Jääkauden ja tulevaisuuden välissä

 

Ruotsin vaiheita reportterin silmin

 

Herman Lindqvist, Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen. WSOY 2003, 806 s.

 

      Herman Lindqvistin kirjoja on tullut jonkin verran luettua ja kokemus on ollut myönteinen (vrt. Vihavainen: Haun herman lindqvist tulokset).

      Ruotsin uudemman historian tulkinnat eritysesti toisesta maailmansodasta nykypäiviin kiinnostivat minua ja niinpä ostin oitis divarista tämän kirjan, joka jo otsikossaan lupasi ulottaa katseensa ihan tulevaisuuteen saakka.

      Itse asiassa kirjan alaotsikko valehteli päin naamaa. Kirja ulottuu vain Kustaa V:een saakka, eikä siitä löydä mitään näkemystä siitä Ruotsin uudesta aikakaudesta, joka on merkinnyt kehittymistä hyvinvointivaltion edelläkävijäksi.

       Samallahan maa on muuttunut myös monikulttuuriseksi ja kvasitotalitaariseksi holhousvaltioksi, mikä on tuonut mukanaan yhä uusia ja kokonaan uudenlaisia ongelmia (vrt. Vihavainen: Haun ruotsin pauloissa tulokset). Tämän sijoittaminen kokonaisuuden osaksi olisi ollut kiinnostavaa.

       Lindqvistin kuvan Ruotsista ymmärsin joka tapauksessa olevan kiinnostava myös sen takia, että hän myös ottaa huomioon suomalaisen näkökulman, suomen taitoinen kun on ja viettänyt nuoruutensakin Helsingissä.

       Pikaisen tutustumisen perusteella voi sanoa, että Suomi on asianmukaisesti tässä Ruotsin historiassa paikallaan ja nimenomaan Suomena eikä joukkona maakuntia.

       Meillä levinnyt omituinen tapa häivyttää vanhasta historiastamme koko Suomen käsite on epäilemättä ennen muuta ilmaus epäkansallisesta asenteesta, joka naiivissa juristeriassaan pyrkii demonstroimaan oletettua vapautumista anakronismeista. Kansallinen näkökulma oletetaan siinä lähtökohtaisesti jollakin tavalla sallimattomaksi.

      Onneksi Lindqvistillä ei ole näitä paineita ja hän puhuu ehtimiseen myös Suomesta jo 1500-luvulla, kuten asiaan kuuluukin. Sigismundin hallitessa Suomi myös kirjoittajan mukaan ensimmäistä kertaa esiintyi itsenäisenä yksikkönä, joka toki pantiin aisoihin, kuten muutkin Kaarle-herttuaa vastustavat tahot.

     Sivumennen sanoen, Nuijasota, joka meidän historiassamme on suuri tapahtuma, kuitataan tässä yhteydessä vaikenemalla. Vastarinta kukistettiin kaikkialla armottomasti, eikä Suomi ollut tässä poikkeus ja olennaista oli Suomen herrojen mestaus.

      Nuijasodan raakuus ei nousisikaan mitenkään erityisesti esille siitä Ruotsin historiasta, joka on täynnä kapinoita ja vehkeilyjä ja vielä 1700-luvullakin niiden verisiä kukistamisia. Kaikki Tukholman torit voisivat kertoa julmista näytelmistä, jollaisia Suomessa oli aniharvoin ja jotka me juuri siksi niin tarkoin panemme merkille.

     Tuore näkökulma on se, kun kirjoittaja julistaa Ruotsin itse asiassa voittaneen Suuren Pohjan sodan. Baltia ja osa Suomea meni, mutta Skoone, Blekinge, Gotlanti, Jämtlanti, Härjedalen, Gotlanti ja Hallanti jäivät, samoin kuin Ruotsin saksalaiset maakunnat ja rahaakin saatiin, paitsi Venäjältä, myös Preussilta ja Hannoverilta. Tanska oli sodan suurin häviäjä.

     Suurvalta ei vielä kukistunut ja esimerkiksi raudan tuotannossa maa oli Euroopan hallitseva mahti ja muun muassa Englannin raudan lähde, kun putlausta ei vielä ollut keksitty. Tervaa ja mastopuita ei erikseen mainita.

     Lindqvistin ote on aika reportterimainen, eikä hän ole niinkään innostunut varsinaisista analyyseistä kuin kiinnostavista detaljeista ja kummallisista persoonallisuuksista. Tässä yhteydessä mieleen tulevat erityisesti Fredrik-kuninkaat. Fredrik I oli melkoinen moukka, joka keskittyi karhujen ja naisten metsästykseen eikä oikeastaan muuta osannutkaan.

     Sen soijaan sorvarikuningas Adolf Fredrik tohti jopa ryhtyä hallitsemislakkoon ja oli monipuolisesti lahjakas persoona, vaikka yhtään hänen sorvaamaansa kappaletta ei ole löydetty jälkipolvien ihailtavaksi. Poliittisesti hän joka tapauksessa jäi valjuksi hahmoksi.

      Hänen puolisonsa Loviisa Ulrika sen sijaan oli sekä lahjakas että myös hyvin kunnianhimoinen persoona, todellinen päällepäsmäri ja riivinrauta, jonka juonittelu veti hänen kannattajiensa päälle säätyjen verisen koston. Suuri kulttuurivaikuttaja hän myös oli ja kaiken muun ohella häijy anoppi. Hän lienee hyvin ansainnut yhden Suomen kaupungin nimeämisen kunniakseen.

     Monen muun kiinnostavan asian joukossa löysin ainakin itselleni ennen tuntemattomia asioita Ruotsin ulkopolitiikasta. Sen tunnetun mädännäisyyden kirjoittaja huomioi ja mainitse lyhyesti eri valtioilta vastaanotetut lahjukset, joiden tarkoituksena oli vaikuttaa maan ulkopolitiikkaan.

       Niiden, jotka pöyristyvät ”suomettuneisuuden” takia kannattaa tutustua siihen vehkeilyyn, jota ”vapauden ajalla” harjoitettiin.

       Ruotsi oli vaarassa tulla jaetuksi naapuriensa kesken ja jossakin mielessähän niin tapahtuikin sitten Napoleonin sotien aikana, vaikka maa saikin Suomen sijasta hallintaansa Norjan.

Kustaa III:lla oli Ruotsin uudessa nousussa ansionsa, mutta historian kulkua ei voinut pysäyttää. Ennen muuta nopeasti kasvavan Venäjän mahti nousi, vaikka Tanskan kanssa jo alettiin pärjätä.

        Tanska kehitteli taas kerran hyökkäystä vanhan operivihollisensa kimppuun vuonna 1743, eikä Ruotsilla ollut nyt minkäänlaisia mahdollisuuksia sitä vastaan, kun sen armeija oli tuhottu Suomessa, Taalainmaa kapinoi ja vähäiset kotijoukot olivat epäluotettavia.

     Tässä tilanteessa Ruotsi onnistui tekemään täysin yllättävän manööverin kääntymällä öskeisen vihollisen, Venäjän puoleen, joka lähettikin heti kaksitoistatuhatta sotilasta Ruotsia turvaamaan. Niiden komentajana oli Suomessa sodan aikana venäläisiä komentanut ja hallintoa hoitanut skotti James Keith.

     Joukot sijoitettiin Norrköpingiin, Nyköpingiin, Norrtäljeen ja Tukholman saaristoon ja kaksi ja puoli tuhatta venäläistä marssi jopa Tukholmaan ja kävi taloksi Södermalmille. Venäläiset pitivät Tukholmassa paraatin Kaarle XII:n kuolinpäivänä.

     Rauha Tanskan kanssa onnistuttiin neuvottelemaan ja venäläisetkin saatiin ulkopoliittisilla myönnytyksillä poistumaan maasta. Tilanne oli epäilemättä ollut jo hyvin vaarallinen koko maan itsenäisyyden kannalta.

      Lindqvist kertoo kiinnostavasti, että venäläiset olivat ”erittäin suosittuja erityisesti ruotsalaisten naisten keskuudessa”. Tämä siitä huolimatta, että suuressa Pohja n sodassa venäläiset olivat tuhonneet Ruotsin rannikkoa säälimättömästi, polttaneet tuhansia taloja ja hävittäneet kaivoksia ja ruukkeja.

     Kun venäläiset lähtivät, havaittiin, että 53 ruotsalaista naista ja 8 pikkupoikaa oli livahtanut venäläisiin aluksiin ja kadonnut niiden mukana. Toisaalta yli 40 venäläistä sotilasta oli karannut riveistä ja jäänyt Ruotsiin, jossa he piileksivät aluksi tyttöystäviensä luona.

     Ovatko luvut suuria vai pieniä, lienee hieman makuasia. Joka tapauksessa Lindqvistin kuvauksen perusteella suhteet vieraan sotajoukon ja kantaväestön väillä näyttävät olleen kohtuullisen hyvät erinäisistä tappeluista huolimatta ja osittain siis jopa varsin lämpimät.

       Kun sotilaat majoittuivat ruotsalaisten taloihin, syntyi vajaan vuoden aikana myös intiimejä suhteita, mikä lienee tällaisissa yhteyksissä väistämätöntä. Ilmiönhän tunnemme myös viime sotien ajalta niin Lapista kuin Itä-Karjalasta. Viimemainitussa tapauksessa tällaisia kontakteja näyttää olleen varsin vähän, syystä tai toisesta.

      Jumala on detaljeissa, sanotaan ja samahan koskee paholaista. Lindvistin järkäle ei korvaa kuivemmalla ja analyyttisemmällä otteella tehtyjä tutkimuksia, mutta löytyypä siitä kiinnostavia seikkoja, jotka edellisistä puuttuvat.

       Harmini kirjan valheellisen mainoshypetyksen takia on haihtunut. Tämä on hauska kirja, joka usein yllättävästi keskittyy sellaisiin asioihin, joista moni arvovaltainen ja pätevä esitys vaikenee.