Kuvittelun kukkaset tieteen tarhoissa

Pahuuden ja pahojen puheiden perimmäinen yhteys ja niiden merkityksen mahdolliset merkitykset postkoloniaalisen diskurssianalyysin valossa. Skolastinen näkemys

(ANTIFEMINISM AND WHITE IDENTITY POLITICS:

Political antagonisms in radical right-wing populist

and anti-immigration rhetoric in Finland

Special Issue Article • DOI: 10.2478/njmr-2013-0015 NJMR • 3(4) • 2013 •

University of Turku, Finland

Suvi Keskinen)

Bertrand Russell, kelvollisena loogikkona pidetty, arvosti aikoinaan suuresti keskiajan skolastikkoja. Oman metodinsa kehittäjinä ja hienostuneina käyttäjinä he saavuttivat tason, jota on vaikea ylittää, vaikka Neuvostoliitossa yritettiin.

Toinen asia on, ettei logiikan maailmalla välttämättä ole mitään kosketuskohtaa reaalimaailmaan. Sen tautologiat ja muodolliset täydellisyydet ovat niin täydellisiä juuri siksi, ettei niitä varsinaisesti ole olemassa. Kukaan ei vielä ole nähnyt puhdasta kokonaislukua tai ekvivalenssia istumassa kannon nokassa, imaginääriluvuista nyt puhumattakaan.

Niinpä skolastikot saattoivat rikkiviisaasti kiistellä enkeleiden erilaisista ominaisuuksista ja voittaa tai hävitä niitä koskevissa tieteellisissä väittelyissä, vaikka kukaan ei ollut nähnyt ensimmäistäkään enkeliä. Jo Aristoteles, skolastikkojen ylivertaiseksi oppi-isäksi korottama, oli oppinut väheksymään empiiristä tutkimusta reaalitodellisuuden tutkimisen metodina ja tuli väittäneeksi, että naisilla on vähemmän hampaita kuin miehillä. Kurkistus vaimon suuhun olisi tässä vienyt tutkimusta eteenpäin ja muutama satunnainen tarkistus olisi vienyt tieteen tässä kohden vieläkin varmemmalle pohjalle. Mutta ehkäpä tuollainen metodi kuulosti kovin banaalilta? Kukapa saattoi oikeasti arvostaa noin triviaaleilla keinoilla hankittua nippelitietoa?

Lukiessani nykyaikaisia sukupuolentutkimuksen, kulttuurintutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen tuotteita, nousee skolastikkojen esimerkki pakostakin mieleen. Skolastikoilla oli tapana viitata aina aluksi Jumalan kaikkiviisaaseen ja kaikkivaltiaaseen suunnitelmaan, jonka ytimessä oli ihmisen pelastuminen pyhän katolisen uskon ja kirkon sakramenttien kautta. Se oli korkein totuus, joka siis oli jo tiedossa eikä kaivannut mitään tutkimuksia, moinen olisi ollut rienaavaa.

Sen sijaan ihmisjärjen rajoitetulle kapasiteetille sovelias tehtävä oli koettaa saada ihminen ymmärtämään niitä mekanismeja, joiden kautta Jumalan tahto toteutui sellaisissa erikoistapauksissa, joista raamattu ja kirkkoisät eivät sanoneet mitään. Järjen käytön kunnianhimoisena tavoitteena oli siis päästä levollisuuden tilaan sovittamalla ne –näennäisiksi jo ennakolta tiedetyt- ristiriidat, jotka häiritsivät kuvaa Jumalan täydellisyydestä ja kirkon opin totuudellisuudesta.

Subtiilit metodit olivat tässä työssä kaiken A ja O. Empiria ei lähtökohtaisesti ollut minkään arvoista, mutta siitä huolimatta tieteen tuloksia sovellettiin myös käytäntöön. Niinpä munkkiveljien Sprengerin ja Kramerin kuuluisa teos Malleus Maleficarum eli Noitavasara sisälsi paitsi kuvauksia ja todistuksia siitä, miten incubukset ja succubukset toimivat ihmisten keskuudessa, myös metodeja niiden paljastamiseksi. Pihdit ja piikit olivat aika hyviä.  Se, että paholainen toimi maailmassa aktiivisesti ja käytti noitia välikappaleinaan oli totuus, jonka epäileminen oli sinänsä kerettiläisyyttä ja riittävä syy ryhtyä konkreettisiin toimiin väärinajattelijoiden likvidoimiseksi.

Edellä (siis heti otsikon jälkeen) mainittu tieteellinen tutkimus alkaa surullisen kuuluisan norjalaisen Breivikin ajattelun selostamisella ja havaitsee, pro primo että samanlaatuisia multikulturalismin, feminismin ja maahanmuuton artikulointeja löytyy muiltakin äärioikeistolaisilta aktivisteilta ja ne sitä paitsi pro secundo liittyvät ”valkoisen kansakunnan” fantasiaan ja muuttuviin sukupuolten suhteisiin. Valkoiset rajavartijamaskuliinisuudet vaikuttavat siis keskuudessamme, halusimme tai emme. Hui, huudahtaa tuossa jo herkkä lukija, esimerkiksi slaavilaisen sielun omaava, joka alkaa ymmärtää asioiden näkymätöntä ydintä.

Tutkimus on täynnä viittauksia toisiin, näköjään samanlaisia perusoletuksia viljeleviin tutkimuksiin ja muutaman kerran viitataan jopa aineistoksi valittujen ”henkilöiden” teksteihin. ”Koloniaaliset valkoisen etevämmyyden fantasiat” haarukoidaan tutkittavien teksteistä helposti kuin sattumat hernekeitosta.

Incubusten ja succubusten vaikutus konkreettisessa todellisuudessa näyttää esitetyn valossa kiistämättömältä loogiselta mahdollisuudelta, vaikka esimerkit pahuudesta toki kuuluvat imaginäärisen piiriin.

Raflaavin on esimerkki misogyniasta, joka on tarttunut tutkijan haaviin. Hän (tutkijan kohde) omien sanojensa mukaan toivoo ja ehkä siis kuvittelee ja hekumoi sillä, että naiset, jotka kannattavat vapaata maahanmuuttoa, joutuisivat raiskatuiksi, siis sukupuolisen väkivallan kohteeksi tahtomattaan!  Tällainen kohtalo olisi naissukupuolen imaginäärisillekin edustajille todistetusti kauhein mahdollinen ja laajat piirit ovat jo irtisanoutuneet sellaisen kuvittelemisesta. Tutkimuskohteena olevassa tekstissä siitä joka tapauksessa puhutaan kuin leivästä. Puhe (kirjoitus) on populaaristi sanoen ”todellista” joten kyseessä on ”todellisuuden” piiriin kuuluva seikka. Kansa ymmärtäköön tämän niin kuin parhaaksi näkee.

Kysymys ”todellisuudesta” on portinvartijoiden fantasioiden, kuten muunkin kirjoituksen (écriture) kannalta etirivin tutkijoille kovin triviaali ja kiinnostanee korkeintaan essentialisteja, jotka ovat henkisesti jääneet viime vuosisadalle tai sitä edelliselle. Tieteen kärkijoukko kuittaa tämänlaatuiset ongelmat lyhenteellä EVVK. Apurahoja heidän onkin turha hakea.

Mutta vaikka hyväksyisimmekin alkeistotuuden esse est percipi ja uskoisimme universaaleilta tykkänään puuttuvan olemuksen, emme pääse eroon propreista. Kirjoituksella ja lukutavoilla, noilla tieteen varsinaisilla kohteilla on kuin onkin suhde myös konkreettisiin ihmisiin. Eritoten tämä pätee, mikäli henkilön nimi on Breivik.

The analysed rhetoric bears clear resemblance to

the one in Breivik’s compendium, as examined by Walton (2012).

While my analysis has not detected equivalences in relation to use

of violence between Breivik’s and the studied author’s texts, it should

however be noted that the “white nation” fantasy can be central in

establishing group identities and subjectivities. Thus, the feelings

of being wounded or threatened may in certain situations result in

fierce attacks towards those seen as responsible for the current

development, as evidenced in the case of Breivik and other extreme

right activists.

Kansanomaisesti sanoen siis kaikenlaisilla kuvitelmilla, tunteilla ja harmistumisilla ”suattaapi olla hirveitä seurauksia, mutta suattaapa olla olemattakii”.

Mitäpä tähän lisäämään.