Kielemme kehittyy

Herroilla oli seet sekä keet. Ne kuuluvat nyt kansalle

Huimasti kehittyvä globalisaatio on muuttanut tavallista suomalaista puhekieltä ja kirjoitustakin aivan uudenlaiseksi. Vielä noin kolmekymmentä vuotta sitten kirjaimet sellaiset kuin b, c, d, f, ja g, puhumattakaan nyt sellaisista kuin q ja x, olivat hyvin harvoin käytössä. Tilannetta kuvaavan kaskun mukaan sanoi joku 50-luvun lopulla, että kovasti on V:llä alkavia mahtimiehiä täällä Suomessa: Vihuri, Välläri ja Vaakerholmi. Tähän toinen lisäsi vielä Viiantin…

Koska suomeen eivät seet ja keet kuuluneet, oli helppo ruveta melkein ulkomaalaiseksi tai ainakin erottautua rahvaasta niitä käyttämällä. Tätä konstiahan harrastettiin etenkin stadissa, jossa myös epäsuomalaiset konsonanttirakenteet tekivät mongerruksen maalaiselle mahdottomaksi, mitä sopi sitten irvistellä.

Radiossa piti sen ajan huhujen mukaan osata ääntää kymmenkuntaa eurooppalaista kieltä, mutta käytännössä ne yksinkertaisesti äännettiin ruotsalaisvoittoisesti ja täydestä meni. Kovin konstikas ulkomaalainen ääntäminen olisikin pian kadottanut kadunmiehen tietoisuudesta sen, kenestä tai mistä kulloinkin oikein mahdettiin puhua. Muistan kyllä kiusaantuneeni joka kerran kun Knud Möller, sinänsä erinomainen lingvisti, puhui henkilöstä nimeltä Alään Puhäär.

Nyt sitten äännetään englanniksi ja onneksi ainakin useimmat käsittävät, mitä kulloinkin tarkoitetaan, vaikka itse ääntäminen olisi puuta heinää. Selväähän on, mitä yritetään. Netissä taannoin joku manasi sitä, että El Pais-lehteä tarkoittaen puhuttiin aviisista nimeltä ”El Pee”, vaikka olisi kannattanut ääntää sana ihan suomalaisittain. Yhtä hyvin se asia olisi käsitetty ja olisi vielä äännetty oikein.

Haetannooko sitten mittään, ettei edes eurooppalaisia nimiä ja muitakaan sanoja äännetä kulloisenkin kielen mukaisesti? Ei kai se aina haittaakaan. Puhuja nyt korkeintaan tekee kaikille tunnetuksi, ettei hän osaa tai halua puhua kyseistä kieltä. Tämä haluaminen muuten onkin aika tärkeä kynnys. George Orwell kirjoitti aikoinaan, ettei työväenluokkainen englantilainen mies koskaan suostunut ääntämään ensimmäistäkään ranskalaista sanaa oikein, koska se olisi kuulostanut akkamaiselta. Meillä on ollut samaa liikkeellä, näihin asti.

Nykyään tilanne on kuitenkin tainnut muuttua. Ainakin julkisuudessa ”kaikki” kilpailevat sillä, mitä amerikkalaisemmin voisi ääntää kaikki englannin- ja muutkin vieraskieliset sanat. Äijät ovat innolla mukana, ainakin osittain. Heille tarjoavat erilaiset barbaariset kuppikunnat jenkeissä kyllin houkuttelevia samastumiskohteita. Kun harrikalla ajaa, ei sovi viäntee savvoo. Sen sijaan TV:stä tuttu länsirannikon slangimökellys istuu karjun suuhun kuin suutarin sormi mummon sieraimeen.

Kaikki tämä on kehitystä, vieläpä tavattoman nopeaa. Se on myös merkki eräänlaisesta kansansivistyksen tason laadullisesta noususta, siis edistystä, tavallaan.

Ikävä tosiasia vain on, että tämä apinoitu amerikkalaisuus on yhtä syvällistä kuin saippuaooppera ja yhtä aitoa kuin kasvismakkara. Tämän uuden stadilaisuuden perusideana taitaa taas olla vain sosiaalinen näyttöarvo. Kun pukeutuu tietyllä tavalla ja puhuu vaatteita vastaavasti, voi odottaa myönteistä vertaispalautetta tietyltä porukalta. Tietyssä iässä asia on maailman tärkein.

Mutta. Entäpä jos suuri osa koko kulttuuriamme jämähtääkin tähän puberteettiseen vaiheeseen? Katsokaa nyt vaikka TV:tä. Miten suuri osa ohjelmista onkaan tarkoitettu aikuisille? Taitaa olla niin, ettei sellaisia enää viitsitä tehdä, koska kohderyhmä on niin pieni. Hollywood oivalsi aikanaan, että kun elokuvan virittää 11-vuotiaan tasolle, niin se saa maksimaalisen yleisön. Ja mitäpä sanoikaan Sarasvuo siitä näyttöarvosta ja menneisyyspuolueesta?

Ei nyt sitten olla kranttuja. Kannattaa iloita siitä, että seet ja keet soljuvat suomalaisessa puheessa kuin ennen nelipolvinen trokee. Jos ää:t ja öö:t tietokoneiden kielessä korvataankin kokonaisilla merkkiriveillä tai kyrilliikalla, niin mitä välii. Jätetään saman tein ne skandimerkit pois niin kirjoituksesta kuin ääntämisestä. Siis aantamisesta. Nyt on ainakin kansamme oppinut ne aapisen a:sta seuraavat kiemurat ja sen edistynein osa harjoittelee jo oikeaa intonaatiota!

Syykin on selvä. Aikoinaan nurkkapatrioottiset englantilaiset uskoivat Jumalan olevan englantilainen. Enää he eivät usko, mutta epäjumala -idol-  on selvästi amerikkalainen, ellei nyt kansallisuudeltaan, niin ainakin kieleltään ja mieleltään.