Myssyt ja pyssyt

Puuropyssymellakka

En tiedä, miten moni tunsi käsitteen ”punkrukous” vielä pari vuotta sitten. Oman vajavaisen tietämykseni mukaan punk tarkoitti ns. rähjärockia eli epämääräistä mölinää, joka halusi haistattaa paskat kaikella normaalilla ja poroporvarillisella. Niinpä punk merkitsi sitä, ettei laulettu, vaan mölistiin, ei tanssittu, vaan pogottiin, ei pukeuduttu normaalisti, vaan käytettiin repaleisia ja rähjäisiä kuteita. ”Pogoamiseen” liittyi mahdollisimman suurta vastenmielisyyttä aiheuttavia ilmeitä ja eleitä, syljeskelyä, piereskelyä ja niin edelleen. Kyseessä oli siis lyhyesti sanoen vähintäänkin henkisesti alaikäisen ”kapina” aikuistumista ja normaalia yhteiskuntaa vastaan.

”Kapina” koski nimenomaan kaikkea sellaista, minkä valtavirta hyväksyi: kunnolla soitettua musiikkia, taitoa vaativaa tanssia, kaunista pukeutumista ja aikuisen pidättyvää käytöstä. Niiden sijasta demonstroitiin pidäkkeettömyyttä, vastustettiin kaikkea sellaista. mikä rajoitti oman narsistisen egon itsetoteutusta vaikkapa asettamalla sen aikaansaannokset objektiivisen, kriittisen tarkastelun kohteeksi. Punkkarille ei kannattanut sanoa, ettei hän osaa soittaa eikä laulaa. Sen hän tiesi itsekin. Ellen väärin muista, tämän alan huippuihin kuului yhtye nimeltä ”Paska”. Se julisti olevansa joka suhteessa täysin kelvoton ja ylpeili sillä.

Joka tapauksessa tuo ns. kulttuuri-ilmiö ajoittui lähinnä 1980-luvulle. Silloin elettiin suurta nousukautta eikä kasvavan yltäkylläisyyden keskellä keksitty oikein mitään kunnon valittamisen aihetta. Nuoret, joilta oli riistetty kapinoinnin aihe, reagoivat keksimällä punkin. Alkoi ”sota apatiaa vastaan”. Apatialla tietenkin tarkoitettiin normaalia ikävää hyvinvointiyhteiskuntaa, joka hemmotteli lapsukaisiaan kaikin tavoin, kehdosta hautaan. Vähemmästäkin voi masentua.

Sellaista siis oli punk, tahallisen irvokasta typeryyttä ja rumuutta itsetarkoitukseksi julistettuna. Se, joka tunsi moiseen tarvetta, harrasti sitä. Harva meillä viitsi tähän sotaan ryhtyä ja tuskin kukaan aikuinen. Punk jäi alaviitteeksi institutionaalisessa ”nuorison kapinassa”, jossa jokaisen sukupolven odotetaan tappavan isänsä ja sellaisen puutteessa vaikkapa äitinsä.

Itse asiassa suurten ikäluokkien lapsilla ei oikeata isää usein ollutkaan, vain anarkismin aatteita opiskelleita lalluksia, jotka yrittivät kykyjensä mukaan palvella vaimojaan, kun Jumalaakaan ei enää ollut. Herkkäuskoisimmat palvoivat Moskovan julistamaa suurta tulevaisuutta, joka alkoi eräänlaisesta islamista eli alistumisesta Puolueen kollektiivisen tahdon ja viisauden edessä.

Kuin tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä tuli maailman lehdistön sivuille pari vuotta sitten uutinen ”punkrukouksesta”. Joukko venäläisiä tyttösiä oli pannut kommandopipot naamalleen ja käynyt pogoamassa Moskovan Kristus Vapahtajan kirkossa. Pogoamisen eli siis rukouksen sanomana oli, että Jumalaa pyydettiin vapauttamaan venäläiset Putinista.

Minusta ajatus oli ihan vitsikäs ja yksi pogoajista oli myös sangen hyvännäköinen, toisin kuin punkkareiden perinteisiin kuului. Tytöt saivat tempustaan pari vuotta vankeutta, mikä ei kuulostanut lainkaan yllättävältä. Rienaaminen, кощунство, noin pyhällä paikalla (kyseessä oli mielestäni ikonostaasin edessä oleva koroke), ei nykyisellä Venäjällä jää rankaisematta. Toisaalta mikä tahansa liike, joka tavoittelee huomiota, on kiitollinen tämänkaltaisesta marttyyriudesta. Kukaan ei kuole eikä edes vahingoitu, aikaan saatava häly on hirmuinen ja tytöt pääsevät maailmanlehdistön etusivuille ja historiankirjoihin. Vain todella merkittävät joukkomurhaajat saavat yleensä nykyään yhtä suuren kunnian. Breivik luultavasti jää kauas taakse. Luulen, että se julkisuuden määrä, joka seurasi, oli jotakin niin valtavaa, että se herätti jo roppakaupalla kateutta. Miten moni olisikaan ollut valmis sen tähden istumaan vaikka kymmenen vuotta

Se tiedotuksen laatu, joka liittyi tähän mellakkaan, joka sentään ei ollut pyssymellakka, vaan vain ja ainoastaan puuropyssytason hässäkkä, on jotakin ainutlaatuista. Kun lukee valtavirran toimittajien tekstejä, joutuu yhä uudelleen hämmästelemään sitä, miten yksituumaisen kritiikittömiä ne ovat. Jokainen tuntuu ajattelevan, että ”punkrukouksen” pitäminen katedraalissa kuuluu ilman muuta ihmisoikeuksiin. Vähintäänkin on sallimatonta antaa siitä suurempaa rangaistusta kuin sakot. Mikäli suurempi rangaistus annetaan, on ilman muuta selvää, että poliittisen johdon on lievennettävä sitä, vaikka periaatteessa tuomiovallan pitäisi olla hallinnosta erillään.

No, kaikkihan me tiedämme, että Venäjällä toimitaan toisin kuin perustuslaki edellyttäisi, toimittakoon siis, kunhan toimitaan niin kuin edistyksen mielestä pitää. Kyseessähän ei ole enempää eikä vähempää kuin ihmisoikeuden puolustaminen, mikä on sentään kaiken kannatuksen ja ylistyksen ansaitsevaa toimintaa.

Se, miten Putinin vastainen ”punkrukous” liittyi ihmisoikeuksiin, ei ehkä ole kriittiselle tarkkailijalle itsestäänselvyys, mutta jokaiselle sopulille se näyttää sitä olevan. Epäilevät tai penseät toimittajat saattavat olla pian entisiä toimittajia tai vähintäänkin vertaisryhmänsä syrjimiä ja halveksumia.

Tämä on kuitenkin ydinasia, mikäli ajatellaan tiedotuksen etiikkaa ja moraalia. Putin on epäilemättä ikävä tyyppi, jonka vastustamiseen on lukemattomia hyviä syitä. Tšetšeniassa tapahtui sotarikoksia, ihmisiä on murhattu turvallisuuselinten toimesta, hallinto on huonoa, korruptio kukoistaa ja kansalaisten oikeuksia karsitaan. Tämä kaikki on totta ja on aihetta vierittää ainakin osa vastuusta Putinille. Putinin poistuminen poliittiselta näyttämöltä on perusteltu toive, jota voi kaikin mokomin rukoilla Jumalaltakin, ei siinä mitään. Kuka taas saadaan hänen tilalleen, on kysymys sinänsä. Aikoinaan koko älymystö kannatti Nikolai II:n syrjäyttämistä, mutta sai tilalle Leninin. Tämä oli katastrofi, jonka syvyys aletaan vasta nyt ymmärtää Venäjällä, ei sen sijaan vielä Suomessa.

Yhtä kaikki, Putin on vastenmielinen poliittinen hahmo, joka symbolisoi korruptoitunutta hallintoa. Miksipä siis ei voisi osoittaa mieltä häntä vastaan juuri niiden asioiden vuoksi, joita pitää huonosti hoidettuina tai suorastaan rikollisina? Siihen täytyy olla oikeus.

Minulle sen sijaan on arvoitus, miksi ei puhuttu noista suurista asioista, vaan sen sijaan täysin vähäpätöisestä puuropyssymellakasta. Kuka voi oikeasti nähdä tuossa hässäkässä suuren ihmisoikeusongelman ja millä perusteella? Mikäli sen sijaan ei ole tarkoituskaan puhua itse ”mellakasta”, vaan sen varjolla Putinista yleensä, ollaan hyvin arveluttavalla tiellä.

Olen kuullut toimittajien sanovan, että he toimivat joskus tahallisen falskisti ja nostavat esille toissijaisia asioita siksi, että he tietävät, että kampanjan kohde on mätä ja rikollinen jossakin muussa suhteessa. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa, koska todisteet eivät riitä.

Joukkotiedotuksen moraalin kannalta tämä on äärimmäisen arveluttava tie. Se muistuttaa suuresti sitä tapaa, jota totalitaaristen valtioiden joukkotiedotus noudatti. Olen varmaan naiivi, mutta uskon yhä, että totuudellisuus on jokaisen velvollisuus, ellei nyt oteta huomioon ruhtinaan toimia joissakin Machiavellin mainitsemissa tapauksissa. Lehdistö ei kuitenkaan saa ottaa itselleen ruhtinaan roolia, sen tilanne ja vastuu eivät ole samat. Sallimalla falskiuden hyvässä tarkoituksessa lehdistö ottaa taakakseen niin sanotun jesuiittamoraalin, josta sille kuuluu asianmukainen moraalinen rangaistus. Nykyään se saattaa tulla siten, että asiakkaat hylkäävät lehden.