Verimeri

Verimeri ja Euroopan häpeä

Maailmassa lienee pian seitsemän miljardia ihmistä, mikä ennustaa erästä sangen ikävää asiaa. Tiedossa nimittäin on juuri saman verran kuolemantapauksia pelkästään tämän populaation osalta. Sitten tulevat jälkeläiset, joille käy aivan samoin.

Joskus joutuu hämmästelemään, miten tämä traaginen ja tavallaan tietenkin myös koominen perusasia näyttää joiltakin kokonaan unohtuvan. Sen sijaan joku kauhistelee gammasäteilyä, joka tuosta tappotyöstä edesauttaa ehkä promillen sadasosan siirtymistä ajasta ikuisuuteen, kuka taas on kuohuksissaan mikrohiukkasista tai siitä, että yksityiset ihmiset saattavat pitää hallussaan tuliaseita, jopa pistooleja. Niillä kuitenkin meidän hyvässä maassamme toimitetaan vuosittain pois päiviltä vain muutama tapaus niistä kymmenistä tuhansista, jotka joka vuosi päästävät viimeisen henkäyksensä.

Tosiasia on, että pelkästään Kekkosen aikana Suomessa kuoli noin puolitoista miljoonaa ihmistä. Hyvin harva heistä ammuttiin, mikä toki myös on tärkeää.

Mutta eikös jokainen tapaus ole aina liikaa? Tähän voi vastata että kaikki on suhteellista ja juuri tuo suhteellisuus pitäisi yrittää huomioida. Joskus näyttää siltä, että jotkut arvelevat olevan hyvinkin ansiokasta, ettei siitä välitä yhtään mitään, vaan päinvastoin panee yhden tapauksen ja koko maailmanhistorian vastakkain ja julistaa, että oikeus ei maailmassa tapahdu lainkaan ellei se tapahdu tuossa yhdessä tapauksessa. Fiat iustitia, pereat mundus! Tällainenhan oli Dostojevskin Ivan Karamazovin näkemys maailman onnesta, joka perustuisi viattoman lapsen kyynelille.

Ivan sopisi aikamme sankariksi, mutta kaikessa sympaattisuudessaan hän taisi pohjimmiltaan olla satanisti, kapinassa Jumalaa vastaan. Syyt voi hyvin ymmärtää, mutta itse asetelma ei ole vailla koomisuutta. Sen ikuisti joskus takavuosina joku pilapiirtäjä, joka kuvasi isännän pellon laidalla päästelemässä ärräpäitä taivaalle, kun ukkoskuuro pilasi hyvän heinäpäivän. Akat seurasivat näytelmää ladon räystään alta ja yksi kuiskutteli toiselle: ”Siin’ on nyt kaks’ kovvaa vastakkain: meijän Jussi ja Jumala!”

Sentimentaalisille empaatikoille suon mielelläni sen tyydytyksen, jonka heidän myötäkärsimyksensä heille antaa. Toisin kuin usein kuvitellaan, hyvillä aikomuksilla ei kuitenkaan voi maailmaa pelastaa, vaikka sen aivan ilmeisesti kyllä voi tuhota.

Jo muutaman vuosikymmenen ajan on ennusteltu, että Välimerestä tulee veren meri. Tämä ei johdu demokratian puutteesta sen eteläpuolella, vaan aivan muista tekijöistä, jotka kyllä nekin ovat kotoperäisiä. Väestön määrä on hallitsemattomasti lisääntynyt samaan aikaan kun ei ole kyetty luomaan edellytyksiä sen toimeentulolle. Kyseessä on siis klassinen liikaväestöongelma, jollaisen luonto on yleensä ratkaissut korjaamalla tilejään punakynällä eli lähettämällä viikatemiehen viemään pois ylimääräiset esimerkiksi kulkutautien kautta, jotka ennen niittivät nälkiintyneitä ihmisiä ja jättivät jäljelle jääneille vastaavasti paremmat lähtökohdat. Kysymys on siis kestämättömän kehitystrendin katkaisemisesta ja paluusta normaaliin. Niin siinä vain käy, kun yrittää mahdottomia, ikävä juttu, mutta tosi.

Globalisoituneessa maailmassa luonnon työtä vastaan taistellaan ns. kehitysavulla, joka tappaa vähäisenkin paikallisen yritteliäisyyden ja jättää ihmisille vain heidän onnettomuutensa. Mekanismi on todella pirullinen ja ihminen ei olisi ihminen, ellei hän etsisi pelastusta ja selitystä uskonnosta tai sitten saduista, jotka kertovat, että kaiken pahan on matkaan saattanut valkoinen mies.

Tulevaisuus ei kuitenkaan ole kokonaan synkkä. Myönteisiä viestejä kuuluu jo. Useissa Afrikan maissa hallinto on saatu ainakin jossakin määrin säädylliseksi ja tuotanto alkaa jo olla vakavasti otettavaa. Vastuu voidaan silloin ottaa omiin käsiin, toisin kuin niissä maissa, joissa kansat ovat nostaneet itseään hallitsemaan kyvyttömiä rikollisia. On mahdollista ja toivottavaa, että onnistujien esimerkki ja säteilyvaikutukset saavat tuon aurinkoisen mantereen lopulta tuottamaan muutakin kuin uusia ihmisiä ja uusia onnettomuuksia. Se on ainoa vaihtoehto loputtomille katastrofeille.

Mikäli Eurooppa yrittää briljeerata epäitsekkyydellään ja vain jatkaa katastrofaaliseksi osoittautuneen kehitysavun toimittamista, se pitää samalla autettavansa lapsen asemassa ja pitkittää onnettomuutta. Sen syntyyn se on vaikuttanut vähentämällä kuolleisuutta, mutta laiminlyöden syntyvyyden rajoittamisen. Vasta yhteiskunnan modernisoituminen, mikä alkaa naisten lukutaidosta, on nyt viho viimein alkanut vähentää hallitsematonta syntyvyyttä, joka oman maanosamme historiassa kuuluu jo kaukaiseen menneisyyteen.

Lähivuosina Afrikan väestö joka tapauksessa jatkaa hurjaa kasvuaan. Vuonna 2100, jonka monet tänään elävistä vielä joutuvat näkemään, Afrikan väkiluvun ennustetaan oleva 3.5 miljardia. Niistä ns. liikaväestön määrä siellä tulee olemaan satoja miljoonia tai ehkä pari miljardia, samanaikaisesti, ellei jotakin tehdä. Tarkoitan siis sellaista väestöä, joka ei saa kohtuulliseksi katsottavaa elatustaan synnyinmaassaan tai lähialueilla ja on alttiina katastrofeille.

Tämän väestöongelman voi hoitaa vain paikallinen talous ja yhteiskunnan modernisaatio. Talouskasvu sinänsä on ympäristölle kirous, mutta siihen liittyvä yhteiskunnan modernisaatio, joka johtaa perhekoon pienenemiseen, on ainoa vaihtoehto satojen miljoonien, jopa miljardien kurjuudelle.

Toki täältä puolen miljardin asukkaan Euroopasta näyttää löytyvän avuliaita aatuja, jotka kieltäytyvät suhteuttamasta asioita ja vaativat, että ongelmaa on ainakin alettava ratkaista avaamalla tuolle väestömassalle ovet Eurooppaan. Ovathan ihmiset ennenkin muuttaneet maasta toiseen toimeentulon perässä, kuuluu hölmöläisten argumentti. Näinhän globalisaation mekanismi juuri toimii.

Tarkemmin sanoen, näinhän toimisi täysin sääntelemätön globaalinen kapitalismi, jonka ainoana tarkoituksena olisi tuottaa maksimaalinen määrä rahaa sen huipulla istuvalle pienelle joukolle hinnalla millä tahansa. Koska tällainen kehitys olisi lähes kaikkien muiden osapuolten kannalta katastrofi, on myös globalisaation tuhovaikutuksia pyrittävä hillitsemään samoin kuin on koetettava vaikuttaa syntyvyyden vähenemiseen siellä, missä se tuottaa onnettomuutta.

On nähtävissä, että jo pelkästään sadan miljoonan siirtolaisen saapuminen Eurooppaan aiheuttaisi peruuntumattomia vaikutuksia, jotka todennäköisesti tuhoaisivat vanhan rauhallisen ja laillisen elämänmenon sellaisena kuin sen olemme oppineet tuntemaan. Sen, mitä tapahtuisi, voi jokainen tykönään yrittää kuvitella. Empiirinen aineisto antaa siitä varsin yksiselitteisen kuvan. Ja, ikävä kyllä, tuo sata miljoonaa on vain murto-osa muuttohalukkaista. Pantaisiinko sen jälkeen ovet kiinni ja jos, niin miksi?

Mitä sen sijaan tapahtuisi Afrikan liikaväestölle? Sen paine kohti Eurooppaa ei varmastikaan tuon sadan miljoonan muuton johdosta vähentyisi, vaan sen sijaan koko ajan lisääntyisi. Tässäkin syyt ovat helposti nähtävissä. Kuten suljetussa astiassa, paine pyrkii joka suuntaan ja kun sille löytyy purkautumistie, se hyödynnetään maksimaalisesti. Sitä voidaan rajoittaa esimerkiksi aukkoa pienentämällä, mikä vain hidastaa prosessia, mutta ei sitä lopeta. Sekin siis johtaa samaan lopputulokseen.

Sanottakoon varmuuden vuoksi, ettei ihonväri mielestäni tee kenestäkään ihmisestä parempaa tai huonompaa. Ymmärrän kuitenkin, että tuollainen maahanmuutto toisi Eurooppaan aluksi samanlaisen rotuongelman kuin Amerikassa, jossa se on vaikea aivan siitä huolimatta, ettei rotuja ole edes olemassa, kuten jokainen tietää. Sen jälkeen ongelma helpottuisi, kun Euroopan alkuperäisväestö jäisi yhä pienemmäksi vähemmistöksi omassa maassaan, siis entisessä omassa maassaan.

Kyse ei sitä paitsi ole vain Afrikasta. Aasiasta löytyy myös runsaasti muuttohalukkaita, jotka tänäkin päivänä osittain tulevat Afrikan kautta. Käytännöllisesti katsoen muuttohaluisten määrä on rajaton ja koko ajan kasvava.

Liikaväestöongelma voidaan ratkaista vain ja ainoastaan siellä, missä se syntyy. Merkkejä sen hellittämisestä on olemassa, mutta sen ratkeaminen vie vielä muutaman sukupolven.

Euroopalla on siis kaikki syyt rajoittaa muuttoa. Massamaahanmuutto ei voisi missään tapauksessa ratkaista maailman liikaväestön ongelmia ja tuskin niitä edes merkittävästi lieventää. Sen sijaan se toisi uusia ongelmia, joiden laatua tunnemme jo riittävästi.

Hämmästyttävää on, että vakavan harkinnan ulkopuolelle näyttää keskustelussa jääneen mahdollisuus hyödyntää vierastyöläisiä molemminpuolisesti edullisella tavalla. Tällaiset Gastarbeiterit, voisivat solmia sopimuksen, jonka mukaan heillä on oikeus tiettyjen ehtojen mukaisesti työskennellä Euroopassa tietyn ajan, minkä jälkeen seuraa muutto takaisin. Tämä toisi lähtömaahan paljon kaivattua valuuttaa ja sitä kautta edesauttaisi myös paikallista toimintaa Sen sijaan se ei synnyttäisi kultuurienklaaveja, gettoja, jotka eivät lisää kenenkään onnellisuutta.

Järjettömin tapa reagoida tilanteeseen on sallia hallitsematon maahanmuutto. Esimerkkinä tästä on se käytäntö, että Eurooppaan vastoin lakia saapuvat palkitaan maahanmuuttajan ja ennen pitkää myös kansalaisen statuksella sen sijaan, että heidät aina ja jokaisessa tapauksessa palautettaisiin lähtömaahan ja pantaisiin jonossa sille paikalle, jonne he kuuluvat.

Tässä on itse asiassa kyse rikollisuuden suosimisesta, mikä ei tietenkään jää miltään osapuolelta huomaamatta. On häpeällistä, että siihen syyllistyvät Euroopan viralliset tahot, joiden tulisi olla takapajuisille maille esimerkkinä laillisuudesta. Asia näyttää heijastelevan totalitaariseen ajatteluun kuuluvaa ”oikeuden” asettamista ”lain” yläpuolelle myös käytännön toiminnassa eikä vain moraalifilosofiassa. Kun sadat ihmiset hukkuvat, on asia kovin ikävä, mutta sen korjaaminen ei enää ole mahdollista ihmisvoimin. Sen sijaan vastaavia tragedioita voidaan ehkäistä palauttamalla joka ainoa laiton maahantulija sinne, mistä hän on lähtenytkin.

Tämä ei ratkaise liikaväestöongelmaa, mutta on syytä tunnustaa, ettei sitä voi ratkaista mikään muu kuin tuo väestö itse. Siihen saakka se tuottaa yhä uusia katastrofeja. Ennemmin tai myöhemmin, ehkäpä noin sadan vuoden kuluessa ongelma eli hallitsematon väestönkasvu ilmeisesti ratkeaa ja kaikkien asianosaisten velvollisuutena on pyrkiä siihen, ettei sen sivutuotteena synny uusia ja luonteeltaan pysyviä ongelmia, jotka jatkuisivat vuosisadasta toiseen.

Euroopan häpeä ei ole, ettei se ota luokseen kaikkia halukkaita, vaan se, ettei se osaa suhteuttaa asioita eikä uskalla puhua niistä niiden oikealla nimellä. Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.