Me ollaan nyt pentuja kaikki

Me ollaan nyt pentuja kaikki

Kertomus todellisesta elämästä. Muuan tuttavani meni Italiassa baariin, jossa läsnä oli vain baarimikko. Small talkin hienoudet hallitsevana hän ei tyytynyt tuppisuuna latkimaan kaljaansa, vaan hymyssä suin mainitsi, että Italian menestys jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa ei taida nyt olla kovin hääppöinen.

Hän sai pahoja vammoja lasipöydästä, jonka päälle hänet kaadettiin. Vain vaivoin hän onnistui pelastautumaan kadulle, verisenä ja ilman oluttaan. Henki toki säilyi, mikä ei tällaisissa yhteyksissä ole itsestään selvä asia. Tämä kohtaus on osa sitä uutta kulttuuria, jonka voi arvella syntyneen Etelä-Amerikassa joskus 1960-luvulla ja siirtyneen sieltä Eurooppaan. Sen todellinen linnake on Englanti ja sen joutilas alaluokka. Tämän arvostetun viiteryhmän imu on vetänyt ilmiön piiriin myös suuret joukot keskiluokkaa, jopa ylempää. Uudeksi matkailun muodoksi on arvokisojen liepeille kehittynyt huligaanimatkailu, jota harrastetaan myös älymystön keskuudessa. Koska nuorempi sukupolvi ei asiaa tiedä, on paikallaan todeta, että aina ei ole ollut näin.

Mikäli sivistyneistöön lukeutuva henkilö noin sukupolvi sitten harrasti esimerkiksi jalkapalloa –siis sen katsomista-  hän yleensä pysyi vertaisryhmän keskuudessa asiasta vaiti. Sama koski muitakin vastaavia harrastuksia. Poikkeuksena olivat toki akateemiset kilpailut yliopistojen välillä, ne kuuluivat samaan sarjaan kuin kissannaukujaiset, kaksintaistelut ja muut hulluttelut. Kun yliopistojen keskinäinen ”paremmuus” oli selvitetty vaikkapa soutamalla, voitiin taas palata vakavampiin askareisiin.

Tietysti kaikki urheilu on leikkiä. Siinähän matkitaan oikeita työhön tai taisteluun liittyviä suorituksia pyrkimättä kuitenkaan oikeasti niitä palvelemaan. Johann Huizinga oletti viisaasti, että leikki ylipäätään on merkittävä osa kulttuuria, ellei suorastaan sen ydin.  Mutta leikkejä on monenlaisia. Kulttuurista kertoo olennaisen se, mitä leikkejä se leikkii ja miten. Tiettävästi apinatkin voidaan opettaa pelaamaan jalkapalloa, niillä ei kuitenkaan ole syntynyt sen ympärille ”kulttuuria”.

Leikin ja toden välinen viiva on veteen piirretty. Lapselle leikki on niin todellista, että hän helposti suuttuu, jos muut eivät ota sitä tosissaan. Leikki päättyy usein itkuun, koska lapsi ei ymmärrä tai hyväksy leikin olevan ”vain” leikkiä. Infantiilissa maailmassa leikki on tasa-arvoinen osa todellisuutta ja vasta aikuistuminen tekee mahdolliseksi sen asettamisen uuteen perspektiiviin.

Parina viime vuosikymmenenä pallopelien ja muidenkin vastaavien leikkien yleinen arvostus korkealla tasolla on huimasti noussut. Tuntuu siltä, että kyseessä ei ole vain määrällinen vaan suorastaan laadullinen ílmiö: mikään mielihyvä ei ole toista tärkeämpää. Vielä hiljattain aikuiset ihmiset karttoivat ainakin julkista leikkimistä ja yleensä monin tavoin erottautuivat lasten maailmasta. Aikuisen osa maailmassa oli vakava ja vastuunalainen.  Initiaatioriittien jälkeen pojista tuli miehiä ja tytöistä naisia, eikä lapsellisuudelle sen jälkeen enää ollut sijaa. Nyt eletään pitkää lapsuutta, joka jatkuu hamaan vanhuuteen. Rokkivaarit leikkivät murrosikäistä ”kapinaa” vielä pyörätuolissa ja terminaalihoidossa.

Arkkityyppisesti lapsellinen instituutio on pallopelijoukkueiden ”fanittaminen”. Joukkueisiin sitoudutaan hyvin emotionaalisesti ja fanaatikko leikkii myötäelävänsä idoliensa kohtalot. Maiden välisissä otteluissa suuret kansanjoukot mobilisoituvat faniryhmiksi, jotka kytkevät koko lapsenomaisen identiteettinsä pallonpelaajiin. Voitosta tulee kansallinen tapahtuma, joka nostaa jokaisen tuon kansakunnan jäsenen muita paremmaksi ja vastaavasti häviö painaa hänet muita huonommaksi. Aikuisen näkökulmasta kaikki tämä on mielettömyyttä, mutta yhä laajemmat kansalaisryhmät kaikilla yhteiskunnan tasoilla tekevät siitä todellisuutta. Älymystö taputtaa ja todistaa, että fanius on ”elämää suurempaa”..

Jokainen järjissään oleva ihminen kuitenkin selvänä hetkenään myöntää, ettei pallopelijoukkueen kohtaloilla ole yhtään mitään tekemistä ihmisten tai kansakuntien keskinäisen paremmuuden kanssa. Kukaan ei toki tule paremmaksi siitä, että häntä ”edustava” joukkue, ties miten ja mistä kokoon haalittu, sattuu voittamaan. Peleissähän sattumalla on sitä paitsi aina merkittävä roolinsa. Mielettömyyttä puujaloilla on kuvitella, että jokin tietty erityinen pelitilanne, erityisesti maailmanmestaruusottelu, osoittaisi erityisen hyvin joukkueen ja sen viiteryhmän etevyyden.

Mutta voidaanko todella sanoa, että tietynlainen käyttäytyminen olisi objektiivisesti typerää? Ehkäpä tällainen arvotus on vain kulttuurinen konstruktio? Jospa ”aikuismaiset” ja ”sivistyneet” käyttäytymismallit ovat tai olivat vain tapoja erottautua, ryhtyä muita paremmiksi?

Kun katsoo katuyleisön reaktioita jonkin suuren ottelun ratkettua, tuskin tarvitsee tutkimuksia osoittamaan havaittujen käyttäytymismallien primitiivisyyttä. Oman egon katteeton pönkittäminen ja vastustajien demonisointi saavuttavat yhä uudelleen absurdit mittasuhteet. Mielipuolinen mekastus ja riehunta, suunnitelmalliset ja spontaanit väkivallanteot, sanalla sanoen äärimmäisen lapsenomainen käytös sisältää paljon sellaisia aggressiivisia primitiivireaktioita, joita mikään sivistynyt yhteiskunta ei voi hyväksyä normaalioloissa.

Barbaria on palannut sivilisaatioomme eikä sille näy vastavoimia. Väkivaltainen fanikulttuuri saattaa jonkinlaisen kyökkipsykologian mukaan olla aggression vaaratonta purkautumista ellei peräti sublimaatiota. Parempi siis jalkapallo kuin sota.

Terve järki sanoo, etteivät nämä ole mitään vaihtoehtoja. Eihän edes sodassa hyväksytä nykyään niin primitiivisiä käyttäytymismalleja ja vastustajan infantiilia mitätöimistä kuin urheilun liepeillä rehottavassa fanikulttuurissa. Tämä yleisen lapsellistumisen trendi sopii hyvin yhteen sen kanssa, että lasten ei enää katsota tarvitsevan kasvatusta vaan heidän oletetaan kasvattavan vanhempiaan. Juuri he ovat autenttisia ja luovia olentoja ja niinpä vanhemmat voivat vain pyrkiä heidän käytöstään kannustamaan. Ja on sitä sitten kannustettukin, valtionpäämiestasolle saakka, kulttuuriministeristä puhumatta.

En yritä kieltää ketään kunnioittamasta idolejaan tai vaikka omistamasta elämäänsä fanittamiselle. En myöskään kuvittele, että nykykulttuurimme olisi ilman muuta surkeampaa kuin menneen ajan uljaat saavutukset. Yleisesti ottaen asia on päinvastoin. Mutta jos haluamme ymmärtää omaa aikaamme historiallisen kehityksen osana ja etappina, meidän kannattaa panna merkille myös tämä trendi. Se saattaa sanoa meille paljonkin.

Mainittakoon selvyyden vuoksi, että tämän kirjoittaja on pohjimmiltaan lapsellinen tapaus, jonka mielestä päivä ilman leikkimistä on hukkaan heitetty. Mutta, kuten Saarnaaja sanoi, kaikella on aikansa ja ainakin minun mielestäni lisäksi vielä paikkansa. Hyötyä tavoittelematon leikki ja paljon puhuttu luova hulluus ovat elämän suola ja kaiken kehityksen avain, mutta kaikki leikki ja kaikki hulluus tuskin ovat yhtä arvokkaita, vaikka me nykyään näin lähtökohtaisesti oletamme.