Hyve, järki ja politiikka

Hyve ja kansanvalta

Nykyisinä aikoina, kun pahe ja rappio näyttävät vallanneen koko julkisen elämän jopa globaalisessa mitassa, saattaa monet yllättää nostalginen ikävä niitä aikoja kohtaa, jolloin lurjukset pantiin kuriin ja kaiken mitaksi ja määrääjäksi kutsuttiin kelpo ihmiset kohtuullisine tarpeineen. Vain puoli vuosisataa erottaa meidät niistä päivistä, jolloin naapurimaamme nykyiset varkaat ja huijarit tai ainakin heidän vanhempansa joutuivat toden teolla opettelemaan hyveellistä ja kohtuullista elämänmuotoa.

Länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamisesta hyveelliseksi tehtiin bolševikkien toimesta. Sen lopullinen suuri yleishyökkäys, jonka tarkoituksena oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen vuoteen 1980 mennessä, aloitettiin vuonna 1961 ja floppasi jo parissa vuodessa. Viljan ja yleensäkin ruoan puute, mahtavien puheiden ja karun todellisuuden ristiriita löi liian pahasti vasten entusiastinkin kasvoja.

Kansalaishyveen ja pakottoman yhteiskunnan sijasta saatiin Novotšerkasskin ampumiset, innostuksen ja altruismin sijaan saatiin tekopyhää teatteria ja mahtavia puheita. Ilmaispalveluita ja halpoja hyödykkeitä ei riittänytkään kaikille ja jonoissa etuilivat ne, jotka voivat. Pikkuporvarilliset vaistot puhkesivat jopa kommunisteissa, joiden ei enää lainkaan pitänyt olla kiinnostuneita omasta, vaan yhteiskunnan edusta.

Mistä tuo ilkeä henki tuli, oli käsittämätöntä. Oliko neuvostojen maassa yhä menneisyyden jäänteitä, пережитки прошлого? Miten monta sukupolvea ne sitten voisivatkaan elää? Lenin oli Valtiossa ja vallankumouksessa kertonut, miten tavattoman helppoa ihmiset oli totuttaa uusiin yhteiselämän sääntöihin ja Stalin oli vuoden 1936 perustuslakia kommentoidessaan nähnyt tämän ihmeen jo tapahtuneen.

Ja sittenkin. Jokaisen, joka katsoi ympärilleen, oli pakko myöntää, että ongelmia oli yhä. Saavutukset olivat tietenkin valtavia, etenkin kapitalistisiin maihin verrattuna, mutta… Lähes jokainen Pravdan artikkeli sisälsi kriittisen osuuden, joka alkoi suurten saavutusten luettelun jälkeen: Oднако, -mutta, kaikesta huolimatta ja sittenkin. Maassa oli kuin olikin yhä epäkohtia ja niiden syykin osattiin tarkoin paikallistaa. Syy ei ollut yhteiskuntajärjestelmässä, joka oli kutakuinkin täydellinen. Syy oli yksilöissä, jotka eivät olleet tämän järjestelmän arvoisia.

Tavallaan tämä oli uskottavaa ja jokaiselle selvää. Mikäli yksilöt olisivat käyttäytyneet kuten pitikin, ei mitään ongelmia olisi ollut.  Kuitenkin, jokin tässä häiritsi: sosialistisessa yhteiskunnassa itse yhteiskuntajärjestelmän piti itse asiassa suorastaan pakottaa heidät käyttäytymään sillä tavoin. Tokihan ihmisen yhteiskunnallinen oleminen määräsi hänen ajattelunsa.

Miksi kaikki ei sittenkään mennyt kuin piti, oli kirottu kysymys, jota oli parempi olla liikaa ajattelematta. Ainakin oli syytä olla käsittämättä asiaa väärin ja tämä kiusaus kieltämättä oli lähellä jokaisella, joka aikansa seisoi jonoissa ja vaivan palkaksi sai myyjättären hävyttömyyksiä ja ala-arvoista tavaraa.

Sille, joka uskoi neuvostokommunismiin, oli tarjolla vain vähän vaihtoehtoja, massiivinen itsepetos oli helpoin tie. Ei ollut niinkään vaikeaa selittää pakonalaisuutta vapaudeksi, puutetta riittävyydeksi ja kitumista kukoistukseksi. Kaikki tällainen oli suhteellista. Oikean ymmärtämisen saavuttamiseksi oleellista oli mielentila. Ihmeellisellä tavalla kollektiivin ja yksilön tiet yhtyivät yksilön tajunnassa. Niin oli jos siten ajatteli. Toki oli jo 1960-luvulla niitä, jotka vaativat leninismiä puhtaana saarnattavaksi ja kritisoivat järjestelmän toteuttamisen keinoja. Harvat sentään uskalsivat sitä edes sydämensä syvyyksissä kokonaan hylätä ennen 1980-lukua.

Ja kaiken keskipisteenä oli hyve tai sen puuttuminen. Näin oli ollut jo antiikin aikoina ja näin oli 1700-luvulla, kun tasavaltaa ja antiikin kansalaismieltä taas heräteltiin henkiin. Vallankumouksen Ranskassa jakobiinit saarnasivat hyvettä ja yrittivät kitkeä pahetta, tarvittaessa rautaisella kädellä.

J.L. Talmon, teoksessaan Totalitaarinen demokratia, esittää vakuuttavasti, että Ranskan vallankumouksen aikana bolševikkien dilemma oli jo osa poliittista todellisuutta. Teoriassa kaikki oli hyvin, mutta käytännössä asiat sotki se, ettei kansa ymmärtänyt omaa todellista etuaan ja tahtoi siksi asioita, joita se ei oikeastaan pohjimmiltaan lainkaan tahtonut. Paradoksaalisesti se jouduttiin pakottamaan tottelemaan itseään.

Kun suuri vallankumous oli nostanut valtaan kansan, loppu näytti periaatteessa hyvin yksinkertaiselta. Robespierren mielestä  ”Kansan etu on yleinen hyvinvointi… ollakseen hyvä kansan ei tarvitse muuta kuin asettaa itsensä etusijalle siihen nähden, joka ei ole se itse”. Aivan samoin asia nähtiin sittemmin Venäjällä vuonna 1917. On helppo nähdä, mistä Leninin opit juonsivat juurensa.

Käytännön ongelmaksi jäi se kirottu kysymys, joka koski todellisen kansan löytämistä. Käytännössä ihmisillä oli kaikenkarvaisia haluja ja pyrkimyksiä, jotka olivat keskenään ristiriitaisia. Miten tislata niistä se oikea ja todellinen aines, joka edusti kansan pyhää tahtoa, joka oli sen yhteistahto, volonté générale?

Tiedettiin, että kansa oli jalo, mutta käytännössä toiset rakastivat hyvettä enemmän kuin toiset. Jotkut olivat jääneet pysyvän lapsuuden tilaan ja kaipasivat kuria ja opastusta. Monia turmeli erityisesti ahneus ja ne monet järjettömät intohimot, joista jo raamattu oli varoittanut, nimittäin lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Ne eivät olleet Isästä, vaan tästä maailmasta ja myös luonnollinen uskonto todisti niiden turmiollisuuden. Niiden takiahan ihminen tunki toisen yläpuolelle, riisti häntä ja varasti hänen osuutensa yhteisestä hyvästä. Niiden vallassa olevat lurjukset olivat yhteisen onnen tiellä.

Niinpä Ranskan kansalaisten yhteistä tasavaltaa johtamaan voitiin Robespierren mielestä kelpuuttaa vain kaikkein hyveellisimmät, ne jotka olivat ”luotettavia, säälimättömiä, tarmokkaita ja puhtaita”. Myös Ranskan, kuten sittemmin myös vallankumouksen eetos oli eskatologinen: tuhatvuotinen hyveen valtakausi oli tulossa. Louis Antoine de Saint-Just uskoi, että paha kävisi ennen pitkää vieraaksi ihmisten eduille ja oikeudesta tulisi kaikkien pysyvä kiinnostuksen kohde ja intohimo. Silloin vapaus vallitsisi ylimpänä ja väliaikainen ”melko ankara” pakko voitaisiin unohtaa.

Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen niistä irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä, lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut.

Robespierren intohimoinen vuodatus järjen ja hyveen puolesta pahetta vastaan on vaikuttava (Jaakko Lavanteen kääntämänä):

”Me haluamme järjestyksen, jossa kaikki alhaiset ja julmat intohimot on kahlittu, kaikki hyväntahtoiset ja jalot intohimot herätetty lakien avulla, jossa ihmisen pyrkimyksenä on ansaita kunniaa ja palvella isänmaataan, jossa ainoat eroavuudet johtuvat tasa-arvoisuudesta itsestään, jossa kansalainen on viranomaisen alainen, viranomainen kansan ja kansa oikeuden alainen, jossa maa turvaa jokaisen yksilön hyvinvoinnin ja jossa jokainen yksilö nauttii ylpeydellä maansa menestyksestä ja kunniasta… jossa kaupankäynti on yleisen vaurauden eikä vain muutaman suvun luonnottoman yltäkylläisyyden lähde.”

Ne asiat, joita nykyään yhä harhauduttiin pitämään arvossa, edustivat tosiasiassa vain pahetta ja rappiota, josta oli päästävä eroon:

”Me haluamme asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan, me haluamme korvata kunnian rehellisyydellä, tottumukset periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan, onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta”.

Kun tässä taitaa olla kaksikin käännöstä suomen ja alkuperäistekstin välillä, ei Lahjomattoman tarkoitus ole aina aivan ilmeinen. Joka tapauksessa on selvää, että vääristyneet ihanteet ja arvostukset haluttiin korvata aidoilla ja oikeilla luonnon itsensä määräämillä objektiivisilla hyveillä.

Järjellisen menon toteuttaminen vaati käytännössä tuhansien päiden pudottamista ja jossakin vaiheessa huomattiin, että oli taas palattu monarkiaan, jossa hierarkiat vallitsivat ja eliitit kiipesivät massojen yläpuolelle. Ne riistivät taas kansaa samaan aikaan kun ne suun tunnustuksella hokivat uskollisuuttaan kansakunnalle ja esittelivät kansalaishyveitään.

Nykyään olemme tässä ainoan oikean totuuden nimiin vannovassa globaalisessa järjestelmässä jo oppineet suhtautumaan skeptisesti ajatukseen hyveistä yhteiskunnan perustana. Sen sijaan monia näyttää kiehtovan se jo Bernard de Mandevillen 1700-luvulla esittämä ajatus, jonka mukaan yhteiskunnan vankaksi perustaksi sopii paremminkin pahe. Ainakin ihmiset ovat aina valmiita sitä harjoittamaan ja oikein järjestetyssä yhteiskunnassa se tuottaa pelkkää hyvää.

Ahnehtikoot siis lurjukset ja huijarit ja siirrelkööt pääomia sinne, missä voi varastaa ja riistää vielä hieman enemmän kuin kotimaassa, toteutuuhan siinä koko globaalin maailmamme kokonaisetu! Edes sosialistit eivät enää uskalla vihjatakaan siihen suuntaan, että paheella olisi joitakin negatiivisia seurauksia. Olemmehan kaikki realisteja ja tiedämme, ettei ihmisestä hyvää saa millään. Vaikka tappaisimme aikamme aristokratian, syntyy sen tilalle hyvin nopeasti uusi, joka jatkaa vanhaa menoa uusin tunnuksin.

Mutta onko tässä paheen kumartelussa sittenkin menty liian pitkälle? Eikö noita kvartaalitalouden ulkoistajasankareita voisi edes ääneen paheksua? Kaikki kapitalistit eivät suinkaan ole samanlaisia. Joillakin kuuluu tavoitteisiin muutakin kuin voiton maksimointi. Mikään ei pakota sijoittamaan rahaa sinne, missä se poikii nopeimmin. On täysin luvallista ja mahdollista tyytyä kohtuulliseen voittoon tai jopa nollatulokseen sillä perusteella että saavutetaan muita etuja. Niitä voivat olla kotimainen työllisyys, osaamisen säilyttäminen, erilaiset tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoitteet ja muut kansalaishyveen hedelmät.

On kummallista, että journalistitkin ovat ottaneet tavakseen hehkuttaa niiden ihmisten kunniaa ja mainetta, jotka ovat onnistuneet parhaiten täyttämään taskunsa liikuttelemalla pääomia ketterästi maasta toiseen vain ja ainoastaan maksimoidakseen voittoja. Eikö pikemminkin olisi syytä nostaa esille tällaisen politiikan kelvottomuus ja niiden poliitikkojen arkuus ja kyvyttömyys, jotka hyväksyvät tällaisen menon jopa valtion varoilla?

Mikäli poliitikkojenkin käyttäytymisen määrää kaikkein paheellisimman suurpääoman mielistely, olemme liukkaalla tiellä, jonka päässä saattaa taas häämöttää uusi vallankumous ja terrori aivan siitä huolimatta, että historia osoittaa sellaisten toimivan huonosti.

Demokratia ei ole erityisen hyvä järjestelmä ja aivan erityisesti sen vikana on tehottomuus. Tämän ymmärsivät jo antiikin oppineet. Hyvä demokratia, jossa kansalaishyveet vallitsevat, on kuitenkin elinkelpoinen ja toimiva. Tuskin tarvitsee pitää esikuvana Spartaa, kuten Ranskan vallankumouksen ideologit tekivät, voidakseen paheksua Ateenan rappiokautta tai sitä menoa, joka nyt uhkaa länsimaista yhteiskuntaa. Kestävyysvaje ei ole vajeistamme suurin.

Näyttää siltä, että kaikilla katsotaan nykyään olevan vain ja ainoastaan oikeuksia. Niiden tunteminen ja vaatiminen ovat hyveistä tärkein, olivatpa kyseessä sitten kuluttajat, rikolliset, vangit, muukalaiset tai kapitalistit. Tämä on tietenkin myös kansalaismielen osoitus. Mutta mikäli samalla unohdetaan kansalaisen velvollisuudet, ei hyvää yhteiskuntaa synny. Pakolla se tuskin onnistuu.

Tässä maailmoista parhaassa kuulee yhä useammin perusteltavan politiikkaa järjellä. Tämä ei ole paha asia, mutta kannattaa muistaa sen rajoitukset. Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin luultiin, että hyve liittyy järkeen saumattomasti, nyt uskotaan paheen olevan sen paras palvelija. Tuskin kumpikaan pitää kovin pitkälle paikkaansa. Politiikka on sentään yhäkin tahdon asia ja pitkälti irrationaalisten intohimojen temmellyskenttä. Järki toimii siellä enimmäkseen lyömäaseena.