Ystävämme sika

Ystävämme sika

Omistan ranskalaisen pikku kirjasen Notre ami, le vin. Se kertoo viinin herttaisuudesta ja lämpimästä ystävyydestä, johon se meitä kutsuu. Jos ihminen sen sijaan horii viiniä kitaansa pullotolkulla ja sitten naama turvoksissa ihmettelee, kun ei jano lähtenytkään, ei vika ole viinissä.

Sama on asia sian kanssa. Päinvastoin kuin muhamettilaiset ja juutalaiset kuvittelevat, sika on eläimistä jaloimpia ja viisaimpia. Koska se on myös herkullinen, on sen kohtaloksi tullut uhrautua korkeamman olennon hyväksi.  Tämä on tietenkin sian näkökulmasta kauhistuttavaa, mutta kuolemahan on kaiken lihan osa. Jos sioilla olisi uskonto, se ehkä korostaisi kohtalon väistämättömyyttä ja siihen alistumista. Ukrainalaiset, joiden tärkeänä prioriteettina on aikojen saatossa ollut pitää muhamettilaiset rosvojoukot poissa pihoiltaan, pitävät sikaa lähes pyhänä. Uskollinen, joskaan ei varsinaisesti uskonnollinen, sika hoiti karkottamisen jo omalla viattomalla röhkinällään.

Setäni Väinö kertoi aikanaan rakastavansa sikaa. Tämä intohimo matkaan saattoi sen ajan lääkärien tulkinnan mukaan maksakirroosin, jonka hän, lähes raitis mies, onnettomuudekseen sai. Mutta monet meistä tulevat joka tapauksessa elämään kyllin vanhoiksi saadakseen jonkin aivan ansaitsemattoman taudin, johon sitten kuolevat. Yleensä kyseessä on keuhkokuume, joka lopulta armahtaa sen, jonka sydän vain kestää ja kestää.

Tuskin Väinö-sedän kirroosi sittenkään oli sian syytä tai edes sikaan kohdistuneen liiallisen intohimon seurausta. Pohjois-Karjalassa havaittiin aikanaan, että läskin ja maitorasvan kulutus oli päässyt paisumaan suoranaisen sikailun asteelle. Noita tyydytettyjä rasvoja ruokavaliosta vähentämällä onnistuttiin vähentämään myös sydän- ja verisuonisairauksia. Sianvastainen propaganda, johon liittyi voin demonisointi, aiheutti nopeasti sen, että sian herkullisinta antia, sen läskiä, alettiin suorastaan karttaa kuin muhamettilaiset ikään. Uskomattoman nopeasti jalostettiin pitkäselkäisiä sikoja, jota näyttivät ja maistuivat vinttikoirilta. Niiden lihan syöminen oli melko epäkiitollinen tehtävä, mutta ajan hurmosuskovaisten mielestä juuri se oli oleva ihmiskunnan pelastus.

Noista ajoista lähtien on hiukan palattu takaisin kohti läskin rehabilitointia. Onhan puhdas läski sentään kevyt vaihtoehto esimerkiksi margariinille ja monin verroin maukkaampi, oikein käsiteltynä myös leivän päällä. Tarkoitan sitä herkkua, joka meilläkin oli joskus saatavana silavan nimellä ja jota venäläiset kutsuvat nimellä salo. Salo po-domašnemu, salo po-vengerski, koptšenoje salo… silavaa paprikan kera, silavaa valkosipulilla kyllästettynä, savusilavaa… Kun siihen lisätään pala hyvää ruisleipää ja pieni tujaus vodkaa, niin luuleepa ihminen olevansa taivaan ilossa!

Nykyään siis todella on jälleen jalostettu hiukan läskisempiä sikoja, koska karu totuus oli, että sian jaloa aromia kantaa nimenomaan rasva, joka on myös ruoanlaitossa välttämätöntä. Jos yrittää tehdä vaikkapa hyvän karjalanpaistin vähärasvaisesta siasta, on työ yhtä turhaa kuin jos yrittäisi paistaa pihviä 100-asteisessa uunissa. Kunnon tulos edellyttää korkeata lämpötilaa ja rasvan tunkeutumista siihen lehmävainaan korkeasti kunnioitettavaan jäämistöön, joka on ihmiselle annettu, että hän käyttäisi sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Vain ystävämme sika takaa herkullisimman mahdollisen lopputuloksen. Öljy on hyvää joissakin asioissa ja sama koskee voita. Sialla tulee kuitenkin aina olemaan oma paikkansa keittiön ja sen antimista nauttivien sydänten oikeassa kammiossa.

Mannerheimia on joskus maassamme ihmetelty ja jopa ylenkatsottu hänen gastronomisten harrastustensa takia. Kysymys ei kuitenkaan ollut snobbailusta, vaan kunnioituksesta niitä luojan antimia kohtaan, joita meidän on joka tapauksessa elääksemme määrä nauttia. Mikäli teemme tämän raa’asti ja vailla kunnioitusta, olemme yksinkertaisesti barbaareja. Huomatkoot esimerkiksi kevytlevitteiden käyttäjät tämän seikan ja kätkekööt sydämeensä.

Kunnon sikaa on vaikea saada. Se alkaa nykyään jo olla erikoisherkkua, kuten kaikki muukin todella laadukas ja maistuva ruoka. Voin löytäminen rasvatiskeiltä on jo kauan ollut ponnistelujen takana, tilliä ei enää löydä, vain jotakin hiukan sitä muistuttavaa lajiketta, jossa ei ole makua. Tomaatit eivät enää maistu millekään, ne eivät edes koskaan kypsy, vain mätänevät. Leipä on kurjaa höttöä, usein valmiiksi leikattua ja muoviin pakattua, mikä takuuvarmasti tekee siitä täysin kelvotonta. Lihassa ei ole luuta, vain lähes mautonta fileetä on joka paikka pullollaan. Ja kuluttaja nielee kakistelematta kaiken tämän.

Mutta se, joka jostakin syystä onnistuu saamaan käsiinsä oikeata sikaa, ristiköön itsensä ja ryhtyköön saaliiseensa mitä toiveikkaimmin mielin. Suomalaisen pirtin sydän, uuni, on paikka, jossa sialle on aina valmistettu kunniasija. Sian kanssa on mahdollista tehdä kaikkia niitä ruokia, jotka vaativat tuntien kypsytystä ja joita esi-isämme ovat vuosisadasta toiseen nauttineet silloin, kun on ollut juhlan ja yltäkylläisyyden aika. Sotien ja pulan aikana suurimpana unelmien kohteena ovat olleet sian särvittämät paistit, laatikot, kukot, padat ja soossit. Ankaran ruumiillisen työn palkkana oli ennen vahva ja rasvainen ruoka, jonka kaikkensa antanut elimistö vastaanotti kiitollisella riemulla.

Se, joka nykyään liikkuu vain kuntosalilla, ei ansaitse kunnon raavaan miehen ateriaa, mutta kylliksi paastottuaan myös hän voi hyvällä omallatunnolla muistaa ystävänsä sian uhrautuneen myös hänen puolestaan ja rauhallisella mielellä nauttia kohtuullisen osuutensa. Jo Aristoteles tiesi, että kohtuus on kaikista asioista vaikeimpia. Tämä koskee myös suhdettamme sikaan. Sikojen tuottaminen halvalla massatuotantolaitoksissa ei ole reilua. Niiden muuntaminen mauttomaksi fileemassaksi ja sen älytön puputtaminen aamusta iltaan on pelkkää rienausta. Mutta ehkäpä maailma vielä menee siihen, että meistä itse kukin paimentaa takapihalla omaa sikaansa ja syö sitä sitten aikanaan, kohtuudella ja asiaankuuluvalla hartaudella. Nykyisissä oloissa voisi sen sijaan olla kohtuullista suorastaan pidättäytyä syömästä kelvottomasti tuotettua sikaa tai ainakin pyytää aina siltä anteeksi, kuten karhulle aikoinaan oli tapana sanoa.

Muuten, sikaan sekoitettu karhusäilyke maistuu sekin varsin hyvältä.