perjantai 20. kesäkuuta 2025

Menneisyyden moniarvoisuutta

 

Barbaarien kavalkadi

 

Herodotos, Historiateos. Edellinen nidos: kirjat I-IV. Kreikan kielestä suomentanut ja esipuheella varustanut Edvrard Rein. WSOY 1964,  402 s.

 

Halikarnassolainen Herodotos (noin 484-425 EKr.) halusi omien sanojensa muaan lirjoittaa tutkimuksensa, etteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi ja ne suuret ja ihmeelliset teot, joita osaksi helleenit, osaksi barbaarit olivat suorittaneet, jäisi maineettomiksi, ja ennen kaikkea, jotta selviäisi, mistä syystä he olivat joutuneet sotiin toistensa kanssa.

Herodotoksen lähestymistapa kuulostaa siis suorastaan modernilta, ellei peräti postmodernilta. Hän ei kuitenkaan tyydy kuvailemaan pelkkää tapahtumahistoriaa, vaan selostaa laajasti myös kansojen erilaisia tapoja.

Kuten tunnettua, eri kansoilla on erilaisia tapoja ja moderneina ihmisinä tiedämme, että niiden arvosteleminen omien perinteidemme pohjalta on uskallettua ja jopa suorastaan älyllisesti alamittaista.

Kuten antropologit ovat viimeisten vähän yli sadan vuoden kukuessa mieleemme teroittaneet, ihmisyhtsiekunnat saattavat olla tapojensa puolesta mitä moninaisimpia. Missään ei ole säädetty, että niiden arvojärjestys muistuttaisi oikeastaan millään tavalla sitä, mikä meillä länsimaissa on nykyään vakiintunutta.

Itse asiassa asiaan paneutuvat intellektuellit ovatkin aina huomanneet helposti, miten kieroontunutta oma kulttuurimme on. Kun käytämme sanaa ”primitiivinen” meille oudoista kulttuureista, paljastamme vain omia, usein alkeellisia ennakkoluulojamme.

Itse asiasa sanan ”primitiivinen” voisi useimmiten korvata sanalla ”erilainen” tai kukaties ”alkuperäinen”, ellei viimemainittuun helposti assosioitaisi ajatusta kehittymättömyydestä.

Se, että niin sanottujen alkuperäiskansojen kulttuurit ja ihmiset ovat jaloja, kun asian oikein oivaltaa, ovat ymmärtäneet yhä uusien sukupovien hengen jättiläiset, joiden joukosta korkeimmalle usein nostetaan Jean-Jacques Rousseau. Toki monet uudemmat antropologit, kuten Margaret Mead ja Ruth Benedict ansaitsevat myös kunniasijan tässä joukossa (ks. Vihavainen: Haun mead tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Luin jälleen ”historian isän”, Herodotoksen Historiateoksen ensimmäisen osan laajentaakseni näkemystäni kansojen kulttuurien moninaisuudesta ja vahvistaakseni ymmärrystäni hierarkkisen ajattelun mahdottomuudesta niitä arvioitaessa.

Kiistaton tosiasiahan kai, ainakin edistyksellisissä piireissä on, että länsimaisen ihmisen ennakkoluulot ovat ehkä pahin este aidon monikulttuurisuuden ja kansojen veljeyden tiellä.

Herodotoksen kertomat kuvaukset kansoista ja niiden tavoista eivät toki ole sanan nyyisessä mielessä luotettavia ja itsekin hän usein sanoo epäilevänsä monia kertomuksia, joiden todenperäisyyttä kuitenkin ovat jopa silminnäkijät hänelle vannoneet.

Joka tapauksessa voimme todeta hänen koko ajan suhtautuvan materiaaliinsa aidon tutkijan tavoin, arvoarvostelmia esittämättä, lähestyen vanha ylevää periaatetta: Non ridere, non lugere neque detestari, send intelligere. Google kääntää tämän tarvittaessa.

Minusta on huomion arvoista, miten täysin viileästi Herodotos kuvailee sellaistenkin kansojen tapoja, jotka aivan tavattomasti poikkeavat kreikkalaisten omista. Hän ei myöskään aseta arvojärjestykseen helleenejä ja barbaareja, vaan antaa molemmille tunnustusta silloin, kun näkee siihen aihetta, kuten myös teoksen suomentaja Edvard Rein toteaa.

Oma pyrkimykseni objektiiviseen suhteutumiseen on kyllä aina joskus tätäkin kirjaa lukiessa kieltämättä koetuksella. Myönnän, että en aina kykene täysin ymmärtäväisesti suhtautumaan siihen viileään kevytmielisyyteen, jolla ihmisiä yhä uudelleen tapetaan. Hallitsijat näyttävät tekevän näin jopa vitsin vuoksi, osoittaakseen valtansa rajattomuutta.

Kannibalismi, joka nykyään on hyvin harvinaista, oli aikoinaan itse asiassa normaalia sellaisissa tapauksissa, joissa ruoka oli loppunut. Niinpä persialaisten sotajoukossa, jonka mieletön Kambyses oli johdattanut karulle seudulle, miehet valitsivat ajoittain keskuudestaan joka kymmenennen, joka sitten teitastettiin ja syötiin.

Useammassakin tapauksessa kerrotaan myös muualta antiikista, miten saatettiin teurastaa lapsi ja syöttää se vanhemmilleen. Vastaava tapaus on Herodotoksellakin.

Ekologista ajattelua ja kenties siis meidänkin ajallemme esimerkillistä ja edistyksellistä toimintaa edustaa se kansa, jota Herodotos nimittää intialaisiksi ja joka tappoi sellaiset jäsenensä, jotka sairastuivat ja söi heidän lihansa.

Jos kyseessä oli mies, suorittivat teurastuksen miesystävät, jos taas nainen, tekivät sen vastaavasti naisystävät. Jos joku onnistui elämään korkeaan ikään, uhrattiin hänet juhlallisesti ja syötiin sitten pidoissa.

Issedonien kansalla puolestaan oli tapana, että kun joltakin kuoli isä, toivat kaikki sukulaiset paikalle elukoita, jotka teurastettiin ja hakattiin kappaleiksi. Eläinten liha sekoitettiin kuolleen isän lihaan ja syötiin sitten pidoissa. Muuten, tämän kansan piirissä oli miehillä ja naisilla yhtäläinen valta.

Olihan sitten olemassa tuo amatsonienkin kansa, jota nykyään tietyissä piireissä suuresti ihaillaan, mutta se oli poikkeuksellinen juuri siinä, että siellä olivat asiat päin vastoin kuin normaalisti. Sauromaattien kansan nuorukaiset onnistuivat saamaan puolisot amatsoneista, mutta nämä kieltäytyivät seuraamasta heitä miesten entisille kotikonnuille, koska heillä ei voinut olla siellä asuvien naisten kansa mitään yhteistä.

Yleensä naisia pidettiin jonkinlaisena kansan kultavarantona, joka aina koetettiin säästää ja pitää muilta koskemattomana. Niinpä morsiamia oli usein pakko ryöstää, mihin nämä itse asiassa olivatkin kovin suostuvaisia.

Poikkeuksellisen puhdasta rationalismia edustivat babylonialaiset, jotka persialaisten ahdistaessa kuristivat naisistaan ne, jotka olivat hyödyttömiä, kun ensin olivat kukin valinneet joukosta pois äitinsä ja sen naisen, joka leipoi miehelle hänen leipänsä. Näin säästettiin ruokavaroja.

Esimerkiksi suhtautuminen vanhempiin siis vaihteli suuresti ja Intian kallatialaisilla oli tapana syödä vanhempiaan. Kun suurkuningas Dareios kysyi helleeneiltä, mistä hinnasta he suostuisivat sellaiseen, he sanoivat, etteivät mistään hinnasta sellaista tekisi.

Kun Dareios sen sijaan kysyi kallatiaisilta, mistä hinnasta nämä suostuisivat polttamaan kuolleet isänsä, nämä huusivat ääneen ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä: ”Semmoinen on nyt maan tapa ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan, että tapa on kaikkien kuningas”, pohdiskelee Herodotos.

Minusta näyttää, että Herodotoksen mentaliteetti on kovin lähellä postmodernia. Ehkäpä olemme tehneet pitkän kierroksen kehittäessämme kreikkalaisen ja kristillisen tradition synteesinä länsimaisen kulttuurin ja nyt olemme taas lähestymässä Herodotoksen edustamaa moniarvoisuutta ja suvaitsevuutta, joka ennen pitkää saattaa tuottaa sellaisia hedelmiä, joita emme vielä osaa kuvitellakaan.

9 kommenttia:

  1. Kiitokset kirjoituksesta!
    Ihminen - a man - on siitä hauskan mielikuvituksellinen olento ettei hän koskaan lakkaa yllättämästä, ja sehän onkin hienoimpia asioita elämässä.

    Ennustaminen on aina vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden, mutta on mielenkiintoista pohdiskella erilaisia näkemyksiä. Arvostan itse avarakatseista maailmankuvaa, ja sen pohjalta tehtyjä arveluja tulevaisuuden maailmasta. Jäätiköt liikkuvat, ja massat kenties niiden mukana, jos niin on käydäkseen vaan kenties mannerlaatat vielä pysyvät paikoillaan eikä luonto vie meitä siinä skenaariossa kuin litran mittaa. Auringonkin sammuminen on tiedemaailmassa virallisesti ennustettu kotvasen päähän, joten loppu häämöttää niin konkreettisesti tuolla jossain, että sekin on taas uusi muuttuja yhtälössä, vai onko? En sitä tiedä, olenhan vain ihminen.

    Hyvää ja lempeää juhannusaattoa kaikille.

    VastaaPoista
  2. Terhomatti Hämeenkorpi20. kesäkuuta 2025 klo 8.26

    Hyvää "jussia" Timolle erityisesti ja kaikille kommentoijille yleisesti !

    VastaaPoista
  3. "moniarvoisuutta ja suvaitsevuutta, joka ennen pitkää saattaa tuottaa sellaisia hedelmiä, joita emme vielä osaa kuvitellakaan."

    Veikkaanpa jälleen kerran, että lopputulos on länsimaisen kulttuurin korvautuminen jollain yksiarvoisemmalla, itsekunnioittavalla kulttuurilla. Kehittyykö siitä sitten uusi korkeakulttuuri, jää nähtäväksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö
      "Jenkkikulttuuri" ole länsimaista?

      Poista
    2. Anonyymi,
      Eikö keskityttäisi kuitenkin ennemmin Suomi-kulttuuriin tässä blogissa?

      Poista
  4. Kuin myös, voisihan sitä juhannuksen kunniaksi kaivaa Herodotoksen hyllystä muiden antiikin klassikoiden vierestä ennenkuin ryhtyy valmistelemaan fillet Wellingtonia...

    VastaaPoista
  5. Naispari Benedict ja Mead kaivoi eurooppalaiselle ajattelulle todella syvän ja synkän sudenkuopan, kun kehittivät "kulttuurirelativistiset" ideansa niin että niistä oli vahvistuvan "ismiajattelun" pohjalta mukava muodostaa tunnustuksellinen aate.

    Yhtäältä heidän panoksensa onnistui kattamaan kaikki ne ihmisen sosiaaliseen peruslaatuun kuuluvat ongelmat, joita 1800-luvun kulttuuri- ja sosioantropolologia oli tutkimusmatkailijoiden raporttien pohjalta onnistunut muotoilemaan. Akateemisessa ilmassahan oli ollut tällä aihealuella vellova sakea sumu, niin sakea, että sen pohjalle saattoivat sosiologian perustajat valaa oman autonomisen tiedonalansa kivijalat.

    Stanley Kubrick omassa elämäntyössään hyödynsi edelleen tuota alkusumua, jossa tajunnallinen ja tiedollinen eivät vielä olleet irronneet toisistaan. Hänen mielikirjansa oli James Frazerin "The Golden Bough", johon monikin uuden ajan tiedollista ajattelua täydellistänyt nero on ottanut kantaa. On jälkikäteen mielenkiintoista nähdä, miten eri suuntiin esimerkiksi Durkheim ja Wittgenstein kulttuuriantropogisten havaintojen pohjalta suunnistivat.

    Durkheimia ei ymmärrä enää oikein kukaan, Wittgensteinissa opiskelijoita puhuttelee pelkkä särmikäs nerotyyppi. Sosiologian autonomisena tiedonalana jäi syntymättä, ja juuri siinä Benedictin - Meadin kulttuurirelativismi teki pahimman tuhotyönsä. Nyt kulttuurien pohjavirroista kiinnostuneiden "tiedollis-opillinen" käsitteenmuodostus on sillä tasolla, että he -- sortuessaan siihen yleistyneeseen ajatuskyvyttömyyteen, jossa pöätellään asioita käsitteistä todellisuuteen päin -- kokevat ja kuvittelevat "moniarvoisuuden" ja "monikulttuurisuuden" olevan toistensa synonyymeja.

    Yhtäältä se, ettei sosiologiasta koskaan kehittynyt autonomista tiedonalaa, toisaalta se, että eurooppalaisen uuden ajan inidividualismin kasvettua sokeuden asteelle juuri "kulttuurirelativismin" kaltaiset, kaiken lapsenasteelle jättävät ja kehittymättömän narsismin vahvistamat kaiken "suvaitsevat" asenteet luovat -- yliyleistävyydessään -- "pätevyyden" vaikutelman, koituivat akateemisten ihmistieteiden kohtaloksi.

    Kulttuurirelativismista on äärettömän pitkä matka vastakohtaansa, inhimillisen kehityksen tosiasioiden tunnistamiseen ja tunnustamiseen.

    Relativismi ratkaisee kaikki kehityskysymykset, varsinkin ne jotka ovat liian vaikeita tai kipeitä käsiteltäviksi. Relativismi on kasvanut kaikille tiedonaloille -- ja älyllisen väistelyn ja epärehellisyyden ylevöitettynä muotona sillä voi sivuuttaa kaikki todelliset ongelmat. Yliyleistävien yleiskäsitteiden maagisiin kaapuihin kiedottu "yhteiskunnallinen keskustelu" on tänä päivänä sellaista rapaa, että jos näkisimme itsemme peilistä, luultavasti kuolisimme kauhistuksesta. Mutta narsistit eivät näe itseään peilistä.

    Ne kyvyt, joilla eurooppalaisen uuden ajan uudet tiedonalat aikanaan hahmottuivat, ajatustyökalut, joilla kartesiolainen silmä olisi saattanut tarkastella, erottaa ja eriyttää "ilmiöiden" olemuksellisia ominaisuuksia -- kyvyt erottaa toisistaan tausta ja kuvio, yleinen ja yksittäinen, koherenttinen ja korrespondenttinen, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö -- ne kaikki nimenomaan ihmistieteistä hävisivät, ja tilalle astuivat "kulttuurirelativismin" kaltaiset hätäratkaisut. Vain kovista tieteistä kovin, fysiikka, on omassa autonomiassaan ja kehityksessään päätynyt niin pitkälle kuin kartesiolaisen järjen premisseillä on mahdollista päätyä -- suhteellisuuteorian ja kvanttifysiikan ratkaisemattomien ongelmien ääreen.


    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.