Rakkaus ei tunne rajoja

Rakkaus ei tunne rajoja

Ihastuttava venäläinen kansanlaulu sanoo sen tunteikkaasti:

Kullannuppusein, pikku kultasein,

kanssas haaveillaan, rantaa kuljetaan

…

väki kuiskii vaan, kummastella saa,

mikä pari tuo, keitä lienee nuo?

Tuskin siskoaan vie, vaimo eihän se lie,

urho uljas on, armas verraton

Alkukieli sointuu paremmin:

АХ ТЫ, ДУШЕЧКА

Ах ты, душечка, красна девица,
Мы пойдем с тобой, разгуляемся.

Мы пойдем с тобой, разгуляемся
Вдоль по бережку Волги-матушки.

Эх, пускай на нас люди зарятся:
«Ну и что ж это, что за парочка!

То не брат с сестрой, то не муж с женой,
Добрый молодец с красной девицей!»

…

Laulun pari saattoi olla niin sanotusti tasasuhtainen, siitä ei kuulija pääse varmuuteen. Ehkä tässä kummasteltiin vain pariskunnan uhkeutta, mitä ei liene saavutettu karppaamalla eikä anoreksialla.

Joka tapauksessa sivullisilla on useinkin tapana töllistellä ja pohdiskella asioita, jotka eivät heille kuulu. Tällaisia ovat muun muassa rakastavaisten ikäerot. On pidetty sopimattomana, jos mies seurustelee sellaisen naisen kanssa, joka voisi olla hänen tyttärensä. Ns. puumien mielenkiinto nuoruutta kohtaan herättää tietenkin aivan toisenlaisia tunteita, eikä kuulu tässä asiaan.

Asiaan kuuluu sen sijaan, että on hyvin ansiokasta toteuttaa avoimesti synnynnäistä vähemmistötaipumustaan, yhteisön paineesta välittämättä. Tämä ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi nykyisen vaalikampanjan aikana. Saattaa jopa olla niin, että tällainen taipumus ja sen demonstroiminen on sitäkin arvokkaampaa, mikäli siihen liittyy huomattava ikäero, eli juuri edellä mainittu vanhemman ja lapsen suhteen potentiaalinen asetelma. Jos varttunut nelikymppinen vähemmistöhenkilö bongaa puolta nuoremman samanmielisen partnerin, arvostus vain lisääntyy.

Tasan eivät käy onnen lahjat: jos lihaasyövä suomalainen heteromies kävisi jossakin kehitysmaassa poimimassa parikymppisen, hädin tuskin lukutaitoisen tytön vakiseuralaisekseen, niin hänen päivänsä edistyksellisissä piireissä olisivat luetut. Mahdollinen kristillinen avioliitto vain pahentaisi asiaa. Siinähän heteronormatiivisuuden kautta tehtäisiin pilkkaa todellisista arvoista, jotka liittyvät ruumiillisuuden omaehtoiseen toteuttamiseen.

Mutta maailma nyt on näin rakennettu ja olkoon minun puolestani. Toteuttakaamme kaikki synnynnäisiä taipumuksiamme lakien puitteissa. Tässä tapauksessa presidenttiehdokkaamme näyttävät täyttävän kriteerit. Jos Jenni olisi ollut kaksikymmentä vuotta nuorempi tai Antonio kolme vuotta nuorempi, olisikin häkki heilahtanut.

Voi kyllä miettiä, olisiko tämäkään ollut oikein. Olemme päässeet edistyksellisyydessä pitkälle, mutta ei loppuun saakka.

Vielä muutama vuosikymmen sitten oltiin Suomessa varsin suvaitsemattomia monissa asioissa. Olimme suunnilleen yhtä suvaitsemattomia kuin amerikkalaiset. Homoseksuaalisuus oli sekä tautiluokituksessa että rikoslaissa julistettu yhteiskuntakelvottomaksi. Ei ollut puhettakaan rekisteröidyistä parisuhteista tai adoptio-oikeudesta saatikka nyt homojen kirkkohäistä.

Tilanne on sen jälkeen muuttunut jotakuinkin yhtä jalkaa Amerikan edistyksellisimpien valtioiden kanssa. Nyt homous on pelkästään ylpeyden aihe ja yhäkin varsin muodikas, joskin ehkä menettänyt uutuudenviehätystään. Mutta vielä sentään näyttää olevan erityisen hienoa ja renessanssihenkisen avaramielistä, mikäli varttunut mieshenkilö yhyttää partnerikseen yhden tai useampia nuorukaisia eikä esim. nuoria neitosia. Viimemainitusta hän saisikin aika höykytyksen. Mutta niinhän se on, että jos ihmisellä on jokin synnynnäinen ominaisuus, jota hän ei voi muuttaa (tyydyttämättömään heterokiimaan ei kukaan ole kuollut), ei asiaa voi enää pitää paheena, saati sairautena vaan yksinkertaisesti vain yhtenä synnynnäisenä ominaisuutena. Meitähän on moneksi ja kuuluu ollakin. Jo pelkkä ajatus jonkin tällaisen asian rankaisemisesta rikoksena saa nykyään kylmiä väreitä kenen tahansa liberaalin ihmisystävän selkäpiihin ja sellaisen ehdottaminenkin panee pian liikettä oikeusviranomaisiin. Kaiken kukkuraksi tiedämme nykyään, ettei rangaistus ketään paranna, vaan päinvastoin. Kosto puolestaan on primitiivisen persoonallisuuden tunnusmerkkejä ja kuuluu jollekin toiselle vuosisadalle. Tämä ei tietenkään koske raiskauksia.

Kuitenkin meillä näyttäisi vielä olevan ryhmiä, jotka eivät ole saaneet tasa-arvoista kohtelua. Mieleeni tulevat ainakin himomurhaajat, nekrofiilit, eläimiin sekaantujat ja pedofiilit. Näistä ainakin pedofilian on todettu olevan synnynnäinen ja parantumaton taipumus. Niinpä sen tasa-arvoisuutta muiden taipumusten kanssa on vaikea kiistää, niin kauan kuin kyseinen yksilö ei vahingoita toiminnallaan muita. Yleinen ja luultavasti oikea käsitys lienee, että lapsiin sekaantuminen on nimenomaan vahingoittavaa toimintaa ja siksipä se on tietenkin kiellettävä. Mitäpä sen sijaan on sanottava taipumuksen toteuttamisesta sellaisissa olosuhteissa, joissa se ei ketään vahingoita? Himomurhaajilla ja nekrofiileillä näyttäisi tässä suhteessa olevan parempi asema, sillä heille aivan ilmeisesti suunnattua ohjelmaa voi saada televisiosta joka päivä.  Lehdissä näkee silloin tällöin uutisia lapsipornorinkien paljastumisesta ja rangaistukset ovat olleet kovia, sillä tuo porno on tehty oikeita lapsia hyväksi käyttäen. Myös moraalinen närkästys on suurta ja aitoa.

Mutta entäpä jos tuotettaisiin tuollaista aineistoa virtuaalisesti? Siinä tapauksessa ympäröivällä yhteiskunnalla tuskin olisi oikeutta inhon ja vihan ilmauksiin saati rankaisuoikeutta. Toteuttaisivathan kyseiset ihmiset vain itseään ja synnynnäisiä taipumuksiaan tuottamatta vahinkoa kenellekään. Eikö tämän kieltäminen tai paheksuminen olisi nimenomaan vastoin yhteiskuntamme perusperiaatteita? Pedofiilit siis ulos kaapista ja supporting groupeihin. Pinssillä voisi kertoa olevansa ominaisuudestaan ylpeä.

Bertrand Russell päätteli aikoinaan, että ihmiskunnan kokonaisedun kannalta ihanteellista olisi, mikäli murhaajat ja muut suuret lurjukset lähetettäisiin kaikessa salaisuudessa mukaviin oloihin syrjäiselle saarelle samaan aikaan, kun muu yhteiskunta luulisi heidän kärsivän pelottavaa ja julmaa rangaistusta. Ongelmana ovat tietovuodot, ei etiikka, ainakaan Russellin mielestä.

Mutta jokin meissä on, joka panee useinkin kammoksumaan ja jopa vihaamaan tiettyä erilaisuutta. Ehkä se on pelkoa. Voin vain kuvitella, millainen kohtalo olisi pedofiilillä, jonka joukko äitejä yllättäisi yksinäisellä paikalla niin sanotusti savuava ase kourassaan tai vaikkapa vain väärästä ylpeydestä todistava pinssi rinnassaan. Tämä aivan siitä huolimatta, ettei asianomainen taipumukselleen mitään mahda eikä kovakaan käsittely häntä paranna. ”Eheyttämisyritykset” ovat tiettävästi toivottomia.

Jotenkin ymmärrän noita kuviteltuja vanhempia, vaikka luulen, ettei heidän reaktiotaan saisi hyväksyä. Olisiko yhteiskunnan ponnistukset suunnattava suvaitsemattomuuden kitkemiseen tässäkin asiassa? Onko kulttuurimme kehitys siis vielä kesken? Tähän ei kannata vastata viittaamalla lasten kärsimyksiin, ne on nimenomaan rajattu pois tästä periaatteellisesta eettisestä kysymyksestä.