lauantai 27. toukokuuta 2017

Heimoasiaa



Heimoasiaa

Setäni, joka oli 1920-luvulla käynyt Jyväskylän seminaarin, kertoi, että siellä saattoi heimojen välillä joskus olla kitkaakin, ihan nokkapokaksi asti. Yleensä kai tyydyttiin muuten vain ja edes näön vuoksi omaa heimoa esittämään vähän parempana, mikä tarkoitti sitä, että muut olivat vastaavasti huonompia. Eivät kaikki siinä tosissaan olleet.
Tämähän lienee normaalin inhimillisen kanssakäymisen kuvio. Jos ihminen ja hänen taustajoukkonsa jollakin tavalla muista poikkeavat, on luonnollista pitää omaa joko muita parempana tai ainakin sitä puheen tasolle suosia. ”Toiseus” voi syntyä monista syistä, mutta luontevasti se liittyy synnynnäisiin tai syntymässä myötäjäisinä saatuihin asioihin: kieleen, asuinpaikkaan, tapoihin.
Kun nämä asiat suurkaupungeissa ovat yleensä kovin sekaisin, saatetaan erottautumista ja siis samalla oman porukan muodostamista etsiä muuta tietä, vaikkapa tiettyä urheilujoukkuetta tai musiikkiyhtyettä kannattamalla. Tai sitten muutetaan yhteen.
Suomen heimoerot ovat nykyään hyvin pitkälle tasaistuneet. Karjalaiset hajotettiin kerran pitkin ”tynkä-Suomea”, maalta muutettiin kaupunkeihin, uudet ammatit ja viestimet toivat kaikkialle samaa puheenpartta ja samaa elämänmuotoa uusine malleineen, jotka ovat olleet yhä kosmopoliittisempia.
Vielä sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen ja se oli kyllä sitä vielä viisikymmentäkin vuotta sitten, jolloin esimerkiksi Helsingin kaksikielisyyden tunnisti heti. Nyt sen voi saada selville lähinnä kirjallisista lähteistä.
Mutta miten tärkeä identiteettitekijä tuo suomalainen heimous oikeastaan oli? Sinänsä epäluotettava kaunokirjallisuus antaa asiasta kiinnostavia viitteitä. Tuntemattoman sotilaan porukat olivat kansallisesti hyvin heterogeenisiä, mutta ei se sotilaallisen yksikön toimivuutta haitannut, ehkä pikemmin päinvastoin. Jokainen ymmärsi hyvin, ettei sillä vihollisella, joka puhui Tiltun äänellä, ollut kenellekään mitään erityiskohtelua varattuna. Paras oli siis itse kunkin tehdä se, mitä tehtävissä oli.
Kiinnostava tapaus on Johannes Linnankosken romaani Pakolaiset, jossa kuvataan suoranainen heimojen kohtaaminen tai pikemmin törmäys.
Tositapahtumiin perustuvan romaanin juonena on maanviljelijäperheen ja sen vanhuksena taloon tulleen vävyn pakeneminen Hämeestä Savoon, päästäkseen irti häväistyjutusta eli morsiamen lehtolapsesta. Siis eräänlaisen turvapaikan haku, tosin omalla kustannuksella oli kyseessä.
Savosta ostetaan uusi tila ja koko perhekunta muuttaa sinne. Paikalliset ja muuttajat ottavat koko ajan mittaa toisistaan ja siitä tuleekin pitkälti koko elämän sisältö: näytetään niille.
Jo saapuminen uusille asuinsijoille on haaste. Savolaiset luulivat tietävänsä, mitä porukkaa nuo hämäläiset ovat: ”Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa… ja se seikka, että Hovin ostossa savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla valmis.”
Sanavalmiit savolaiset nokittelivat tulijoille ja näyttivätkin hienommilta: ”Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset, kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys –siinä kaikessa oli jotain herraskaiselta vivahtavaa…”
Hämäläinen ressentimentti purkautui intohimoisena työntekona ja jo oli pakko savolaisten myöntää, etteivät ne mitään turhia miehiä olleetkaan, nuo tulokkaat.
Mutta päähenkilö, tuo häväistysjutun uhri kärsi vielä kauheasta onnettomuudestaan eli siitä, että oli tullut tuoreena kotivävynä heti petetyksi morsiamen puolelta.
Kun asia paljastui, hän ajatteli paeta edelleen, lähteä pois Savostakin. Mutta yksi asia sentään pidätteli: ”Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille –kun asia sittenkin oli tavallaan yhteinen.”
No, kunniamurhat eivät kuuluneet kummankaan heimon kulttuuriin, vaikka toki loukattu yksilö olisikin saattanut ajatella niin epätoivoista askelta, joka olisi syössyt hänet ja kaikki muutkin lopulliseen turmioon.
Niinpä annettiin elämän voittaa ja alistuttiin siihen osaan, minkä luoja oli antanut. Hämäläisten heimon pieni enklaavi Savossa jatkoi elämäänsä ja arvatenkin nousi yhä suurempaa kukoistukseen osaltaan juuri heimoerojen luoman jännitteen ansiosta.
Tässä fiktiivisessä tarinassa, jonka todellisuuspohjan laadusta minulla ei ole tietoa, näemme siis tarinan toiseuden kohtaamisesta ja onnistuneesta kotoutumisesta. Lopultakin kaikki heimot kuuluivat yhteiseen Suomen kansaan.
Puheet siitä, että kansa olisi yhdistynyt vasta rautateiden ja Boboikovin ansiosta, ovat luultavasti pinnallisia. Kokonaisuuden nimeltä Suomi tunnemme jo 1500-luvun Olaus Magnuksesta alkaen ja se esiintyy monissa kronikoissa. Ei se ollut pelkkä Varsinais-Suomi.
On selvää, ettei Suomi ollut yhtenäinen, mutta eihän se ole olennaista. Olennaista oli solidaarisuus tietyllä tasolla, kun ymmärrettiin, että yhteisiäkin etuja oli, vaikka murteet ja jopa kieletkin erosivat toisistaan. Vasta vieras uskonto ja yhteiskuntajärjestelmä asettivat jotkut ”toiset” laadullisesti erilaiseen asemaan.
Nuo heimoerot tulevat mieleen, kun seuraa nykyistä puheenpartta, jossa ”rasismista” puhutaan suomalaisena ilmiönä kuin mistä tahansa meille ilman muuta kuuluvasta asiasta. Tämä siitä huolimatta, ettei rotuja edes ole olemassa. Tilanne tosiaan muistuttaa entistä Neuvostoliittoa, jossa tietosanakirjoista puuttui artikkeli ”Trotski”, mutta jotka silti tunsivat käsitteen ”trotskilaisuus”.
Ghettoutuminen, ydinkaupunkien tyhjeneminen ja slummien synty on monessa Yhdysvaltain kaupungissa tärkeä muutosprosessi, joka tekee niistä aivan uudenlaisia asutuskeskuksia. Siellä eri ”rotuja” (anteeksi, sana on jenkkilähteiden käyttämä), lähtömaita ja kieliä edustavat ryhmät keskittyvät toistensa lähelle ja erottautuvat noista ”toisista” jostakin syystä, jolla en halua spekuloida.
Suomessa kaikki on näihin asti käynyt toisin. Karjalaiset ovat sopeutuneet mainiosti elämään minkä tahansa heimon keskuudessa. Kaupungeissa ei karjalaisghettoja löydy. Vastaa viime aikoina eräissä kaupungeissamme on alkanut tuo uusi prosessi, ghettojen ja slummien synty. Siitä pitänee kirjoittaakin  vielä ihan erikseen.
Joka tapauksessa nyt elämme aikaa, jolloin monisatavuotinen heimojen rinnakkaiselo on tehnyt heimoeroista pittoreskeja erikoisuuksia, joilla ei ole kielteisiä vaikutuksia.
Samaan aikaan olemme saamassa keskuuteemme paljon jyrkempien erojen jakamia ryhmiä, joilla ei ole havaittavissa mitään pyrkimystä integroitumiseen. Onko näillä eroilla myönteistä potentiaalia kuten heimoeroille kerran?
Ehkä meidän kannattaa katsoa, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut. Jos olen oikein ymmärtänyt, sikäläiset olot kun joka tapauksessa ovat meilläkin monia elähdyttävä esimerkki.

13 kommenttia:

  1. USA:ssa viranomaisen lomakkeissa on yleensä rotu-kohta, mutta kyseiseen kohtaan vastaaminen on vapaaehtoista. Kuitenkin näkemäni mukaan jokainen siihen vastaa. Jos ei vastaa, niin voi jäädä saamatta affirmative action :) Yksityset eivät asiaa saa kysellä ja esimerkiksi vuokrasopimusta solmittaessa tausta sitten selvitetään muuten. Koska Amerikka ei olisi Amerikka, ellei siellä tartuttaisi taloudellisiin yksityiskohtiin, niin aina voi kysyä hakijan luottokelpoisuutta. Neekerillä luottoluku eli Credit Score on yleensä pieni ja jos sattuisi että Score onkin suuri, niin yleisen elämänkokemuksen mukaan kyseisestä neekeristä ei ole haittaa.

    VastaaPoista
  2. "Nuo heimoerot tulevat mieleen, kun seuraa nykyistä puheenpartta, jossa ”rasismista” puhutaan suomalaisena ilmiönä kuin mistä tahansa meille ilman muuta kuuluvasta asiasta. Tämä siitä huolimatta, ettei rotuja edes ole olemassa. Tilanne tosiaan muistuttaa entistä Neuvostoliittoa, jossa tietosanakirjoista puuttui artikkeli ”Trotski”, mutta jotka silti tunsivat käsitteen ”trotskilaisuus”."

    -Taitaahan tässä taas olla käsillä muuan tiedostava paradoksi juu.
    Teemu Keskisarja on muistaakseni jossakin yhteydessä maininnut, että esim. ns. homofobia (joka on aina oikeassa olevien moraalinvartijoiden käsityksen mukaan R-sanan ohella eräs tämän päivän perisynneistä kauheimpia) on alkujaan ollut tuontitavaraa sekin, ja peräisin sieltä ns. Oikeasta Euroopasta (ml. Ruotsi).

    Suomalaisten eräs tragedia taitaakin olla osin siinä, että täällä on aina haluttu olla ennen muuta identitaarisista syistä nimenomaan Hyviä Eurooppalaisia, mitä tähän käsitteeseen nyt sitten kulloinkin katsotaankaan sisältyvän. No eipä siinä vielä sinänsä mitään, onhan sieltä suunnasta toki omaksuttu monen monta hyvää ja hyödyllistä juttuakin, mutta asian kääntöpuolena sitten on pelko jonkinlaisiksi "sekundaeurooppalaisiksi" tai ties miksikä primitiivi-ihmisiksi leimautumisesta, mikäli ei lähdetä ihan kybällä mukaan aina kulloisiinkin muoteihin, eurointegraatiosta amerikkalaista tuontitavaraa olevaan identiteettipolitiikkaan. Avainsana taitaa aina kulloinkin olla tuo "kansainvälisyys", milloin milläkin tavoin tulkittuna. Ilman, että mietittäisiin nyt vaikka toiseenkin kertaan, onko se kaikki välttämättä kultaa, mikä kiiltävältä näyttää...

    VastaaPoista
  3. Ainakin jos Samuli Paulaharjun kirjoja on uskominen heimoerot ovat olleet pelkkä kuriositeetti. Onko niitä ollutkaan kivikauden jälkeen muualla kuin osakuntien nimissä.

    VastaaPoista
  4. Itse en 70-luvun lopulla syntyneenä ole koskaan edes tiedostanut että Suomessa olisi jotain erillisiä "heimoja". Paitsi nyt tietty eräät hevosmiehet ja ehkä bättrefolk.

    VastaaPoista
  5. Karjalaisen evakkoperheen nuorimpaisena jouduin asumaan Kainuussa, eikä siinä mitään, oikein mukava lapsuus ja nuoruus. Ainoa haitta siinä oli, että vertailukohteista johtuen luulin olevani nopeaälyyinen ja sujuvakäytöksinen, kunnes aikuisena vietin pitempiä aikoja Ranskassa, jossa jouduin myöntämään, että onpa tässä sujukäytöksisyydessä vielä hiomisen varaa.

    VastaaPoista
  6. Historiallisen Arkiston sarjassa ilmestyi 2014 nide nimeltä Kotiseutu ja kansakunta. Jos vähänkään ymmärsin kirjaa kursorisesti lukiessani, niin koko historiallinen heimokäsite joutuu siinä jonkinlaisen "dekonstruktion" kohteeksi. Kustaa H. J. Vilkuna antaa ymmärtää,että - edelleen oman tulkintani mukaan - kyseessä on nationalistinen luomus, jonka tärkeimmät arkkitehdit aikoinaan olivat Jalmari Jaakkola ja Väinö Voionmaa.

    Niin ikään taannoin silmäilemässäni Kymenlaakson maakuntahistorian ykkösosassa arkeologisen osuuden yhteydessä muistaakseni käsite asetetaan kyseenalaiseksi.

    Paikallisten mentaliteettien olemassaolo on tietenkin eri asia.

    VastaaPoista
  7. Viime vuonna edesmennyt Ilkka Malmberg kirjoitti 80-luvun puolivälissä teoksen nimeltä "Heimoerot esiin ja härnäämään". Taisi olla huutomerkilläkin. 30 vuotta myöhemmin Suomi ei ole ihan noin lupsakka, kysykää vaikka sudeettisavolaisilta... -jussi n

    VastaaPoista
  8. Netissä on kaikenlaista. Steve Sailer määrittelee rodun niin, että samaa rotua olevat ihmiset ovat läheistä sukua keskenään. HBDChick puolestaan ihmettelee, mihin Euroopan heimot hävisivät ja päätyy siihen, että heimot hävisivät, kun kirkko kielsi serkkujen avioliitot: Euroopan heimot

    VastaaPoista
  9. Ylpeys, kunnia ovat kokemuksia, jotka liittävät ihmisen yhteisöönsä. Ja osoittavat hänen elämälleen suuntaa. Nietsche kirjoitti: "kiitoksessa on enemmän tungettelevuutta kuin moitteessa".

    Lännen traditio on korostanut yksilöllisyyttä, idän kollektiivisuutta. Tuo jako näkyy tänä päivänäkin esimerkiksi siinä, miten ihminen a) kokee ja b) ilmaisee (ammatti)ylpeyden tunteensa.

    Toisaalta, Suomen eri suuralueiden välillä esiintyy geneettistä vaihtelua kait yllättävän paljon.

    Hmm... Heimoutumisen ilmiössä on pirusti mielenkiintoisa. Timo Vihavainen on mielestäni erinomaisen hyvin oleellisen ja turhan syrjään jääneen yhteiskuntahistoriallisen prosessin perässä.

    VastaaPoista
  10. Sulkavan vesillähän Kymijoen rajalinja pikkuvihan piirtämänä teki pussin Olavinlinnan ympäri. Piti ottaa germaaneilta eteen työnnetty hyökkäysasema veks. Svea vastasi Viaporilla kunnes slaavi pani rajan Tornionko jokeen ?

    Ja nyt sitä taas tähtäillään. Että liittyisikö Ruotsiin ja ostaisi Jassit vaiko USAaan ja ostaisi Hornetit. Tai kaivaisiko naftaliinista Migit. Migeillä sai vastakaupat konepajoille, Horneteista otettiin maksuksi konepajat, ja Jasseista saisi Konepajoja -ainakin Waasaan.

    Mutta kun ei mittään ymmärrystä ole, niin tulee mitä sattuu. Onneksi savolaiset akat ja hämäläiset miehet tekevät töitä ja pitävät meikänkin tässä netissä ja muussa jokapäiväisessä leivässä. Hyvin pitävätkin ja insinöörimaailman siunauksia ei pidä puuttuman.

    Kun luettu on, ajankuluksi. Ei sentään tutkinnoksi, niin kertoisiko, puhaltaisiko henkeä uloskin? Kohtasin sellaisen Kustavi Grotenfeltin, jonka sukua oli rajavartioina siellä Saimaan tuntumassa ja sitä perua meillä on Kesäooppera, kun on kesämökit upseeripuustellien perua pitkin Juvaa ja Mäntyharjua. Ja kun tapoihin oli kuulunut soittaa ja runoilla ja kattaa pitsillä.

    Nyt Kustavi sadan vuoden takaisessa Maailmanhistoriassa osa 2 (kuudesta) kertoo kuinka vaarallisia nämä ruotsit eli gootit olivatkaan. Veikseliä ylös ja Tonavaa alas kun latvukset hipoivat toisiaan. Sitten Balkanilta ahdistelemaan Konsantinopolia ja aika on 300 jkr. Sitten rohkaistuvat pohjoisestakin Reiniä ylittämään toiset germaaniheimot kuten frankit. Noita alempaa ja lähempää vatsaa kutitelleita heimoja Grotenfelt kutsuu lähdekirjoilleen uskollisena skandinaavisiksi.

    Nämä sitten tulevat taas uudestaan viikinkeinä ja perustavat normanneina paitsi Englannin, niin myös Amerikan. Ja siis paitsi Cityn, myös Wall Streetin eli Nykyajan. Tämän jonka tekniikalla tässä kirjoittelen ja jonka suomalla joutoajalla luen tota vanhaa kirjaa. Ja kun näitä subjektiivisia oikeuksia on ottaa, niin pidän itseäni liki savolaisen loismuijan veroisena ja arvoisena, itsellisenä.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  11. Karjala mainittu. Koko Karjala-buumi juontaa juurensa 1800-luvun alkuun ja Kalevala painettuna sanana toi sen kiistattomasti esille. Noihin aikoihin éainettua sanaa oli vähän, mutta siihen vähän uskottiin.

    Karjalaintoilijoita oli muitakin myöhemmin, kuten Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallella ja Eino Leino. Tämä tietty maantieteellinen alue nimeltä Karjala, sen vihreät metsät ja kaunis Laatokka ovat innoittaneet monia.

    Se mikä on käynnissä tänäpäivänä, enkä puhu "maailma ikuisesti kylässä- festivaalista",on aivan muuta kuin se kun "Karjala tuli kylään" eli saimme evakot Karjalasta keskuuteemme. Näiden kahden niputtaminen yhteen, ikäänkuin kyseessä olisi joku sama asia on väärin, kaikinpuolin.

    Evakkojen kanssa ei ollut ongelmia, en kiistä etteikö evakoilla olisi niitä ollut. Syrjintää ennenkaikkea.

    Kuitenkin ongelmat joita kohtaamme näiden muiden tulleiden heimojen toimesta oavt mittaluokassaan aivan toisenlaiset ja koskettavat yhtiskunnan kaikkia osa-alueita. Maanpuolustusta, yleistä turvallisuutta ja järjestystä, koulutusta, huoltosuhdetta, terveydenhuoltoa...olemme saaneet valtavan ongelman ratkottavaksi aivan joka sektorille.

    VastaaPoista
  12. Mistähän löytyisi se kultuuuritutkija ja tulkitsia, joka ryhtyisi Huntigtonin teesien pohjalta tutkimaan syviä suomalaisen kultuurin sisällä olevia kulturillisia eroavuuksia.
    Esimerkiksi Pähkinäsaaren rauhan rajan erottama kovan ja pehmeän ruisleivän, sekä yleisen elämänasenteen eroavuudet ovat huomattavat.
    Esimerkiksi se itäsuomalaine hajaasutus,verrattuna läntisen suomen tiviimpiin ryhmäkyliin on huomattava ero,ihmisten perinteisessä olemisessa,itäisen suomen asukaat sivat elä vapaammin yhteisön alituisesta holhouksesta ja naapurin jatkuvasta huomioon ottamisesta.
    Myöskin venäläisessä perinteessä on ollut voimakas yksilöllisyyden kaipuu,sen voimin on ilmeisesti myös siperia asutettu,alunperin,on paettu ahdistavaa yhteisöä ja erityisesti painostavaa esivaltaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.