Menneisyyden moniarvoisuutta

 

Barbaarien kavalkadi

 

Herodotos, Historiateos. Edellinen nidos: kirjat I-IV. Kreikan kielestä suomentanut ja esipuheella varustanut Edvrard Rein. WSOY 1964,  402 s.

 

Halikarnassolainen Herodotos (noin 484-425 EKr.) halusi omien sanojensa muaan lirjoittaa tutkimuksensa, etteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi ja ne suuret ja ihmeelliset teot, joita osaksi helleenit, osaksi barbaarit olivat suorittaneet, jäisi maineettomiksi, ja ennen kaikkea, jotta selviäisi, mistä syystä he olivat joutuneet sotiin toistensa kanssa.

Herodotoksen lähestymistapa kuulostaa siis suorastaan modernilta, ellei peräti postmodernilta. Hän ei kuitenkaan tyydy kuvailemaan pelkkää tapahtumahistoriaa, vaan selostaa laajasti myös kansojen erilaisia tapoja.

Kuten tunnettua, eri kansoilla on erilaisia tapoja ja moderneina ihmisinä tiedämme, että niiden arvosteleminen omien perinteidemme pohjalta on uskallettua ja jopa suorastaan älyllisesti alamittaista.

Kuten antropologit ovat viimeisten vähän yli sadan vuoden kukuessa mieleemme teroittaneet, ihmisyhtsiekunnat saattavat olla tapojensa puolesta mitä moninaisimpia. Missään ei ole säädetty, että niiden arvojärjestys muistuttaisi oikeastaan millään tavalla sitä, mikä meillä länsimaissa on nykyään vakiintunutta.

Itse asiassa asiaan paneutuvat intellektuellit ovatkin aina huomanneet helposti, miten kieroontunutta oma kulttuurimme on. Kun käytämme sanaa ”primitiivinen” meille oudoista kulttuureista, paljastamme vain omia, usein alkeellisia ennakkoluulojamme.

Itse asiasa sanan ”primitiivinen” voisi useimmiten korvata sanalla ”erilainen” tai kukaties ”alkuperäinen”, ellei viimemainittuun helposti assosioitaisi ajatusta kehittymättömyydestä.

Se, että niin sanottujen alkuperäiskansojen kulttuurit ja ihmiset ovat jaloja, kun asian oikein oivaltaa, ovat ymmärtäneet yhä uusien sukupovien hengen jättiläiset, joiden joukosta korkeimmalle usein nostetaan Jean-Jacques Rousseau. Toki monet uudemmat antropologit, kuten Margaret Mead ja Ruth Benedict ansaitsevat myös kunniasijan tässä joukossa (ks. Vihavainen: Haun mead tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Luin jälleen ”historian isän”, Herodotoksen Historiateoksen ensimmäisen osan laajentaakseni näkemystäni kansojen kulttuurien moninaisuudesta ja vahvistaakseni ymmärrystäni hierarkkisen ajattelun mahdottomuudesta niitä arvioitaessa.

Kiistaton tosiasiahan kai, ainakin edistyksellisissä piireissä on, että länsimaisen ihmisen ennakkoluulot ovat ehkä pahin este aidon monikulttuurisuuden ja kansojen veljeyden tiellä.

Herodotoksen kertomat kuvaukset kansoista ja niiden tavoista eivät toki ole sanan nyyisessä mielessä luotettavia ja itsekin hän usein sanoo epäilevänsä monia kertomuksia, joiden todenperäisyyttä kuitenkin ovat jopa silminnäkijät hänelle vannoneet.

Joka tapauksessa voimme todeta hänen koko ajan suhtautuvan materiaaliinsa aidon tutkijan tavoin, arvoarvostelmia esittämättä, lähestyen vanha ylevää periaatetta: Non ridere, non lugere neque detestari, send intelligere. Google kääntää tämän tarvittaessa.

Minusta on huomion arvoista, miten täysin viileästi Herodotos kuvailee sellaistenkin kansojen tapoja, jotka aivan tavattomasti poikkeavat kreikkalaisten omista. Hän ei myöskään aseta arvojärjestykseen helleenejä ja barbaareja, vaan antaa molemmille tunnustusta silloin, kun näkee siihen aihetta, kuten myös teoksen suomentaja Edvard Rein toteaa.

Oma pyrkimykseni objektiiviseen suhteutumiseen on kyllä aina joskus tätäkin kirjaa lukiessa kieltämättä koetuksella. Myönnän, että en aina kykene täysin ymmärtäväisesti suhtautumaan siihen viileään kevytmielisyyteen, jolla ihmisiä yhä uudelleen tapetaan. Hallitsijat näyttävät tekevän näin jopa vitsin vuoksi, osoittaakseen valtansa rajattomuutta.

Kannibalismi, joka nykyään on hyvin harvinaista, oli aikoinaan itse asiassa normaalia sellaisissa tapauksissa, joissa ruoka oli loppunut. Niinpä persialaisten sotajoukossa, jonka mieletön Kambyses oli johdattanut karulle seudulle, miehet valitsivat ajoittain keskuudestaan joka kymmenennen, joka sitten teitastettiin ja syötiin.

Useammassakin tapauksessa kerrotaan myös muualta antiikista, miten saatettiin teurastaa lapsi ja syöttää se vanhemmilleen. Vastaava tapaus on Herodotoksellakin.

Ekologista ajattelua ja kenties siis meidänkin ajallemme esimerkillistä ja edistyksellistä toimintaa edustaa se kansa, jota Herodotos nimittää intialaisiksi ja joka tappoi sellaiset jäsenensä, jotka sairastuivat ja söi heidän lihansa.

Jos kyseessä oli mies, suorittivat teurastuksen miesystävät, jos taas nainen, tekivät sen vastaavasti naisystävät. Jos joku onnistui elämään korkeaan ikään, uhrattiin hänet juhlallisesti ja syötiin sitten pidoissa.

Issedonien kansalla puolestaan oli tapana, että kun joltakin kuoli isä, toivat kaikki sukulaiset paikalle elukoita, jotka teurastettiin ja hakattiin kappaleiksi. Eläinten liha sekoitettiin kuolleen isän lihaan ja syötiin sitten pidoissa. Muuten, tämän kansan piirissä oli miehillä ja naisilla yhtäläinen valta.

Olihan sitten olemassa tuo amatsonienkin kansa, jota nykyään tietyissä piireissä suuresti ihaillaan, mutta se oli poikkeuksellinen juuri siinä, että siellä olivat asiat päin vastoin kuin normaalisti. Sauromaattien kansan nuorukaiset onnistuivat saamaan puolisot amatsoneista, mutta nämä kieltäytyivät seuraamasta heitä miesten entisille kotikonnuille, koska heillä ei voinut olla siellä asuvien naisten kansa mitään yhteistä.

Yleensä naisia pidettiin jonkinlaisena kansan kultavarantona, joka aina koetettiin säästää ja pitää muilta koskemattomana. Niinpä morsiamia oli usein pakko ryöstää, mihin nämä itse asiassa olivatkin kovin suostuvaisia.

Poikkeuksellisen puhdasta rationalismia edustivat babylonialaiset, jotka persialaisten ahdistaessa kuristivat naisistaan ne, jotka olivat hyödyttömiä, kun ensin olivat kukin valinneet joukosta pois äitinsä ja sen naisen, joka leipoi miehelle hänen leipänsä. Näin säästettiin ruokavaroja.

Esimerkiksi suhtautuminen vanhempiin siis vaihteli suuresti ja Intian kallatialaisilla oli tapana syödä vanhempiaan. Kun suurkuningas Dareios kysyi helleeneiltä, mistä hinnasta he suostuisivat sellaiseen, he sanoivat, etteivät mistään hinnasta sellaista tekisi.

Kun Dareios sen sijaan kysyi kallatiaisilta, mistä hinnasta nämä suostuisivat polttamaan kuolleet isänsä, nämä huusivat ääneen ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä: ”Semmoinen on nyt maan tapa ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan, että tapa on kaikkien kuningas”, pohdiskelee Herodotos.

Minusta näyttää, että Herodotoksen mentaliteetti on kovin lähellä postmodernia. Ehkäpä olemme tehneet pitkän kierroksen kehittäessämme kreikkalaisen ja kristillisen tradition synteesinä länsimaisen kulttuurin ja nyt olemme taas lähestymässä Herodotoksen edustamaa moniarvoisuutta ja suvaitsevuutta, joka ennen pitkää saattaa tuottaa sellaisia hedelmiä, joita emme vielä osaa kuvitellakaan.