Pietarin iltoja

Pietarin iltoja

Taantumuksellisena suuresti arvostamani Joseph de Maistre kirjoitti kerran tunnetun teoksen Soirées de Saint Petersbourg, jossa kuvasi iltojaan ja hieman päiviäänkin palatsien kaupungissa. Tarkkaan ottaen hänen teoksensa nimi tarkoittaa Pietarin iltamia tai illatsuja, mutta käännös ”Pietarin iltoja” on oikeastaan parempi ja sisältää jo kaiken. Kuka voisikaan kuvitella iltaa Pietarissa ilman minkäänlaista juhlintaa tai ainakin juhlamieltä? Toki sellaista sattuu jokaiselle, mutta ne eivät oikeastaan jää muistiin eikä ole tarviskaan. Ihmiselle juhla on joka tapauksessa lähempänä elämän tarkoitusta kuin pelkkä vegetointi tai edes uuras lukeminen, laskeminen tai muu sinänsä ansiokas ja palkitseva toiminta. Muistettakoon, että myös Nietzsche arveli nykyisen ihmislajin edustajien saattavan päästä juuri juhlissa sellaiseen korkeampaan mielentilaan, jossa tulevaisuuden korkeammat ihmiset ovat jatkuvasti. Kannattaa siis yrittää tätäkin kautta kurkistaa valoisaan tulevaisuuteen.
Sikäli kuin asia koskee Pietaria, kannattaa myös muistaa, että itse asiassa koko kaupunki aikoinaan perustettiin illanviettoja varten. Pietari Suuri määräsi assembléet pakollisiksi. Niissä tuli vallita uudenlainen vapaa henki vailla seremonioita ja vanhavenäläisiä kohteliaisuuksia. Naisten oli tultava mukaan ja tämä oli määräys eikä pyyntö. Tämä Pietarin ajan tusovka oli osa hänen vallankumoustaan ja merkitsi niskalenkkiä Moskovasta ja sen tyhmänylpeistä pajareista. Assembléessa kohtasivat toisensa niin ruhtinas kuin laivuri, käsityöläismestari kuin kenraali. Sinne mentiin ja tultiin omia aikojaan kuin majataloon ja isäntää oli rangaistuksen uhalla kielletty ottamasta vieraita seremoniallisesti vastaan tai heitä hyvästelemästä. Mikä tärkeää, siellä ei vain pidetty hauskaa, vaan myös hoidettiin asioita, kuten Pietarin ukaasi nimenomaan määräsi. Kenttä oli vapaa myös verkostojen syntyä.
Taivaan esikartanoiden riemuja ihmiset pääsevät nauttimaan monia teitä. Lempi, joka on nykyajan suosituin ja ilmeisesti myös rahalliselta arvoltaan merkittävin toimiala, jääköön tässä rauhaan. Mikään ei ole tylsempää kuin lukea toisten selostuksia seikkailuistaan Venusvuorella tai sen lähiympäristössä. Poikkeuksena mainittakoon esimerkiksi gynekologi Mies Reenkolan muistelmat, mutta hän olikin ammattimies sanan täydessä merkityksessä ja harvat meistä ovat kykeneviä lisäämään olennaista hänen tutkimuksiinsa. Jatkakoot teemaa ne, jotka arvelevat pystyvänsä tässä asiassa ns. panemaan paremmaksi.
Yhtäkaikki, ravintolan tuoli, kuten Englannin historian ehkä merkittävin intellektuelli, tri Johnson sanoi, on inhimillisen onnen valtaistuin ja näyttää hyvin vielä sopivan niillekin, jotka tuskin enää pysyvät satulassa. Ljubvi vse vozrasti pokorny, väitti Pushkin, joka kuoli keski-ikäisenä. Siis kaikki ikäkaudet joutuvat nöyrtymään lemmen edessä eli eivät ole siltä turvassa. Näin se toki on, mutta ehkä vieläkin suuremmassa määrin asia pätee ruokaan, nimenomaan juhlaillallisiin, joissa ruoka ja viini ovat tärkeässä roolissa, vaikka eivät välttämättä yksinvaltiaita. Näet hyvät illanistujaiset ovat kyllä ajateltavissa myös huonon ruoan ja kurjan juoman kera, mutta loistavakaan ruoka synkässä yksinäisyydessä ei riitä luomaan iltaa, joka muistetaan, Pietarin iltaa…

Nimeä kaksi kaunista
Alla ja Nataša,
Ne säilyy ainaisesti
Poikien muistoissa…

(sävel: On lautalla pienoinen kahvila)

Pietarissa iltojani sulostutti kahden vuoden ajan kaksi viehättävää nuorta rouvaa, Alla ja Nataša. Heistä Natašaa voi pitää kauniimpana sanan tavanomaisessa mielessä ja hänessä oli aimo annos aitovenäläistä naisellista oveluutta, joka on muuan merkittävä viehättämisen väline. Alla sen sijaan oli täysverisen kokin mainio prototyyppi. Hän laittoi ruokaa rakkaudella, etsi Kužnetšnyi-torilta parhaat raaka-aineet (niitä siellä todella oli ja on!), hän suorastaan säteili katsoessaan, miten hänen luomansa mestariteokset tuottivat taivaallisia hetkiä vieraille, joita oli sankoin joukoin kuin Puškinin nuoruudenrunoissa. Alla johti tiimiä ja kun ovelta asian tarkistanut Nataša tuli ilmoittamaan kaiken olevan valmista, pukeutuivat nämä daamit tarjoiluasuihin ja kantoivat pöytään toinen toistaan hurmaavampia ruokia, joiden tuoksut kertoivat, että illan kohokohta oli vasta tulossa.
Kaikki oli tehty mitä suurimmalla huolella ja jokainen yksityiskohta toimi. Leipä joka oli taatusti tuoretta ja hyvälaatuista, leikattiin vasta välittömästi ennen tarjoilua ja antoi oman vienon, mutta viehättävän lisänsä myös tuoksujen sinfoniaan. Kaikki raaka-aineet olivat tuoreita ja ruuat vasta valmistettuja. Ruoka ei elä kauan, se kuolee, selitti Alla minulle kerran vakavana. Vain tietyssä lyhyen elinkaarensa vaiheessa saattoivat nauttimamme karitsatkin antaa parastaan. Lammas oli ehdoton suosikkini ja Alla, joka tiesi tämän ilahdutti minua joskus sillä vielä myöhemminkin. Kun joskus voipuneena edellisen illan työstä ja taistelusta keräilin voimia alakerran seslongilla, toivat hyvät hengettäret sinnekin pyytämättä tervehdyksensä: marinoituja valkosipuleita, suolakurkkuja, vähäsuolaisia tomaatteja… kaikkea sitä ruokakokonaisuutta, jota saa kun tilaa ”miesten lautasen”, mužskaja tarelka. Vodkaa toki varoin tässä vaiheessa nauttimasta
Suomalaisen ruuan suurena ystävänä ja virkani puolesta sen propagoijana minun olisi ehkä pitänyt enemmänkin panostaa juuri meikäläisiin ruokalajeihin. Tätä en paljoakaan tehnyt ja syy oli yksinkertaisesti se, että Allan ja Natašan taide oli omassa lajissaan viety niin pitkälle, ettei siihen oikeastaan ollut mitään lisäämistä eikä siitä pois ottamista. Ymmärsin, että todellinen Pietarin ilta, soirée, edellytti, että kaiken oli oltava parasta. Tyydyin tähän, mikä ei ollut vähän. Joskus kyllä teetin esimerkiksi ”Marskin menun” ja hyväähän sekin oli. Yleensä ruualla kuitenkin oli funktionsa ennen muuta tunnelman luojana, yhtenä niistä tekijöistä, jotka yhdessä tekivät illasta muistelun arvoisen. Sillä ei ollut kansallisuutta, vaan yleisinhimillinen ulottuvuutensa.
Intellektuaalinen puoli soiréessa on ja oli hyvin tärkeä. Teemat pyrin valitsemaan pietarilaisen intelligentsijan mielenkiinnon kohteiden mukaan, oma isänmaani aina mukana. Aiheina Suomi ja sen kulttuuri ja yhteiskunta, sodat, seksi, meri, kieli, kirjallisuus, kiinnostavat ihmiset ja kirjat vetivät pienen salin aina täyteen yhä uudelleen. Porukka vaihteli aiheen mukaan, mutta mukana oli aina myös kunkin alan todellisia tuntijoita. Vähintäänkin gastronomia kiehtoi kaikkia ja myös tehosi heihin. Mukana oli joskus myös poliitikkoja, tunnettujakin.
Keskustelut olivat usein vilkkaita, eloisia, jopa intohimoisia. En koskaan kiduttanut yleisöä liian pitkällä henkisellä annilla, sillä Alla ja Nataša vaativat oikeutetusti oman vuoronsa kun aika oli kypsä. Mielestäni jokainen tilaisuus oli kokonaistaideteos, jossa henkinen anti yhdistyi aistien ja esteettisen kaipuun tyydyttämiseen hyvässä seurassa. Jos joku ei ymmärtänyt, että hänen aikansa oli täyttynyt, saatoin esimerkiksi poksautella pullojen korkkeja auki paikassa, josta ääni hyvin kuului yleisön joukkoon ja puhujallekin.
Viini oli oma lukunsa. Tuohon aikaan kunnon viinin ostaminen säädylliseen hintaan oli Pietarissa miltei mahdotonta. Satuin kuitenkin bongaamaan paikallisella Stockmannilla erikoistarjouksen ja tilasin heti sata pulloa. Se osoittautui loisto-ostokseksi ja uusin saman vielä pari kertaa. Myymälän johtajarouva rupesikin pian muistamaan minut ja suhtautui tavatessamme tai soittaessani aina hyvin rakastettavasti kuten vain venäläiset naiset osaavat, silloin kun he näkevät siihen syytä. Sitä ei tavallisen asiakkaan kohdalla tuolloin vielä oletettu olevan.
Kokonaistaideteokseen kuuli mielestäni myös tanssi ja musiikki ja yhä uudelleen kutsuin tuttuja musikantteja, jotka soittivat mustalais- ja juutalaismusiikkia. Se oli uskomattoman mukaansatempaavaa ja siitä lähtien olen aina verrannut alan yhtyeitä noihin loistaviin pietarilaisiin. En ole vielä huomannut parempia, kiitos vain taas kerran Sergei ja Tanja.
Miksi vieraita nyt noin hyysättiin? Eikö olisi voinut rajoittua korkeintaan tarjoamaan pikkuvoileipiä tai naksuja ja vettä tai ehkä moldavialaista viiniä? Miksi vielä kutsuttiin musikantit, joiden ohjelma ei ollut lähelläkään illan teemaa?
Olisipa hyvinkin. Olisi voitu myös laittaa kilpi, jossa käsketään riisumaan kengät sisälle tullessa, kuten oli Pohjoismaiden neuvoston instituutissa. Olisi voitu myös maksaa viimeisen päälle alennettuja palkkioita venäläisille sillä perusteella, että vaihtokurssi sattui olemaan kovin hyvä. Näin tehtiin jopa Helsingin yliopistossa, vaikkakaan ei koskaan minun toimestani.
Ja kaikki tämä niuhotus olisi saatu takaisin korkojen kanssa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Ei-vähäpätöisenä tavoitteenani oli joka kerta luoda todellinen Pietarin ilta, josta ihmiset poistuisivat ehkä ylentyneinä, ehkä huumaantuneina (mutta eivät änkyrässä), mutta joka tapauksessa tyytyväisinä kokemaansa, eivät nälkäisinä, vihaisina ja loukkaantuneina. Venäläiseen symposiumiin kuuluu, kuten sen kreikkalaiseen (symposion) ja roomalaiseen (convivium) alkumuotoonkin, olennaisena osana yhdessä juominen ja syöminen. Mikäli tilaisuus on lyhyt, sen kruunaa pelkkä furset (fourchette) ilman maljapuheita ja seremonioita. Jos se on pitkä, tarvitaan banketti, jossa alan mestarit saavat tilaisuuden esittää taitojaan kohteliaisuuksien ja sukkeluuksien alalla.
Fursetinkin puitteissa kollegat ja kylänmiehet saivat tilaisuuden osoittaa olevansa muutakin kuin oman alansa ammattilaisia. Muistan ikuisesti kuvanveistäjä Sivakovin hurjan kasakkatanssin viinipikarien keskellä. Myös mustalaisten esimerkki innosti monia oppineita merkittäviin laulu- ja tanssisuorituksiin. Sadat pietarilaisintellektuellit rikastuttivat parin vuoden mittaan pienen ullakkosalin luovaa ilmapiiriä myös erikoistaidoillaan, jotka olivat merkittävät.
Ymmärsin, ettei tehtäväni voinut olla vain levittää informaatiota ja hyvää sanomaa Suomesta tiedollisella tasolla. Yhtä hyvin olisin silloin voinut laatia lehti-ilmoituksia tai kirjoittaa internetiin, joka silloin otti ensi askeleitaan. Tehtävänä oli mielestäni yhdistää ihmisiä, luoda verkostoja, antaa pietarilaisille ja suomalaisille intelligenteille mahdollisuus tutustua ja ystävystyä tilaisuudessa, joka oli sitä varten paras mahdollinen.
Tämä taisi onnistua. Kaiken perustana oli tietenkin ruplan uskomattoman edullinen vaihtokurssi, minkä merkitystä ja sen avaamia mahdollisuuksia Suomessa ei yleensä lainkaan ymmärretty. Valtion kukkaroon ei lovea juuri syntynyt, sillä Pietarissa saattoi saada aikaan saman tuloksen jopa kymmenen kertaa halvemmalla kuin Suomessa. Typerä nuukailu olisi vain vahingoittanut maamme mainetta. Hyvän tarjoilun mukana yleisö, joka tunsi että sitä arvostettiin, oli valmis kuuntelemaan myös epämiellyttäviä totuuksia ja ajattelemaan hankaliakin asioita hyvässä ilmapiirissä.

Sellainen olit, Pietari, viime vuosituhannen lopulla, kaksisataa vuotta de Maistren jälkeen, bolševikkien kuristusotteen hellittäessä. Nyt taidat olla senaikaista raaempi, pöyhkeämpi ja vulgaarimpi, siltä minusta ainakin näyttää. Intellektuellit olivat tuohon aikaan vielä kaiken keskiössä, tai niin ainakin saattoi kuvitella. Nyt siellä ovat varkaat. Toki paljon hyvääkin on tapahtunut. Ihmiset elävät nyt paremmin, Putinin ansiosta tai siitä huolimatta, jääköön tässä arvioimatta. Pietarin ravintolat tarjoavat joka tapauksessa nyt entistä vielä monin verroin rikkaamman maailman, jossa asioivan on tosin myös syytä varautua siihen, että hinnat on tarkoitettu rikkaille. Varmaan sieltä jostakin vielä löytyy myös se vanha mukava seremoniaton tusovka, jossa kaupungin perustajan parhaat pyrkimykset saavat kauneimman toteutuksensa.