Herroilla oli seet sekä
keet. Ne kuuluvat nyt kansalle
Huimasti kehittyvä globalisaatio on muuttanut tavallista
suomalaista puhekieltä ja kirjoitustakin aivan uudenlaiseksi. Vielä noin
kolmekymmentä vuotta sitten kirjaimet sellaiset kuin b, c, d, f, ja g,
puhumattakaan nyt sellaisista kuin q ja x, olivat hyvin harvoin käytössä.
Tilannetta kuvaavan kaskun mukaan sanoi joku 50-luvun lopulla, että kovasti on
V:llä alkavia mahtimiehiä täällä Suomessa: Vihuri, Välläri ja Vaakerholmi.
Tähän toinen lisäsi vielä Viiantin…
Koska suomeen eivät seet
ja keet kuuluneet, oli helppo ruveta
melkein ulkomaalaiseksi tai ainakin erottautua rahvaasta niitä käyttämällä.
Tätä konstiahan harrastettiin etenkin stadissa, jossa myös epäsuomalaiset
konsonanttirakenteet tekivät mongerruksen maalaiselle mahdottomaksi, mitä sopi
sitten irvistellä.
Radiossa piti sen ajan huhujen mukaan osata ääntää
kymmenkuntaa eurooppalaista kieltä, mutta käytännössä ne yksinkertaisesti
äännettiin ruotsalaisvoittoisesti ja täydestä meni. Kovin konstikas
ulkomaalainen ääntäminen olisikin pian kadottanut kadunmiehen tietoisuudesta
sen, kenestä tai mistä kulloinkin oikein mahdettiin puhua. Muistan kyllä
kiusaantuneeni joka kerran kun Knud Möller, sinänsä erinomainen lingvisti, puhui
henkilöstä nimeltä Alään Puhäär.
Nyt sitten äännetään englanniksi ja onneksi ainakin useimmat
käsittävät, mitä kulloinkin tarkoitetaan, vaikka itse ääntäminen olisi puuta
heinää. Selväähän on, mitä yritetään. Netissä taannoin joku manasi sitä, että El Pais-lehteä tarkoittaen puhuttiin
aviisista nimeltä ”El Pee”, vaikka olisi kannattanut ääntää sana ihan
suomalaisittain. Yhtä hyvin se asia olisi käsitetty ja olisi vielä äännetty oikein.
Haetannooko sitten mittään, ettei edes eurooppalaisia nimiä ja
muitakaan sanoja äännetä kulloisenkin kielen mukaisesti? Ei kai se aina
haittaakaan. Puhuja nyt korkeintaan tekee kaikille tunnetuksi, ettei hän osaa
tai halua puhua kyseistä kieltä. Tämä haluaminen muuten onkin aika tärkeä
kynnys. George Orwell kirjoitti aikoinaan, ettei työväenluokkainen
englantilainen mies koskaan suostunut ääntämään ensimmäistäkään ranskalaista
sanaa oikein, koska se olisi kuulostanut akkamaiselta. Meillä on ollut samaa
liikkeellä, näihin asti.
Nykyään tilanne on kuitenkin tainnut muuttua. Ainakin
julkisuudessa ”kaikki” kilpailevat sillä, mitä amerikkalaisemmin voisi ääntää
kaikki englannin- ja muutkin vieraskieliset sanat. Äijät ovat innolla mukana, ainakin osittain. Heille tarjoavat
erilaiset barbaariset kuppikunnat jenkeissä
kyllin houkuttelevia samastumiskohteita. Kun harrikalla ajaa, ei sovi viäntee
savvoo. Sen sijaan TV:stä tuttu länsirannikon slangimökellys istuu karjun
suuhun kuin suutarin sormi mummon sieraimeen.
Kaikki tämä on kehitystä, vieläpä tavattoman nopeaa. Se on
myös merkki eräänlaisesta kansansivistyksen tason laadullisesta noususta, siis
edistystä, tavallaan.
Ikävä tosiasia vain on, että tämä apinoitu amerikkalaisuus on
yhtä syvällistä kuin saippuaooppera ja yhtä aitoa kuin kasvismakkara. Tämän
uuden stadilaisuuden perusideana taitaa taas olla vain sosiaalinen näyttöarvo.
Kun pukeutuu tietyllä tavalla ja puhuu vaatteita vastaavasti, voi odottaa
myönteistä vertaispalautetta tietyltä porukalta. Tietyssä iässä asia on maailman
tärkein.
Mutta. Entäpä jos suuri osa koko kulttuuriamme jämähtääkin
tähän puberteettiseen vaiheeseen? Katsokaa nyt vaikka TV:tä. Miten suuri osa
ohjelmista onkaan tarkoitettu aikuisille? Taitaa olla niin, ettei sellaisia
enää viitsitä tehdä, koska kohderyhmä on niin pieni. Hollywood oivalsi
aikanaan, että kun elokuvan virittää 11-vuotiaan tasolle, niin se saa
maksimaalisen yleisön. Ja mitäpä sanoikaan Sarasvuo siitä näyttöarvosta ja
menneisyyspuolueesta?
Ei nyt sitten olla kranttuja. Kannattaa iloita siitä, että seet ja keet soljuvat suomalaisessa puheessa kuin ennen nelipolvinen
trokee. Jos ää:t ja öö:t tietokoneiden kielessä korvataankin kokonaisilla
merkkiriveillä tai kyrilliikalla, niin mitä
välii. Jätetään saman tein ne skandimerkit pois niin kirjoituksesta kuin
ääntämisestä. Siis aantamisesta. Nyt on ainakin kansamme oppinut ne aapisen a:sta
seuraavat kiemurat ja sen edistynein osa harjoittelee jo oikeaa intonaatiota!
Syykin on selvä. Aikoinaan nurkkapatrioottiset englantilaiset
uskoivat Jumalan olevan englantilainen. Enää he eivät usko, mutta epäjumala -idol- on selvästi amerikkalainen, ellei nyt kansallisuudeltaan,
niin ainakin kieleltään ja mieleltään.
Vieraskieliset sanat pitäisi puhutussa suomessa ääntää tarkalleen niin kuin ne kirjoitetaan. Varsinkin nyt internetin aikakaudella kun kiinnostuneet kuitenkin hakevat lisätiedot hakukoneilla. Mitään syytä käyttää alkukielistä äänneasua toisessa kielessä ei ole.
VastaaPoistaParempi se niin olisi kuin se englanninnos.
VastaaPoista