituaali voivat luoda kulttuurisen kollektiivin joka kantaa mukanaan sukupolvien viisautta siitä, mitä ihmisen ja yhteisön sopii tehdä ja tuntea elämän kohtalonhetkinä. Kultti voi kasvattaa ja auttaa ilmaisemaan syvempiä tunteita, jotka nousevat arjen yläpuolelle. Jos uskonto sen sijaan madaltuu palvelemaan jotakin alempaa, olkoonpa vaikka ”edistyksellistä” päämäärää, se menettää alkuperäisen funktionsa.  Uskonnosta on Euroopassa erkaannuttu jo parin sadan vuoden ajan ja erityisesti muutaman viime vuosikymmenen aikainen kehitys viittaa siihen, että lopullinen ratkaisu jo häämöttää. Kristinuskon edustajat eivät enää juuri uskalla puhua instituutiostaan, ellei sen väitetä palvelevan jotakin käytännön tarpeita. Mikä sitten on konfutselaisuuden rooli ja merkitys?

Konfutselaisuus ei ole varsinainen uskonto, vaan sisältää nimenomaan käytännön tietoa elämän ja yhteisön tarpeisiin ja huomioi esi-isien kuulumisen myös nyt elävään yhteisöön. Onko konfutselaisuus tällainen ikään kuin uskonto Vaihingerin mielessä? Kiinan vanhassa kulttuurissa monet asiat ovat ilmeisesti kehittyneet kauemmas kuin Euroopassa. Meillä suhde uskontoon voi vasta nyt olla saavuttamassa tason, joka Kiinassa tavoitettiin jo kauan sitten. Taikauskoa tuskin tarvitsemme, sukupolvien viisautta kyllä ja rituaalejakin kenties. Näin kai Kiinassakin on asian laita ja konfutselaisuus näyttää pyrkivän säilyttämään vanhan uskonnon arvokkaan aineksen. Vai onko konfutselaisuus itse asiassa vain satunnaisesti ja irrationaalisesti syntynyttä käytännön arkipäiväfilosofiaa, jota pitää yllä tottumuksen tylsyys? Onko sen piirissä todellista pyhää? En uskalla vastata näihin kysymyksiin. Joka tapauksessa Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle on tänä vuonna pystytetty Konfutsen patsas seuraksi Mao Tsetungille, joka aikanaan organisoi kampanjoita Konfutsen parjaamiseksi. Vanha mestari taitaa ainakin sopia Kiinan uuden johdon tarpeisiin. Mielipidekyselyjen mukaan kiinalaisten enemmistö ei kuitenkaan ollut jakamattoman ihastunut johdon uusimpaan symboliseen julistukseen.

Kiinan kansan enemmistön mielipide, sikäli kuin siitä nyt on kysymys, on ymmärrettävä. Mao Zedongin aikana kaikki, lapsia myöten, joutuivat osallistumaan Konfutsen vastaisiin kampanjoihin. Vanha mestari symbolisoi tuolloin Puolueen mielestä Kiinan synkkää ja takapajuista menneisyyttä, traditionalismia, sortoa ja irrationaalisuutta. Kulttuurivallankumouksen aikaan kommunistinen puolue saarnasikin ehdotonta tasa-arvoa, jonka puitteissa tietenkin oli tarpeen entisten luokka-asemaltaan ylempien alistaminen mikä saattoi toki näyttää kovin eriarvoistavalta. Joka tapauksessa poliittinen korrektius vaati, ettei kukaan voinut olla periaatteessa toista parempi, rikkaampi tai viisaampi. Upseereilla ei saanut olla arvomerkkejä ja liikennevaloissakin punainen tarkoitti lupaa kulkea ja vihreä vaati pysähtymään. Kapinallinen radikaali oli aina oikeassa, kunhan oli sitä hallituksen tarkoittamalla tavalla.

Kun sama puolue nyt korottaa Konfutsen takaisin valtaistuimelle, se epäilemättä symbolisellakin tasolla tekee saman täyskäännöksen, joka Kiinan arkitodellisuudessa on näkynyt jo vuosikymmeniä. Kiinan perinteet ovat säilyttämisen ja ylpeilemisen arvoisia, sukupolvien viisaus on taatusti arvokkaampaa kuin moukkamaisten hungweipingien luokkatietoinen idiotismi. Kommunismin nykyinen väri on pikemminkin musta kuin punainen, mutta kuten aikoinaan sanottiin, kissaakaan ei pidä arvioida värin perusteella. Ja nykyinen systeemi, jolle kommunismin nimitys on pelkkä absurdi koriste, on joka tapauksessa osoittanut osaavansa ”pyydystää hiiriä”. Taloudellisessa suhteessa Maon Kiina oli kääpiö, nykyinen on jättiläinen.

Miljoonat ja taas miljoonat kiinalaiset elävät nyt hyvin. Merkittävä osa kansasta elää suoranaisessa yltäkylläisyydessä. Samaan aikaan vielä suurempi joukko joka tapauksessa elää kurjasti. Kuilu kansanluokkien välillä on valtava.

On selvää, että tällainen ”kommunismi” on monien mielestä vain verho diktatuurille, jonka vallitessa rikkaat saavat mielin määrin riistää köyhiä. Konfutsen tuominen Maon rinnalle on kuin tulen ja veden avioliitto ja kertoo monien mielestä vain siitä, että kaikki käy, mikäli se palvelee omistavan luokan etuja. Konfutse käskee tottelemaan ja alistumaan, koska hän näkee ihmisessä perheenjäsenen. Mao taas piti häntä luokkansa sotilaana, jonka alistamista motivoitiin hänen omilla luokkaeduillaan.

Konfutsen palaaminen Taivaallisen rauhan aukiolle taitaa kertoa siitä, että kommunistisen kehyskertomuksen tarina on jo liian epäuskottava. Koska kansan tottelevaisuutta on kuitenkin syytä perustella myös jollakin muulla kuin hallitsevan luokan eduilla, kannattaa kansalle tarjoilla myös sellaista kvasiuskonnollista sanomaa, joka tukee maan kasvua ja sitä kautta viime kädessä kai jokaisen henkilökohtaista etua.

Mutta eivätkö nämä ideologiset kuperkeikat tee kansalaisia kyynisiksi? Konfutsen arvostuksen täydellinen muuttuminen on miltei kuin Rooman paavin tunnustus siitä, että koko katolinen usko on pelkkää pötyä. Valistellaanko Konfutsen esiin tuomisella jo lopullista luopumista kommunismin perinnöstä? Vallanpitäjien ja kenties muidenkin näkökulmasta kuuliaisuuden hyvettä korostava vanha moraalikoodeksi on ainakin parempi vaihtoehto kuin rajoittamatonta individualismia ja jokaisen yksilön yhtäläisiä oikeuksia korostava demokratia.

Paavo Haavikko kysyi aikoinaan, kenellä valta on silloin kun sen sanotaan olevan kansalla. Yhtä hyvin kannattaa kysyä, mitä ihmiset haluavat, kun he sanovat haluavansa demokratiaa. Eivät he välttämättä halua itselleen amerikkalaista poliittista järjestelmää enempää kuin irakilaista, egyptiläistä tai edes suomalaista.