Eurooppalainen sekamelska ja siitä selviytyminen

Chekhovista Chaikovskyyn. Imperiumi painaa päälle

Euroopan kirjoitusjärjestelmät ovat varsinainen sekasotku. Ne ”tavalliset” aakkoset, joita me käytämme, eivät riitä enää edes Suomenlahden takana. Tilanne vain pahenee, kun siirrytään etelään. Puolan oikea kirjoittaminen on jo niin vaativaa, että siinä ei kymmensormijärjestelmästä ole paljon apua, kun joka viides kirjain on houkuteltava erikseen ulos koneesta. Balkanilla tilanne vain pahenee eikä Kreikka ole sen parempi.

Toki meidän pohjoismainen aakkostomme riittää hyvin niin englannissa, italiassa kuin saksassakin, ainakin pienellä varauksella. Espanjassa on jo ongelma ja ranskan aksentit vaativat myös lisätyötä. Mutta mitäpä pienistä!  Ainakin siis suuret maat ovat onnistuneet ainakin jossakin määrin integroimaan kirjoitustapansa.

Mutta se vain näyttää siltä. Suomi on lähes ainoa kieli, jossa sanat kirjoitetaan niin kuin ne äännetäänkin. Mutta pankaapa vaikka saksalainen tai ranskalainen lukemaan suomea. Niinkin ”helppo” sana kuin muikkukukko vaatii pitkän opiskelun onnistuakseen. Äng-äänne on sitä paitsi salakavalasti jätetty ilmaisematta muka ääntämyksenmukaisessa kirjoituksessamme.

PISA-testissä pärjäämistä kyllä auttaa se, että kirjoitus on meillä niin lähellä ääntämistä kuin on, mutta ei se ulkomaalaiselle helppoa ole. Lukekaapa vaikka Berlitzin englanninkielisestä parlööristä, miten suomea äännetään…

Englantilaisittain kirjoitettu suomi näyttää aivan hurjalta siansaksalta ja taitaa vähän kuulostaakin. Mutta aivan vastaavasti me äännämme ja kirjoitamme hyvin monia aasialaisia ja jopa läheisempiäkin kieliä anglosaksisen kaavan mukaisesti, sikäli kuin nyt emme kutsu niitä suoranaisesti englanniksi: Mount Everest, Mexico City…

No, mitäpä väliä. Täytyy tässä Baabelissa jokin selkeys olla, emmehän voi opetella kaiken maailman kieliä eikä niitä IT-väkikään viitsi ohjelmoida kansojen käyttöön, ei edes skandimerkkejä. Puhutaan nyt sitten sitä globaalikieltä, kun kerran pitää. Sen ongelmana kyllä on, että kirjoitus on niin tolkuttoman epäsäännöllistä, että natiivit ja juuri he erityisesti osaavat sitä hyvin huonosti. Keskiajan munkkien synnit ovat nyt siis siirtyneet koko maailman maksettaviksi. Tavauskilpailut muistuttavat anglosaksisissa maissa tietokilpailuja ja edellyttävät hyvää yleissivistystä. Meillehän tavauskilpailun järjestäminen muille kuin ala-asteikäisille olisi pelkkä vitsi.

Mutta ihan oikeat ymmärtämisvaikeudet vaanivat silloin, kun länsieurooppalaisia kieliä pitää translitteroida venäjään tai ja vallankin venäjästä muualle. Balkanilla ilmikö lienee myös tuttu, kuten se on kiinassa ja muissa eri kirjoitusjärjestelmiä käyttävissä kielissä.

Venäjän kieli oli tarkoitus siirtää latinalaisille aakkosille siinä vuoden 1930 tietämissä. Harmi, että jäi tekemättä, eihän se olisi suurikaan muutos ollut. Toki kyrilliset kirjaimet ovat suurimmaksi osaksi samoja kuin latinalaisetkin, ne ovat siis hyvin paljon lähempänä eurooppalaisuutta kuin vaikkapa gruusialaiset ja armenialaiset.

Käytännössä siirryttiin 30-luvun puolivälissä aivan toisenlaiseen politiikkaan. Niiden Neuvostoliiton kielten kirjaimistot, jotka oli jo siirretty latinitsalle, siirrettiinkin nyt kyrillisille. Kun nuo edellä mainitut kielet oli aiemmin kirjoitettu arabialaisilla aakkosilla, saivat kansalaiset nyt lyhyen ajan sisällä kolmannen kirjaimisto opeteltavakseen… Pysyipähän hajurako Eurooppaan.

Mutta vaikka kyrilliikka siis on varsin eurooppalainen järjestelmä ja hyvin lähellä sivilisaatiomme juurilla yhä viipyilevää kreikkalaista, on se kuitenkin oma kirjaimistonsa ja kun esimerkiksi nimiä siirretään kielestä toiseen, tarvitaan translitterointia. Tämä taas edellyttää kulloinkin kyseessä olevan kielen ainakin jonkinasteista tuntemista. Muussa tapauksessa saattaa käydä niin, ettei tuloksesta ota kukaan selvää muutoin kuin salapoliisityön avulla.

Yksi esimerkki riittää osoittamaan, mistä on kyse. Lähes kaikissa eurooppalaisissa kielissä on tullut tavaksi merkitä erilaisia äänteitä kirjainyhdistelmällä ch. Suomessa sitä ei oikeastaan ole lainkaan, koska c:tä tarvitaan vain lainasanoissa, mutta käytännössä se äännetään luontevasti sh:ksi. Saksassa se on voimakas h. Espanjassa se on tš, samoin yleensä myös englannissa. Italiassa se on k ja ranskassa š.

Näillä kansallisen ääntämisen erikoisuuksilla on se merkitys, että vastaavat äänteet venäjässä on korvattava kunkin kielen translitteroinnissa eri tavoin. Muuten voi käydä niin, että kukaan ei ymmärrä, mitä oikein tarkoitetaan. Koska venäjää oli ennen tapana translitteroida ranskan mukaisesti esimerkiksi passeissa, luki siellä esim. että kyseisen passin omistaja on herra Pouchkine tai Tchaikovsky. Kun näiden passit nyt on vaihdettu englanninkielisiin, lukee nissä Pushkin ja Chaikovsky. Saattaa myös lukea Chaikovskiy, koska sekin on oikea ja vieläpä tarkempi translitterointi. Jos passit olisivat saksaksi, lukisi niissä Puschkin ja Tschaikowsky. Suomeksi mitään näistä muodoista ei kuitenkaan pitäisi käyttää, sillä meidän kielessämme ei c:llä merkitä mitään äänteitä. Niinpä kirjoittakaamme Puškin ja Tšaikovski. Suhuässää meillä ei ole, mutta sen voi korvata ”hatulla”, joskus käytettiin sh:ta.

Meillä on oma kielemme, oma tapamme ääntää ja siksi myös oma translitterointijärjestelmämme. Jos näemme venäläisen sanan, jossa esiintyy c-kirjain, tiedämme heti, että kyseessä on joko virhe tai suora laina, jossa heijastuu jonkin vieraan kielen (ei venäjän) vaikutus.

Tietenkin on olemassa myös ns. tieteellinen translitterointi, jossa c on hyvin yleinen elementti. Kirjastoissa käytetyssä standardissa c:llä merkitään kaikki venäjän muut s:t, kuin tämä liki meikäläinen terävä, joka s:llä kirjoitetaan. Kone sitten selvittää, mikä on kyseessä. Muuten eksyttäisiin erikielisten translitterointisääntöjen kanssa aivan Siinain korpeen.

Ikävä totuus on, että harva viitsii johdonmukaisesti käyttää suomalaista translitterointia. Se onkin jopa epäkorrektia silloin, kun kyseessä on esim. vakiintunut emigranttinimi. Muutenkin se on ehkä toisaalta turhan tarkka (je:t, jo:t ym.) ja toisaalta epätarkka: loppu й: unohtaminen, pehmeän merkin pois jättäminen. Lisäksi ne ulkomaalaiset, jotka lukevat tätä translitterointia, kokevat sen outona (esim. j –jonka venäläiset ranskan mukaisesti aina ymmärtävät ž:ksi). Ranskalaisten Žukov, esimerkiksi on Joukoff ja Žerbin =Jerbine. Niinpä j on jotenkin siellä jäänyt merkitsemään jotakin pörräävän ampiaisen ääntä, jota venäjässä sittiäisen kuvalla ж merkitäänkin. Ei siinä muuten mitään, mutta ellei tiedä, mistä kielestä on kysymys, ei voi ymmärtää, mitä asia koskee. Ei siinä auta googlekaan, meinasin kirjoittaa, mutta taitaa se sentään auttaa.

Pitäisikö siis yksinkertaisesti antautua edistyksen edessä ja alkaa käyttää anglosaksista translitterointia? On muutama mielestäni pätevä syy vastustaa tätä: englannin kirjoitustapa on niin epäsäännöllinen ja tolkuton, että luvassa on väärinkäsityksiä ja erilaisia tulkintoja. PISA-tulosten pitäisi jo varottaa kumartelemasta siihen suuntaan. Toiseksi, silloin meidän tulisi johdonmukaisuuden nimessä alkaa kirjoittaa Chekhov, Chaikovsky ja niin edelleen. Se olisi taas yksi askel siihen suuntaan, että kielemme erittäin onnistunut äänteenmukainen kirjoitustapa häviää yleisemminkin ja kenties lopullisesti käytöstä.

Venäläiset translitteroijat puolestaan ovat nykyään englannin kannalla. He ovat usein käsittäneet tehtävänsä melko yksioikoisesti, kuten jokainen Pietarista Helsinkiin autolla matkustanut tietää. Kun kyltissä lukee Khel’sinki, on kyseessä tarkka ja oikea translitterointi venäjästä englantiin. Kuitenkin ainakin minä haluan vielä kirjoittaa kaupungin nimen muodossa Helsinki. Olkoon nyt sitten vaikka ahdasmielistä impivaaralaisuutta, mutta jossakin se raja on. Kirjoitetaan nyt siis vain Suomessa suomeksi. Tämä koskee myös venäjää!