Stadin slangin nousu ja tuho

Stadin slangin nousu ja tuho

Vielä nykyäänkin moni helsinkiläinen muistelee kaiholla mennyttä nuorison elämänmuotoa, johon kuului erityinen puhetapa, stadin slangi. Slangi oli osa työläiskorttelien nuorten erottautumista, johon kuului yhtä hyvin myös tietty kävelytyyli, pukeutuminen, käyttäytymiskoodi ja muu habitus. Slangi oli sakilaisten kieltä ja sakilaisuudella tarkoitettiin hiukan yli sata vuotta sitten työväenluokkaisen muuttajaväestön liepeille syntynyttä alakulttuuria.

Kyse näyttää olleen ennen muuta maalta muuttaneesta juurettomasta nuorisosta, joka oli vähintäänkin vaarassa ajautua marginaaliin kasvavassa suurkaupungissa ja joka reagoi syrjäytymisen ja halveksunnan uhkaan kehittämällä oman tapansa päteä. Se oli alakulttuuri, jossa väkivallan uhka ja uhmakas erottautuminen niin Pitkänsillan eteläpuolisesta kantaväestöstä kuin maalaisistakin olivat hyvin korostuneita. Työläiskorttelit eivät olleet slummeja sanan nykyaikaisessa mielessä. Niissä kyllä asuttiin ahtaasti ja jopa kurjasti, mutta suurelle enemmistölle oli ominaista voimakas eteenpäin pyrkimisen henki. Kouluttautuminen, yhdistystoiminta ja säästäminen olivat tyypillisiä elämänhallinnan elementtejä, monet jopa tempautuivat mukaan aatteellisiin ja ihanteellisiin pyrintöihin.

Suuri osa nuorisoa oli joka tapauksessa yhteiskunnan marginaalissa tai ainakin sen tuntumassa ennen vakiintumistaan. Sen ”kapinointi” ilmeni juuri erottautumisena muista ja ylpeilemisellä siitä itse asiassa kovin vaatimattomasta asemasta, mihin se oli joutunut. Tämähän on ollut kaikkien kyllin suurten muuttajakohorttien reagointitapa hamasta muinaisuudesta lähtien.

Yksi hankala asia erotti savolaiset ja hämäläiset muuttajat kantaväestöstä: vielä 1800-luvun lopulla enemmistö helsinkiläisistä oli ruotsinkielisiä ja tämä koski etenkin paremmin toimeentulevaa väestönosaa. Suomenkielisyys ei ollut valttia. Maalaiset leimautuivat hölmöiksi, hitaiksi ja primitiivisiksi olioiksi kaupungissa, jonka instituutiot olivat heille tuntemattomia. Kaupungissa asuva uusi nuorisoaines pyrki kaikin mokomin erottautumaan heistä myös puheenparreltaan. Ongelmana oli, ettei se osannut enempää ruotsia kuin venäjääkään, vaikka kuuli molempia päivittäin ja joutui niitä ainakin jossakin määrin myös ymmärtämään. Helsingissä asui vakituisesti vain muutama tuhat venäjänkielistä, mutta tilapäisesti asuvia sotilaita oli huomattavasti enemmän ja heidän kanssaan sakilaisnuoriso varmasti joutui päivittäin tekemisiin.

Niinpä oli luonnollista, että se slangi, joka syntyi sakilaisten erottautumisen välineeksi, omaksui mahdollisimman paljon piirteitä prestisiöösistä ruotsista ja soljuvasta venäjästä. Itse noita kieliä oppivat ilmeisesti vain harvat, mutta jo se, että oppi niihin kuuluneita suomen kielen vastaisia elementtejä, auttoi jo erottautumaan maalaisista. Niinpä slangissa muutettiin suomen kielen sana maalaiselle mahdottomaksi lausua ymppäämällä siihen erilaisia konsonanttirakenteita kuten sk, st, sn, pehmeitä epäsuomalaisia konsonantteja kuten g, b, f ja d. Suosittua oli myös rikkoa suomen kielen äänteenmukausta sijoittamalla samaan sanaan sekä etu- että takavokaaleja. Juutalaisilla oli aikoinaan tunnussanansa shibboleth. Se auttoi erottamaan gileadilaiset efraimilaisista, jotka eivät pystyneet tuota sanaa lausumaan. Tänäkin päivänä Sörkän ja Sörkan välinen ero jakaa ihmisiä yhtä tehokkaasti kuin olympian ja olumpian lausuminen . Sanoja suorastaan lainattiin statusarvoa omaavista kielistä sadoittain. Yleensä ne kuitenkin väännettiin puolisuomalaiseen, mutta epäsuomalaisesti äännettyyn muotoon ja tietenkin taivutettiin pääpiirteittäin suomen kieliopin mukaisesti.

On ilmeistä, että slangin sanasto on sadan vuoden kuluessa muuttunut olennaisesti siinä kuin muutkin muodit. Sata vuotta sitten jokaisella sakilaisella piti olla otsatukka, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se siirtyi pikkulasten muodiksi. 1900-luvun maaltamuuttajien puhumassa kielessä näyttää olleen vielä paljon maalaismurteiden vaikutusta: puhuttiin esimerkiksi ”hoirosta” (=puukko, hoito), poliisi oli dekkari tai pollari, poika oli sälli, eppu tai hessu. Sana ”heppu” muuten näyttää myös ilmestyneen maailmaan reilut satakunta vuotta sitten, samoin kiva ja saki (myöhemmin sakki)

Joskus on sanottu, että slangi oli Helsingin lingua franca, jota ymmärsivät kaikki, niin suomen- ruotsin- kun venäjänkieliset. Tämä on varmastikin liioittelua. Slangista ei koskaan tullut pidgin-englannin kaltaista kieltä, jota kaikki olisivat ymmärtäneet ja sen vuoksi opetelleet. Sen sanoja oli toki mahdollista tunnistaa osaamatta suomea, mutta loppujen lopuksi se jäi kielitaidottomien puolitiehen pysähtyneeksi yritykseksi irrottautua äidinkielestään.

Slangi on nykyään katoavaa kansanperinnettä sillä kukaan ei sitä enää tarvitse. Jotakin vastaavaa luultavasti syntyy uusien muuttajaryhmien keskuudessa, jos ja kun heidän itsetuntonsa joutuu pahasti koetukselle uudessa ympäristössä. Täytyy toivoa, etteivät komplikaatiot ole sakilaisuutta ja slangia vakavampia. Molemmat ovat eräänlaisia pahoinpitelyyn perustuvan pätemisen tapoja, edellinen kohdistui ihmisiin, jälkimmäinen kieleen.