Briteillä on vakava ongelma

Mikä on tarpeeksi, mikä liikaa?

Brittiläisen Prospect-lehden lokakuun numerossa keskustellaan siirtolaisuudesta ja Paul Collierin sitä käsittelevästä kirjasta. Collierin artikkelin otsikkona on Miten paljon on tarpeeksi? Alaotsikossa sanotaan, että ”Jo liian kauan on annettu ksenofobien määrätä maahanmuuttokeskustelun ehdoista. Meillä täytyy olla maahanmuuttajien kontrollikeinoja, mutta parempia kuin nykyiset.”

Järkipuheen julkaiseminen herättää, kuten huomataan Britanniassa heti oikeinajattelijoiden (bien-pensants) keskuudessa refleksinomaisia epäilyjä rasismista, vihapuheesta ja muusta moraalisesta kelvottomuudesta. Niinpä myös tutkijoilla on paineita selitellä tuloksiaan ja jättää joitakin kysymyksiä kokonaan esittämättä mikäli haluavat välttää monenmoisia ikävyyksiä.

Tämän keskustelun osanottajat siis ainakin esittäytyvät moraalisesti moitteettomina kansalaisina, jotka ovat huomanneet, että nykymenon jatkumisesta on ikäviä seurauksia, olipa tarkoitus miten hyvä tahansa.

Kysymys on siitä, että maahanmuutto on kiihtynyt. Tämä taas johtuu siitä, että tiettyyn kokoon kasvaneet diasporat helpottavat erittäin paljon uusien muuttajien saapumista. Ellei mitään tehdä, tämä prosessi loppuu periaatteessa joko sitten, kun lähtömaan ihmiset loppuvat tai kun elintasokuilu maiden välillä umpeutuu.

Muuttovirta mullistaa vastaanottavan maan väestörakenteen ja sen on syytä päättää, millainen maahanmuuttajien määrä on optimaalinen –paras sekä kanta-asukkaille, muuttajille että lähtömaille.

Vaikka talousmiehet kaipaavat muuttajia oman etunsa takia, ei siunaus jakaudu tasaisesti. Tietty määrä muuttajia ilmeisesti kohentaa maan taloutta yleisestikin, mutta ´määrän lisääntyessä edut jäävät haittoja pienemmiksi. Muuttuvan ikärakenteen aiheuttamien ongelmien korjaaminen maahanmuutolla on yksinkertaisesti mahdotonta. Korkeintaan se tuo hetken lievityksen ongelmaan, joka jokaisen yhteiskunnan on itse ratkaistava. Maahanmuuttajat aiheuttavat painetta sosiaalialalla, kunnallisten asuntojen saatavuudessa ja palkoissa. Kotimainen alaluokka kärsii paitsi taloudellisesti, myös moraalisesti. Liian suureksi kasvanut diversiteetti ja sulkeutuneet yhteisöt vähentävät luottamusta, sosiaalista välittämistä, kansalaisaktiivisuutta ja yleistä solidaarisuutta. Myös yhteiskunnan yläkerroksissa itäaasialaisten ”tiikeriäidin lasten” kilpailu syrjäyttää kotimaisia voimia ja niin edelleen.

Maahanmuuttajaryhmien koostumus on Britanniassakin hyvin kirjava, eikä niitä voi järkevästi käsitellä yhtenä kokonaisuutena. Selvää on, että eri ryhmillä on hyvin erilainen ennuste ja niihin myös suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Maahanmuuttopolitiikassa olisi myös tärkeää ottaa huomioon tulijoiden työllistettävyys, pelkät kokonaismäärät eivät kerro mitään siitä, mitä tuleman pitää.

Viimeisten kahdeksan vuoden aikana brittien asenteet maahanmuuttoon ovat muuttuneet merkittävästi ja asia on ruvettu näkemään yhä suurempana ongelmana. Nyt 68 prosenttia briteistä näkee sen ”melko suurena” tai ”hyvin suurena” ongelmana. Muutos on kahdeksan prosenttiyksikköä. Monissa alakysymyksissä muutos on kuitenkin paljon suurempi. Esimerkiksi EU-kansalaisten vapaata muutto-oikeutta kannatti vuonna 2005 56 prosenttia, nyt vain 38.

Vihjeitä siitä, mihin asia liittyy, voi tehdä johtopäätöksiä tarkastelemalla eri kansanryhmien nauttimaa suosiota. Tutkijoiden asettama kysymys koski arviota siitä, onko kyseisten ryhmien edustajilla myönteinen vai kielteinen merkitys nykypäivän Britannialle. Australialaisten osalta myönteinen arvio oli 54 prosentilla ja kielteinen 8:lla. Intialaisten osalta luvut olivat 46 ja 20, puolalaisten osalta 38 ja 29, nigerialaisten osalta 17 ja 43 ja romanialaisten osalta 15 ja 48.

Vaikuttaa siltä, että Collierin kirja on asiallinen yritys selvittää, millainen siirtolaisten määrä ja laatu Britanniaan mahtuu ilman, että se pysyvästi vahingoittaa sikäläistä yhteiskuntaa. Tätä kannattaa meilläkin miettiä jo nyt, kun aikaa vielä on ja kun kysymys vielä voidaan vakavasti asettaa sellaisesta maahanmuutosta, joka oikeasti hyödyttää Suomea. On turha sanoakaan, että yritys ratkaista maailman konflikteja Suomeen suuntautuvalla maahanmuutolla on mielettömyyttä.

Tässä suhteessa kannattaa varmaan noteerata myös Pekka Himasen tuore tutkimus, jossa pannaan suurta painoa arvokkaalle elämälle. Meidän maahamme kaukaisista kulttuureista muuttaville maamme tarjoaa kulttuurisokin, jossa juuri ihmisarvon riistäminen on keskeisellä sijalla. Se, jonka elämään on kuulunut suvun ja heimon kunnioitus ja vanhuuden mukanaan tuoma arvostus, putoaa täällä tyhjyyteen, ellei tuo mukanaan sukuaan ja heimoaan, jotka joutuvat elämään täällä omana kulttuurienklaavinaan.

Tiedän, että meidän niin sanotun kulttuurimme piirissä on monia, joiden mielestä vain aineellisella hyvinvoinnilla on merkitystä ja sossuraha korvaa täysin määrin inhimillisen arvokkuuden menetyksen. Heidän olisi kuitenkin syytä vakavasti miettiä omia asenteitaan.

Maahanmuuttajat eivät ole villi-ihmisiä, jotka voidaan sopeuttaa meikäläiseen arvomaailmaan yksinkertaisesti vain kouluttamalla. Myöskään me suomalaiset emme ole vain suvaitsemattomia impivaaralaisia, jotka voidaan sopeuttaa monikulttuurisuuteen, kunhan vain oikeat asenteet saadaan vallitseviksi hieman keppiä ja porkkanaa käyttäen.

Suuret kulttuurierot ovat asia, joka on huomioitava täydellä vakavuudella. Kuvitelma Suomen muuttamisesta New Yorkiksi, jossa lukemattomat eri kulttuurit aiheuttavat jännää säpinää ja tekevät elämän kiinnostavaksi, on epärealistinen päämäärä.

Jotta maahanmuuttopolitiikan peruskysymykset voidaan rationaalisesti selvittää, on maamme sivistyneistöltä voitava vaatia sellaista keskusteluilmapiiriä, jossa näitä asioita voidaan käsitellä täysin kiihkottomasti ja vastuullisesti, ilman hurskastelua ja leimaamista.

 Englannissa virtahepo on jo olohuoneessa eikä sen kieltäminen enää vakuuta ketään. Meillä asiaa voidaan halutessa vielä vähätellä ja hankkia irtopisteitä emotionaalisilla hyökkäyksillä tai maailmansyleilyillä. Totuuden aika on kuitenkin tulossa ja sitä varten kannattaa vähintäänkin harjoitella jo nyt.