Huutoa ja meteliä

 

Kulttuurin kentiltä

 

Kuten lienee yleisesti tunnettua niissä kenties liiankin vähäisissä piireissä, jotka vaivautuvat ystävällisesti tätäkin blogia seuraamaan, ottaa sen kirjoittaja kulttuurin hyvin vakavasti.

Tämä ei koske ainoastaan kulttuuria sanan antropologisessa mielessä eli tietyn populaation tapojen ja normien kokonaisuutena, vaan myös niin sanottua korkeakulttuuria.

 Toki viime mainittu sana on vaivaannuttavan epäkorrekti sisältäessään jo lähtökohtaisesti jonkinlaisen arvoarvostelman, joka viittaa hierarkian olemassaoloon tällä alalla.

Uusrahvaanomaisuushan on jo kauan ollut aksiomaattis-aksiologinen lähtökohta, josta tinkimisen jokainen ymmärtää loukkaavan tasa-arvoa, tuota arvojen arvoa, jonka romahtaessa meille ei enää jäisi mitään..

Sanan ”korkea” voisi koettaa tässä yhteydessä korvata jollakin muulla, mutta jostakin syystä niin ei ole tehty, joten minäkin käytän yhä sitä.

Tarkoitus oli kirjoittaa taas blogi, mutta valitettavasti nukahdin aamuyöstä uudelleen ja unohdin aiheen. Tässä sen sijasta uusintana muuan kulttuurikriittinen traktaatti, jonka toivon lukijan suopeasti ottavan vastaan:

 

lauantai 7. elokuuta 2021

Kulttuuria lehmille?

 

Huuto ja kiljunta

 

Jo jokunen vuosikymmen sitten kiinnitin huomiotani siihen, että esitetty musiikki oli muuttunut yhä alkukantaisemmaksi. Kehittyneiden sävel- säestys- ja rytmikuvioiden tilalle oli tullut monotoninen jumputus ja äärimmäisen simppeli melodia, jos melodiaa yleensä oli. Koko komeus esitettiin järjettömän kovaa, valtavien ämyrien kautta.

Tässä oli tietenkin kyse musiikin primitiivistymisestä tai oikeastaan sen korvautumisesta eräänlaisella epämusiikilla, jolla kyllä saattoi olla ja varmaan olikin yhteyksiä siihen, miten alkukantaiset heimot käyttäytyivät yrittäessään ilmaista itseään äänellisesti.

Aluksi tuohon jumputukseen vielä sisältyi jonkinlaista lauluakin, mutta ajan mittaan se on korvautunut kähinällä, joka sisältää yleensä erilaisia ruokottomuuksia tai vain vihaisen sonnin puhinaa ja ähinää muistuttavaa, yleensä aggressiivista mielentilaa kuvaavaa ääntelyä.

Ymmärrän kyllä, että olemme tässä tekemisissä vanhan ja suorastaan kunnianarvoisan ilmiön kanssa. Jo Rousseau kehotti palaamaan alkuperäisyyteen ja siis menemään sen keinotekoisen kerroksen taa, jota kutsutaan kulttuuriksi. Eikö juuri villi itse asiassa ollutkin jalo olento ja villeys siis kaikkein korkeinta todellista taidetta, ehkä tiedettäkin, kun asiaa tarkoin ajatteli.

Tämä idea näyttää olleen tiedostettuna 1990-luvulla niillä skottipojilla, jotka perustivat yhtyeen nimeltä Primal Scream. Toisaalta nimi saattoi olla jonkinlainen vitsi, kuten noissa ympyröissä on usein tapana. Oikeasti pojat lienevät laulaneet ja laulavat kai vieläkin.

Tämän päivän hesarissa joka tapauksessa mennään perille asti. Toimittaja otsikoi kolumninsa: Joskus pitää vain huutaa suoraa huutoa.

Tämä väite on sinänsä kiistanalainen. Primitiivinen käytös lienee erittäin harvoin parempi vaihtoehto kehittyneille käyttäytymistavoille. Primitiivireaktio on yleensä syystäkin ollut huonossa maineessa ja siihenhän tuollainen suoran huudon huutaminen viittaa.

Mikäli jonkun sukupuolielimet jäävät ketunrautoihin, lienee aivan ymmärrettävää, että kyseinen henkilö reagoi nimenomaan primitiivisellä tavalla. Turhauttavassa ja tuskallisessa asemassaan hän tuskin voi viileästi punnita tapahtunutta ja rajoittua vain asialliseen kuvaukseen siitä, mitä on tapahtunut. Sitä paitsi voi olla, ettei kuulijoita ja mahdollisia auttajiakaan ole mailla eikä halmeilla.

Niinpä voimme silloin täydellä syyllä odottaa tuota reaktiota, jota englanniksi kutsutaan nimellä primal scream ja myös antaa anteeksi sen primitiivisyyden, vaikka emme sitä hyväksyisi, saati arvostaisi. Kulttuuriin kuuluvat käyttäytymissäännöt eivät välttämättä ole tällaisessa tilanteessa hyödylliset tai edes mahdolliset noudatettaviksi.

Niin, joskus pitää vain huutaa suoraa huutoa, kirjoittaa Helsingin Sanomat kolumnissaan. Siinä ei siis kuvatun laista primitiivistä mylvintää ainoastaan hyväksytä, vaan suorastaan asetetaan se velvollisuudeksi. Sana pitää voi tosin suomen kielessä merkitä sekä moraalista velvoitetta, kuten saksan sollen tai myös pakkoa, joka ei ole tahdonalainen, kuten saksan müssen.

Saattaa olla, että tässä on tarkoitettu molempia, vaikka luulisi, että olisi käytetty täytyy-verbiä, mikäli olisi tarkoitettu ei-tahdonalaista ja siis eettisessä mielessä tavallaan neutraalia tekemistä. Suomen kielen käytännöt ovat tässä kuitenkin horjuvia.

Mutta tämä ei minua oikeastaan suurestikaan kiinnosta. Kolumnissa kuvatut karjankutsuhuudot on mielestäni sen sijaan esitetty erittäin yksipuolisesti.

Kirjoittaja viittaa sekä vienankarjalaisiin että ruotsalaisiin karjankutsuhuutoihin. Jälkimmäisiä (kulningar) on joku nuori laulajatar opiskellutkin Tukholmassa ja niitä kuuluu esitetyn Nobel-banketteja myöten. Mikäpäs siinä. Luulen, että Alfred kääntelehtii haudassaan, vaikka ruotsalaisten kulttuuripiirien luovaa yritystä on toisaalta periaatteessa helppo ymmärtää. Mitäpäs teet, kun perinteinen korkeakulttuuri ei kerran snobeille enää kelpaa…

Lapsuudessa äitini kutsui lehmiään herttaisella äänellä: Muurikki see, tän see, tän’aitaa see! Se oli musikaalista, melko korkealta laulettua tekstiä ja sävellaji taisi vivahtaa E-molliin. Sitä oli ihan kiva kuunnella ja tietenkin me lapset matkimme sitä myös ja hyvin tuloksin. Ennen pitkää alkoikin aina metsästä kuulua kellon kalinaa ja sieltäpä kohta löntystivät naudat juhlallisen hartaasti kohti kutsujaa, joka lupasi huojennusta täysille utareille.

Mutta mitä opimmekaan ruotsalaisesta karjankutsusta! Siellä näköjään mölistään veret seisauttavalla volyymillä. Joku raiskaajakin on kuulemma onnistuttu torjumaan tällä hirveällä kiljunnalla, mikä tietenkin on mainio asia.

Mutta mikä mahtaa olla tuollaisen maksimaalisella volyymillä kajautetun korkean, kimeän, nasaalin naisäänen kulttuurinen arvo sinänsä? Siihen ei oikein riitä, että sillä on pelottelussa välinearvoa ja että sitä opetetaan Ruotsissa itsepuolustustekniikkana.

Suomalaiset tekniikat eivät tässä taitaisi toimiakaan (ajatelkaa nyt vain: tän see, tän’aetaa see!...).

Eräässä jännitysromaanissa pari vuotta sitten luin siitä, miten joku fiktiivinen hahmo, jonka nimi muistaakseni oli Anaksia Kalamanainen, esitti jossakin juhlassa tiibettiläistä karjankutsuhuutoa. Hänen kampauksensakin pyrki alkuperäisyyteen ja oli kamelinlannalla vahvistettu, mutta tuppasi sulamaan salin lämmössä.

Nauroin silloin koko jutulle, parodia mikä parodia.

Mutta eipäs olla ennakkoluuloisia. Ei ole olemassa mitään niin alkeellista, etteikö tämä kulttuuri voisi korottaa sitä jalustalle ja esikuvaksi. Siihen kelpaa vaikka karjankutsuhuuto, mikäli se on kyllin raaka sävyltään. Suomalaiset, sivistyneet versiot eivät kuulu tähän kategoriaan.