Mitä raha maksaa?

Mikä hinta rahalla on?

Näinä lopahtaneen kasvun aikoina on taas herätty kysymään, mikä meidät perii, ellei taloutta saada kasvamaan.

Eläkepommin aave häämöttää horisontissa kuin miljoonan megatonnin lataus. Entäpä, jos tulevaisuuden eläkeläisillä ei olekaan sellaista valtion takaamaa elintasoa, josta he ovat unelmoineet?  Jos eläkkeet puolitettaisiin, niin mitä siitä seuraisi? Kävisikö siinä niin, ettei tavallinen siivooja enää pääsisi lomailemaan Torremolinosia kauemmas, kuten muuan TV:n näytelmähahmo aikoinaan murehti?

Luultavasti Thaimaan matkojen kokonaiskustannukset olisivat yhä siivoojan ulottuvilla elämäntavasta ja arvojärjestyksestä riippuen. Tietenkin eläminen kävisi niukemmaksi ja ehkä pitäisi syödä pääomaakin, jota on vuosien mittaan tullut hankittua. Miksi ei pitäisi? Onko sitä kerätty tulevaa maailmaa varten?

Muta mitä todellisia arvoja menetettäisiin, mikäli elintasomme rahassa mitaten nykyisestään laskisi vaikkapa yhdellä kolmasosalla?

Olen sen ikäinen, että muistan erinomaisesti tuollaisen tilanteen kuten itse asiassa kaikki tämän päivän aikuiset. Vastaus kuuluu: ei menetettäisi mitään oleellista.

Vanha hyvä sanaparsi sanoo ”No, se ei ole paljon, kun rahalla selviää!” Mitään elämässä todella tärkeää ei voi ostaa rahalla. Terveys, ihmissuhteet, mielekäs elämä, jopa sosiaalinen arvostus ovat asioita, joita ei sanan varsinaisessa merkityksessä voi saada rahalla. Lääkäripalveluja, siipiveikkoja, kadehtijoita ja viihdettä voi kyllä ostaa. Jos niihin tyytyy, eikä parempaa osaa kaivata, niin siitäpä sitten vain panostaa elämänsä rahaan ja sen hankintaan. Lykkyä tykö.

On triviaali totuus, että ihmisarvoinen elämä edellyttää tiettyä varallisuutta, jonka taso vaihtelee kulttuurista riippuen. Varattomuus saattaa olla ihmiselle katastrofi, joka tuhoaa hänen elämänsä. Tällaisia tapauksia varten meillä on yhteiskunnan turvaverkot.

Varallisuuden lisääntyminen ei kuitenkaan tietyn pisteen jälkeen lisää onnellisuutta, minkä tutkijat ovat jo kauan sitten todenneet. Sen jälkeen se saattaa jopa sitä vähentää.

Minkä vuoksi sitten niin monet vakavalla naamalla vaativat, että tämän maan ja kansan olisi tehtävä kaikki mahdollinen saadakseen talouskasvun jatkumaan ja elintason kohoamaan? Elintasolla tarkoitetaan tässä pelkkää rahatulojen määrää ottamatta huomioon sitä, miten se jakaantuu ja mikä on sen hinta.

Sveitsiläiset kuulemma ampuivat itseään jalkaan kieltäessään vapaan maahanmuuton. Kuinka niin? Entäpä jos he mieluummin ansaitsevat hiukan vähemmän kuin antavat maansa muukalaisten hallintaan? Tahtovatko he yksinkertaisesti vääriä asioita? Onko heidän ymmärryksensä lasten tasolla vai ovatko he moraalisia hirviöitä, jotka pitävät ulkomaalaisia alempina olioina ja ovat kukaties valmiita polttamaan nämä jätelaitoksessa? Onko puolet sveitsiläisistä henkisiä perussuomalaisia, jotka sulkeutuvat Impivaaraansa, kun eivät sivistyneestä maailmasta mitään ymmärrä?

Tällaista ovat vihjailleet muutamat toimittajat, jotka tietävät paremmin, mitä sveitsiläisten pitäisi haluta. Sinne vain, huitsin Appenzelliin nämä juntit kuuluvatkin.

Mutta, vakavasti ottaen, raha on kyllä välttämätöntä ja sen riittävyyden varmistaminen saattaa hyvinkin edellyttää jopa talouskasvua, ettei se vallan lopahda tässä kasvavien kustannusten maailmassa.

Mutta millaisia asioita kuitenkin pitäisi asettaa etusijalle, jos jostakin pitää välttämättä luopua? Tiedämme jo, ettei rahan lisääminen sinänsä ole tärkeää ja saattaa olla koko maailmankin kannalta mieletöntä ja tuhoisaa. Mitkä seikat sen sijaan ovat välttämättömiä, mitkä tavoittelemisen arvoisia?

Ihmisen hyvinvoinnista on sanottu, ettei se ole summa, vaan tulokäsite. Jos yksikin tulon tekijä on nolla, on sitä myös lopputulos. Ihmisellä voi olla kaikki maailman rikkaudet, mutta yksi mitätön sattuma voi tuhota hänen onnensa, jota ei voida korjata.

Lyydian kuningas Kroisos luuli olevansa täydellisen onnellinen, mutta istuessaan polttoroviolla hän ymmärsi, ettei ketään voida ennen kuolemaansa nimittää onnelliseksi ja hyvän elämän saaneeksi.

Sattumalle emme voi mitään, mutta taloudenkin mielekkäänä tavoitteena voisi kai olla perustarpeiden tyydyttäminen mahdollisimman monelle: ”eläimelliset” perustarpeet ravinnosta, lämmöstä ja terveydestä lähtien on tyydytettävä. Hiukan korkeatasoisemmat ”laumaan” liittyvät sosiaaliset tarpeet, joihin sisältyy sosiaalinen status ja mielekäs työ, ovat myös välttämättömiä. Sen jälkeen nousemme tai laskeudumme kulttuurin tasolle, joka nykyään näyttää olevan kovin eläimellinen ja esittää huippusaavutuksinaan pitkiä loikkauksia ja nopeaa liikehtimistä, unohtamatta rytmikästä rummutusta ja hytkyttelyä.

Tämäkin taso on ainakin lähes välttämätön siinä vaiheessa, kun elatuksen etsintä ei enää täytä ihmisen päiväjärjestystä. Tämä taso voidaan toki korvata tai sitä täydentää huumeilla, mutta se on tuhon tie.

Neljäs taso on yhteisöllinen. Ihmisellä on kyky liittyä johonkin suurempaan. Hän kykenee altruismiin ja solidaarisuuteen, mutta yleensä se toteutuu vain suhteellisen rajoitetuissa puitteissa. Kansallisvaltio, niin paljon kuin sitä voidaankin parjata, on tähän mennessä se korkein taso, jolle aitoa solidaarisuutta on merkittävästi osoitettu.

Suurimmat vaarat ns. elintason laskusta näyttävät kohdistuvan sekä neljännelle, että erityisesti toiselle tasolle, jolla ihmisarvoa uhkaavat mielekkään työn ja sosiaalisen statuksen häviäminen ja sen myötä masennus ja anomia. Tämän tyhjiön täyttäminen huumeilla tai vastaavalla kulttuurilla on inhimillinen katastrofi.

Paradoksi kuitenkin on, ettei talouden kasvu sinänsä näytä paljoakaan edesauttavan tämän ongelman korjaamista, ehkä asia on jopa päinvastoin. Tämä liittyy siihen, että maksimaalista talouskasvua on tavoiteltu unohtaen kokonaan sen todelliset ei-materiaaliset kustannukset. Työtä on siirretty sinne, missä se maksaa teettäjälle vähiten. Halpaa työvoimaa haalitaan maahan, jossa työttömiä on runsaasti jo entuudestaan. Ne, jotka uskaltavat epäillä pelkän talouskasvun asettamista kaiken muun edelle, leimataan typeriksi, kateellisiksi ja suvaitsemattomiksi.

Neljännen tason, kansallisvaltion ja kansallisen kulttuurin uhraaminen ei näytä hetkeäkään epäilyttävän kulttuurin eturintamaa ja tavallaan tämän voi ymmärtää. Mutta vaikka kulttuuri nykyisellään olisi vain säälivän hymähdyksen arvoinen, jää tosiasiaksi se, että yhteiskunta, joka on liian moniaineksinen ja etnisesti hajanainen on myös epäsolidaarinen. Tutkimukset osoittavat, että pyyteetön toiminta käy vaikeaksi tuollaisessa yhteiskunnassa.

Joku voi tässä nostaa vastakkaiseksi esimerkiksi USA:n, mutta kannattaa katsoa tarkemmin, miten solidaarisuus siinä maassa toteutuu. Kanada toimii paremmin, mutta se taitaa nyt vielä olla kehityksessään keskenkasvuinen.

Mutta tämä ei nyt tässä ole olennaista. Olennaista on, että tinkiessämme talouskasvusta me menetämme jotakin. Koska tähän lienee pakko, on syytä miettiä, mistä voidaan tinkiä eniten, mistä vähemmän ja mistä ei lainkaan, mikäli mahdollista. Hulluinta mitä voimme tehdä on tuijottaa pelkkään rahaan ja juosta sen perässä hinnalla millä tahansa. Sillä hinta se on rahallakin. Ensimmäisen kysymyksen tulisikin aina kuulua: mitä se maksaa muutoin kuin rahallisesti?