Kerrataan historiaa

Kun hyvät naapuruussuhteet katkesivat

Muuan venäläinen ystäväni lähetti hiljattain minulle lehtihaastattelunsa. Reportteri oli hieman ihmeissään kysynyt häneltä, oliko totta, että suomalaiset, joita oli pidetty sympaattisina ja mukavina naapureina, itse asiassa yhäkin kantavat kaunaa venäläisille ja salaa päin suorastaan synkästi vihaavat heitä. Tällainen käsitys oli nyt syntynyt niistä kymmenistä uutisista ja artikkeleista, joissa kerrottiin, miten suomalaiset ryöstävät venäläisiltä heidän lapsensa ja käyvät niillä kauppaa. Lapset sijoitetaan suomalaiseen perheeseen, joka lyö niillä rahoiksi. Tämän barbaarisen politiikan ideana oli siis kulttuurinen kansanmurha.

 Viattomiin lapsiin kohdistuneet rikokset olivat tietenkin kaikkein kuohuttavimpia, mutta lisäksi löytyi muutakin aineistoa vaikka millä mitalla. Imatralla esimerkiksi oli vandalisoitu venäläisten omistamia taloja törkeällä tavalla. Motiivina oli kansallisuusviha ja venäläisten asiamiehenä toiminut ihmisoikeusaktivisti, Helsingin yliopiston dosentti, oli todennut, ettei ollut juristin urallaan koskaan nähnyt mitään yhtä törkeää.

Ystäväni toppuutteli toimittajaa ja selitteli, että kansakuntien välit ovat aika monimutkainen asia. Jos nyt kaikenlaista ikävää tapahtuu, kuten uutiset todistavat, niin ei se vielä tarkoita sitä, että suomalaiset kantaisivat salassa puukkoa naapureidensa pään menoksi, eivät ainakaan kaikki. Oli historiassa ollut valoisiakin hetkiä ja kaikki suomalaiset eivät tietenkään olleet samanlaisia kuten eivät kaikki venäläisetkään.

Tämä haastattelu tehtiin melko hiljattain ja kuvastaa hyvin sitä odotushorisontin muutosta, mikä Venäjällä on Suomeen nähden tapahtunut. Venäläiset eivät ole vielä lakanneet tänne matkustamasta ja harvat taitavat tosissaan pelätä menettävänsä täällä lapsensa tai saavansa muuten osakseen vihamielisyyttä. Mutta monen mielessä Suomi ei enää ole sama kuin ennen, eikä tämä perustu heidän omaan kokemaansa, vaan lukemaansa.

 Se mukava suomalainen, joka ei koskaan suuttunut eikä valehdellut, ei enää hallitse kansallisten stereotyyppien Suomi-osastoa. Nyt sinne oli ilmestynyt katala russofobi, joka kyllä mielellään rahastaa turisteja, mutta salaa vihaa heitä. Tämä saattaa olla jo historiallinen käänne, jota voidaan verrata 1800-luvulla tapahtuneeseen mielikuvien muutokseen.

On turha sanoakaan, että ne uudet stereotypiat Suomesta ja suomalaisista, joita Venäjällä on muutaman viime vuoden aikana markkinoitu, eivät ole syntyneet sattumalta, vaan täysin määrätietoisen työn tuloksena. Jokainen suomalainen tietää, mistä on kysymys.

Mutta vilkaiskaamme historiaan. Moni saattaa kuvitella, että ”ryssäviha” on ikiaikainen suomalainen ilmiö, joka on kulttuurissamme vallinnut jo kukaties keskiajalta saakka, ellei ole sitäkin vanhempi. Vaikka tässä perää onkin, ei mutkia kannata vetää liian suoriksi. 1800-luvun jälkipuoliskolla Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan suhteet olivat suorastaan idylliset ja tämä oli molempien osapuolten kannalta mitä edullisinta.

Venäjä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla suomalaisten mielikuvissa sangen pidetty ja arvostettu naapuri. Sitä pidettiin nimenomaan naapurina, koska raja suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä oli monessa suhteessa korkea ja suomalaiset kantoivat huolta siitä, että myös pysyisi sellaisena. Emämaan ylivoimaiset resurssit olisivat riittäneet Suomen tuhoamiseen ja se ymmärrettiin meillä hyvin. Joka tapauksessa, niin kauan kuin Venäjä vältti kajoamasta Suomen erityisasemaan, olivat suhteet ystävällisen hyvänsuopaiset. Suomalaisten lojaalisuus keisarikunnalle oli ainutlaatuista ja hallitsijat osasivat arvostaa tätä aina Nikolai Toiseen (Viimeiseen) saakka.

Nykyisen Suomen historiallisesta muistista on jo häipynyt se, miten hyvässä maineessa esimerkiksi Pietarin kaupunki suomalaisten keskuudessa oli. Tunnetusti siellä enimmillään asui liki kaksikymmentätuhatta suomalaista ja Inkerinmaan ja Kannaksen talonpojat ”suomalaistivat” kaupunkia vielä lisää. Suomalaisuuden merkitystä ei sinänsä kannata liioitella, saksalaisia oli kaupungissa kaksi kertaa enemmän ja heidän sosiaalinen asemansa ja sivistyksellinen merkityksensä oli vielä tätäkin paljon suurempi. Suomalaisia, lähinnä ruotsinkielisiä, palveli pääkaupungin viroissa ja armeijan yksiköissä samanaikaisesti vain muutama sata. Saksalaisten määrä oli moninkertainen.

Joka tapauksessa Pietari oli suomalaisten matkailijoiden silmissä loistava metropoli, jonka ihmeitä ei väsytty selostamasta kotimaan lehtien sivuilla. Vaikka matka Helsingistä Pietariin alkoi vuodesta 1870, rautatien valmistuttua olla monelle lähes jokapäiväinen rutiiniasia, riitti kaupungista aina kertomista suomalaisten lehtien sivuilla. Varsinaisten turistinähtävyyksien ohella eksoottisia spektaakkeleita olivat erilaiset hovijuhlat kulkueineen, laskiaisviikon karnevaalit, pääsiäisen kirkolliset rituaalit ja monet muut tapahtumat, Krasnoje Selon leirimanöövereistä Pavlovskin puistomusiikkitapahtumiin.

Suomalaisten lehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat vuoteen 1890 mennessä Pietarista yli seitsemänsataa artikkelia, joissa kuvattiin paitsi nähtävyyksiä ja merkittäviä tapahtumia, myös tavanomaista elämänmenoa ja venäläistyä ihmistä. Nämä kuvaukset, joihin jokainen voi nykyään internetin välityksellä tutustua, olivat kauttaaltaan ystävällisiä ja arvostavia. Itse asiassa kuvaukset suurkaupungin pimeistä puolista olivat erittäin harvinaisia. Sen sijaan ihasteltiin katujen siisteyttä ja liikenteen sujuvuutta, lumenluonnin tehokkuutta, ihmisten kurinalaisuutta ja kohteliaisuutta, poliisin hyvää käytöstä ja niin edelleen. Helsinkiin verrattuna Pietari esitettiin kunnallistekniikan mallikaupunkina ja sen asukkaiden käytöstä kuvattiin mallikelpoiseksi.

Luku sinänsä on venäläisen ihmisen kuvaus. Kliseet venäläisten ”leveästä luonteesta” ja lämpimästä tuttavallisuudesta osoittautuivat tosiksi myös näissä kuvauksissa. Pääsiäisyön suudelmat olivat suomalaisille eksoottinen esimerkki toisenlaisesta kulttuurista, jossa läheisyys konkreettisesti ulottui myös luokkarajojen yli. Hämmästyttävää kyllä, luokkarajat nähtiin Suomea matalampina Venäjällä, jossa maaorjuus oli vasta hiljattain lakannut. Venäläisten avoimuus ja kohteliaisuus esitettiin arvostettavina ominaisuuksina. Kielteisenä piirteenä esiintyi taipumus kiskoa pahaa-aavistamattomilta kovia hintoja ja vaatia juomarahoja.

Kirjeenvaihtajien todistuksen mukaan venäläiset tulivat suomalaisten kanssa hyvin toimeen. Kannaksella he olivat hyvin suosittuja, koska osallistuivat paikallisiin juhliin ja olivat avokätisiä myös erilaisissa rahankeräyksissä.

Suomalaiset taas olivat venäläisten tuonaikaisissa kuvauksissa monessa suhteessa esikuvallisia: rehellisiä, ahkeria, omanarvontuntoisia, sivistyneitä ja lainkuuliaisia sekä tavoiltaan yksinkertaisia. Umpimielisyys ja kostonhimoisuus nousivat esille harvalukuisten paheiden joukossa.

1800-luvun lopulla tähän hyvän naapuruuden ja ystävällisen tunteiden paratiisiin oli jo luikerrellut käärme. Venäjän nationalistiset voimat paheksuivat Suomen erityisasemaa ja vapaamielisiä laitoksia ja vaativat niiden hävittämistä. Lehdistöhyökkäys, jossa ei panoksia säästelty, jatkui itse asiassa vuosikymmeniä.

Suomalaisten näkökulmasta kyseessä oli kuolettavan vaarallinen uhka ja kun itse keisari Nikolai II:n hahmossa liittyi Suomen vihollisten rintamaan, oli välien lopullinen katkeaminen pian tosiasia myös kansalaisten tasolla. Suomesta alettiin kirjoitella venäläisiin lehtiin sensaatiomaisia, pilkallisia ja ylimielisiä artikkeleita. Niissä usein aivan mitättömiä pikkuseikkoja nostettiin esiin ja niistä tehtiin suuria esimerkkejä suomalaisten venäläisvastaisuudesta, raakuudesta ja sivistymättömyydestä.

Suomalainen isänmaallisuus leimattiin rikolliseksi separatismiksi. Erikoisesti kunnostautui 1900-luvun alussa Okrajny Rossii-lehti, joka julkaisi myös suuren määrän suomalaisvastaisia pamfletteja. Niissä ei kaihdettu leimaamasta koko Suomen kansaa luihujen pettureiden ja loiseläjien joukkioksi.

Kun vastakohtaisuus kärjistyi suomalaisten kieltäydyttyä noudattamasta laittomina pitämiään määräyksiä, oltiin ennen pitkää tilanteessa, jossa jo vuodatettiin verta. Kuolonuhrien määrä jäi yllättävän vähäiseksi, mutta tämä johtuu ennen muuta siitä, että Suomi itsenäistyi ennen kuin enemmän ehti tapahtua.

Edellä on puhuttu vain ”suomalaisista” ja ”venäläisistä”. Itse asiassa molemmat tietenkin jakaantuivat erilaisiin ryhmiin. Liberaali venäläinen mielipide puolusti koko ajan Suomea. Taantumuksellinen suunta sen sijaan vaati Suomen erityisaseman tuhoamista ja mustamaalasi parhaansa mukaan sekä Suomen poliittisia ja yhteiskunnallisia oloja että sen kansaa.

Kuvaava esimerkki on Rossija-lehden kirjoitus ”Ihmistavarat” vuodelta 1910. Siinä oikeistolainen kirjoittaja kuvasi suomalaista huutolaisjärjestelmää käyttäen lähteenään suomalaisia työväenlehtiä. Jälkimmäiset etsivät parhaansa mukaan tuon ajan sosiaalihuollosta epäkohtia, joita toki löytyikin. Rossija-lehden kirjoittaja olisi kyllä löytänyt paljon pahempaa kurjuutta itse emämaasta. Se, että hän etsi niitä Suomesta, liittyi ajan poliittiseen taisteluun. 

Tuon ajan liberaalit lehdet kuvasivat Suomea maailman demokraattisimpana maana, jossa lakeja noudatettiin eikä korruptiota ollut. Siitä Venäjälläkin olisi ollut otettava oppia sen sijaan, että yritettiin tukahduttaa vapaus myös Suomessa. Argumentti oli pirullisen osuva ja niinpä taantumukselliset yrittivät osoittaa, ettei Suomi suinkaan ollut esikuvallinen eivätkä sen asukkaan lainkuuliaisia ja rehellisiä. Kaikki, mikä saattoi edesauttaa tällaisen kuvan syntymistä Suomesta, otettiin siekailematta käyttöön.

Vuosikymmenten lehdistökampanja aiheutti tietenkin vastavaikutuksen. Vuonna 1917 oli 1880-luvun suomalaisten kirjeenvaihtajien auvoinen Venäjä-kuva enää muisto vain. Venäjä esiintyi nyt laittomuuden, väkivallan ja valheellisuuden lähteenä, suurena sivistymättömänä barbariana, joka halusi väkisin painaa edistyneemmät reuna-alueet omalle tasolleen. Helmikuun vallankumouksesta alkanut sotilasmielivalta, joka vuoden loppua kohti vain paheni, sai nyt palvella koko Venäjän ja venäläisyyden symbolina.

Suomalais-venäläinen välirikko 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa johtui tietenkin monenlaisista tekijöistä. Pelkkä sanomalehtikirjoittelu ei ollut sille riittävä syy, mutta on varmaa, että se sekä vaikutti ristiriidan syvenemiseen että niihin mielikuviin, jotka vastapuolesta konfliktin kestäessä syntyivät. Journalistit, jotka ajoivat lyhytnäköistä puoluepolitiikkaa lehdistön avulla sen sijaan, että olisivat pyrkineet objektiivisuuteen, olivat osaltaan syyllisiä välirikkoon. He vaikuttivat suoranaisesti siihen, että naapurikansojen välille aukesi kuilu, jonka umpeutumiseen kului lähes vuosisata.