Kreivin aikoja

 

Preussilaisen kenraalin raportti

 

(Rüdiger) von der Goltz, Toimintani Suomessa ja Baltianmaissa. Tekijän luvalla suomennettu, WSOY 1920, 432 s.

 

Kenraali, kreivi Rüdiger von der Goltz, joka komensi Suomeen vuonna 1918 maihin noussutta Itämeren divisioonaa, oli itse preussilainen ja myös suuri preussilaisen kurin ja velvollisuudentunnon ihailija, mitä hän kirjassa ehtimiseen korostaa.

Goltzin sotatie alkoi länsirintamalta, jossa hän aluksi komensi hampurilaista rykmenttiä, jonka sotilaista ehkä 85% oli sosialidemokraatteja. Moisesta ”epäpreussilaisuudesta” huolimatta he olivat oivallinen joukko, eikä joukossa ollut yhtäkään, joka ei olisi haltioituneesti laulanut ”Reinin vahtia”, kun kuljettiin tuon historiallisen virran yli.

Reinin vahtihan oli tuon ajan Saksan varsinainen kansallislaulu (ks. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=die+wacht+am+rhein&&mid=BC10ED9B0E15169504C4BC10ED9B0E15169504C4&&FORM=VRDGAR ) ja periytyi 1800-luvun alkupuolelta, jolloin ranskalaiset vaativat itselleen lisää elintilaa sen varrelta. Laulun sanoitus on defensiivinen, mutta uhmakkaan innostunut.

Saksalaisuudesta ja sen ”sielun syvyydestä” kenraalilla löytyy paljon hyvää sanottavaa, mutta myös paheita oli, eritoten omahyväisyys ja kateus. Aluksi ne olivat erityisesti eri heimojen ominaisuuksia, mutta siirtyivät sitten puolueisiin.

Joka tapauksessa saksalaiset olivat erinomaista sotilasainesta, mutta tulos riippui aina johtajasta: joukko oli yhtä kuin sen johtaja. Von der Goltz oli kaikesta päätellen johtaja parhaasta päästä, koska onnistui yhä uudelleen. Henkilökohtaisesti hän joutui uhraamaan oman poikansa ja haavoittui itsekin.

Vihollisestakin löytyi hyvää sanottavaa. Belgialaisten hän kertoo salakavalasti ammuskelleen saksalaisia, mihin vastattiin terrorilla, joka sitten kuohutti koko läntistä maailmaa. Joka tapauksessa Ranskan siviiliväestö osoitti sellaista arvokkuutta kärsimyksissään, että siinä olisi ollut saksalaisillakin oppimista.

Saksalaiset kestivät urhoolliseti sodan aiheuttamaa puutetta, mutta tätä varjosti melko laajojen piiriien hyötyminen sodasta. Juutalainen sanomalehdistö yllyttäjineen oli myös vastuussa petoksesta rintamaa kohtaan, kertoo kenraali tunnetun tikarinpistoteorian mukaisesti.

Itse asiassa Saksan kansa oli poliittisesti kypsymätöntä ja se selitti sivistymättömien kansanvillitsijöiden menestyksen. Ikävä ilmiö olivat myös rangaistusten alentaminen ja armahdukset aina 27.1., keisarin syntymäpäivänä. Preussilainen uskoi kovan kurin ja kovien rangaistusten voimaan. Myös ranskalaiset turvautuivat vuonna 1917 laajoihin teloituksiin, mikä johti menestykseen.

Suomen-retki, jonka päälliköksi kenraali nimitettiin, ei ollut mikään pikku operaatio, vaan suorastaan ainutlaatuinen sotatoimi, joka sitä paitsi oli täysi menestys. Von der Goltzin lisäksi Suomeen hyökkäsi vapaaherra von Brandensteinin osasto Loviisan kautta ja oli aluksi aivan itsenäinen.

Retki ei ollut helppo etenkään logistisesti ja siinä jouduttiin improvisoimaan monenlaista toimintaa. Loppujen lopuksi tappiot jäivät muutamaan sataan mieheen, mikä menestykseen verraten ei ollut kohtuutonta.

 Joka tapauksessa se oli Suomen hyväksi uhrattua verta, vaikka Saksalla toki oli muitakin intressejä, erityisesti strategisia, minkä kirjoittaja toteaa.

Suomesta ja sen asukkaista kenraalilla on pelkkää hyvää sanottavana. Hänen mielestään Suomi erosi hyvin selvästi Baltian ns. reunavaltioista sivistystasonsa puolesta ja hyvinvointikin oli silmiinpistävää. Oli hämmästyttävää, että bolševismioli päässyt täällä leviämään.

Suomi oli kenraalin mielestä ehkä ainoa uusista valtioista, jolla oli edellytykset itsenäiseen kehitykseen. Toki sen olisi pidettävä hyviä suhteita Venäjään ja Itä-Karjalan havittelu oli aivan väärää politiikka.

Suomalaisten tavaton kiitollisuus saksalaisille vapauttajilleen oli ällistyttävän suurta ja kenraali pyrki tiukasti pitämään väkensä kurissa, ettei luottamusta loukattaisi. Suomalaiset osoittautuivat saksalaisten suuriksi ystäviksi ja jopa Ludendorff kertoi tehneensä päätöksen Suomen-retkestä paitsi päällään, myös sydämellään.

Sumalaiset sosialidemokraatit olivat vain osittain nousseet kapinaan ja jopa rintaman punaisetkin antautuivat mieluummin saksalaisille kuin suomalaisille. Saksalaiset eivät telolittaneet ketään, vaan antoivat vankinsa suomalaisille lakien mukaan tuomittaviksi.

Mannerheimia, taannoista vihollista, kenraali arvosti ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen, vaikka tiesi, että vapaaherra oli aluksi vastustanut saksalaisten tuloa. Saksalaiset kuitenkin lyhensivät sotaa ja sen tuhoa olennaisesti.

Saksan antautuminen (aselepo11.11.1918) oli sokki, jota oli jo hieman aiemmin enteillyt poliittinen kehitys, jonka kärjessä olivat Saksan sisäiset viholliset. Myös Saksan armeijaan ilmestyi bolševistisia sotilasneuvostoja, joiden kanssa kenraali joutui taistelemaan jo Suomessa ja sitten myös Baltiassa vuonna 1919.

Vaikka saksalaisten piti välirauhan ehtojen mukaan poistua miehittämiltään alueilta, oli poikkeuksena Baltia, jossa niitä pyydettiin jäämään vastapainoksi bolševikken painostukselle. Von der Goltz siirtyi Kuurinmaalle johtamaan ns. Rautaista prikaatia/divisioonaa, joka eteni ja valloitti myös Riian.

Raitaisen prikaatin puolella oli myös baltiansaksalainen Landeswehr, joka nousi kapinaan ja yritti muodostaa baltiansaksalaista valtiota. Vapaajoukkojen sotilaille oli luvattu maata Baltiasta.

Von der Goltz oli hyvissä väleissä venäläisen Bermondt-Avaovin johtaman suurehkon vapaajoukon kanssa ja näyttää pitäneen tätä merkittävänä Venäjän edustajana, joka ennen pitkää pääsisi muiden valkoisten kanssa siellä valtaan.

Kreivi, joka kirjoitti käsillä olevan kirjan rivejä heti sotatoimien päätyttyä Baltiassa, pani suuren painon Venäjälle ja lähti koko ajan siitä, että tuo maa palautuisi pian suurvallaksi valkoisten joukkojen voitettua. Latvialaisia hän en sijaan selkeästi halveksui ja molitti petollisuudesta. Englantikaiset saivat samalla mitalla.

Saksalaisten teloittamista latvialaisista, joita väitetään kertyneen lähes 4000, ei kenraali mainitse mitään.

Hän ei uskonut Baltian maiden itsenäisyyteen ilman niiden läheistä suhdetta Venäjään ja on otsikoinut vuoden 1919 toimintaansa käsittelevän luvun ”Baltrianmaiden murhenäytelmäksi”.

Vapaajoukkojen oli lähdettävä, kun Latviaan saapuneet kenraali Laidonerin johtamat virolaiset voittivat heidät Cesinin taistelussa 23.6.1919. Sitä juhlitaan yhä Viron ”Voitonpäivänä”.

Tästä ”tragediasta”, mitä se saksalaisin silmin katsotttuna oli, kertoo yhä tunnettu laulu ”Die Grenzwacht hielt im Osten” (ks. https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=die+grenzwacht+hielt+im+osten&&mid=06FF26D528F16B8AA64406FF26D528F16B8AA644&&FORM=VRDGAR ).

Aikansa sankari

Aikansa sankari

Touko Perko, Haastaja Saksasta 1918. Von der Goltz ja Mannerheim. Docendo 2018, 431 s.

Suomen vuoden 1918 sota on malliesimerkki siitä, miten historia ja menneisyys eroavat toisistaan. Vaikka kaikki olennaiset tosiasiat annettaisiin ihmisten eteen tarjottimella, tekisivät eri ihmiset niistä itselleen aivan erilaiset historiat jopa siinäkin tapauksessa, että pystyisivät erottelemaan asioiden sekamelskasta olennaisen.

Toki tuo olennaisuuskin määräytyy sen mukaan, millaisen tarinan tarkkailija rakentaa, mutta tarkoitan tässä sellaisia seikkoja, jotka merkittävästi vaikuttivat taphtumiin.

Joka tapauksessa on silmiinpistävää, miten suuressa määrin vuodesta 1918 kertovia ja sen selittäviä tarinoita on maassamme kyetty muuntelemaan riippumatta siitä, onko tietoon tullut jotakin uutta vai ei.

Suuria uutuuksiahan ei ole näkynyt sitten tuon tapahtumavuoden, asiat vain ovat kertojan mielessä painottuneet eri tavoin johtuen muuttuneesta odotushorisontista ja asioiden priorisoinnista. Kun oltiin suursodan keskellä ja kohtalonkysymykset olivat yhä avoimina, oli fokus aivan toisissa asioissa kuin sitten vuosikymmeniä myöhemmin.

Vuoden 1918 sodan kohdalla ovat sen tulkintoja ajan mittaan määränneet myös sellaiset aivan irrelevantit asiat kuin Saksan historiassa vuosikymmeniä myöhemmin sattuneet tapaukset ja tietenkin myös Suomen oma, melko mutkikas yhteiskunnallinen ja aatteellinen kehitys.

Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitäkin, että meillä joskus pidemmän aikaa oli tapana asettaa tarkastelun fokus siihen aktiin, joka tapahtui Pietarin Smolnassa juuri ennen vuoden vaihtumista joulukuussa 1917.

Siinä nyt sitten ikään kuin ratkaistiin maamme kohtalo eli itsenäisyys Venäjästä ikuisiksi ajoiksi. Jopas olikin syvällinen näkökulma, jonka kautta kaikki mahdolliset tekijät punnittiin perusteellisesti, kuin hyvässä väitöskirjassa ikään.

Yhtä omituisia vaikutuksia kokonaiskuvalle oli myös sillä, että huomio keskitettiin sodan kauheuksiin ja vääryyksiin ja pyrittiin aikaansaamaan maksimaalisen pöyristymisen kokemuksia, joiden tuloksena teki mieli mennä vaikkapa virtsaamaan toisten haudoille.

Näiden tarinoiden sitten kaiketi ajateltiin edustavan historiallisen tiedostamisen huippua ja ilmeisesti olevan koko historiankirjoituksen varsinainen tarkoitus.

Vuoden 1918 sodan näkeminen kansainvälisen politiikan perspektiivistä eli siis fokuksen asettaminen yhden kansakunnan irtoamiseen vanhoista yhteyksistään tarkoittaa, että sitä käsitellään vapaussotana.

 Vapaussodan näkökulma on tämän kovin tärkeä aspektin ymmärtämiseksi välttämätöntä, vaikka eihän se menneisyys silläkään fokuksella tyhjene. Joka tapauksessa tämän näkökulman unohtaminen on varma merkki tarkastelukulman vajavaisuudesta.

Meillähän toki on jo kauan ollut myös erinomaista kansainvälisen politiikan tutkimusta tästä aihepiiristä. Tuomo Polvisen kirjan tasoa ei ole kukaan vielä ylittänyt eikä ole tainnut saavuttaakaan. Hyvin se sen sijaan on onnistuttu unohtamaan.

Mutta sellaistahan se on. Muodit seuraavat toisiaan ja tietenkin on myös niin, että Polviselta puuttui se sodan sirkkeliin juosseiden ja päähän potkittujen vammaisten näkökulma, joka myös on omalta kannaltaan hyvinkin tärkeä, mutta kaukana tyhjentävästä. Pelkästään sitä kautta koko asiaa voi ymmärtää vain hyvin vajaasti.

Tuosta vuoden 1918 sodasta on jo tullut luettua sellainen liuta kirjoja, että alkaa unohtua, mitä uutta itse kukin on asiaan tuonut. Päällimmäiseksi on kyllä jäänyt se vaikutelma, että tuota uutta on kaiken kaikkiaan tullut hyvin vähän. Olennaista on se, mihin fokus asetetaan.

Marjaliisa ja Seppo Hentilä herättivät vuosi sitten huomiota kirjallaan, jossa ei uusia lähteitä juuri ollut käytetty, niitä vain oli luettu Saksan näkökulmasta. Touko Perko toteaa, että myös hänellä uutta on nimenomaan näkökulma, Rüdiger von der Goltzin näkökulma.

Tämä voi kuulosta hieman suppealta, mutta vähänkö asioita on tarkasteltu myös esimerkiksi Mannerheimin tai Leninin näkökulmasta. Sitä paitsi Perko jättää mainitsematta, että kenraalin huolena toki oli joukkojensa ja koko Saksan menestys ja siinä samalla myös Suomen, sillä tavoin hän tehtävänsä ymmärsi.

Tutkimuksessa on aikoinaan suurenakin uutuutena osoitettu, ettei Saksan toiminta Suomessa tapahtunut ensi sijassa Suomen, vaan Saksan omien etujen takia. Muuta tuskin voi totaalisessa sodassa henkensä edestä kamppailevalta valtiolta odottaakaan.

Joka tapauksessa saksalaisten Suomessa valkoiselta väestöltä saama vastaanotto oli ylenpalttisen kiitollinen, mikä toki on aina tiedetty. Tosin jossakin vaiheessa muistettiin aina mainita joukkojen haalineen mukaansa kaiken mahdollisen arvometallin Saksaan lähetettäväksi. Mutta olihan avulla tietenkin hintansa ja se ymmärrettiin. Siitähän oli myös sitouduttu maksamaan.

Suomessa ymmärrettiin aikanaan hyvin se, että sotilaallinen apu Suomen punaisia vastaan merkitsi myös saksalaisen veren vuodattamista. Yli viisisataa kuollutta ja satoja, ellei tuhansia haavoittuneita koettiin myös meillä verivelaksi, jota kunnia ei sallinut unohtaa silloinkaan, kun politiikan konjunktuurit vaativat hylkäämään Saksa-suuntauksen.

Tavaksi on tullut selittää, että vasta Saksan romahdus teki Suomen itsenäisyydestä todellisen. Maa oli muka joutumassa tai peräti joutunut Saksan protektoraatiksi, alusmaaksi tai siirtomaaksi. Muuten hyvässä kirjassaan Anthony Upton puhuu itsenäisyyden irvikuvasta.

Kaikki on kuitenkin suhteutettava omaan relevanttiin kontekstiinsa. Ei Suomen asema Saksan kumppanina sentään ollut mikään Irlannin asema ennen Home Rulea tai sen jälkeenkään.

Toki tehtiin sopimuksia, jotka erityisesti sodan aikana antoivat Saksalle ja saksalaiselle pääomalle paljon mahdollisuuksia Suomessa, mutta sellaisia sopimuksia tehtiin myös 1990-luvulla, jolloin maatamme ei uhannut mikään hengenvaara. Vuonna 1918 tilanne oli toinen.

Olen aina ihmetellyt noita Saksan Suomessa vuonna 1918 omaaman vaikutusvallan kauhistelijoita, jotka samaan aikaan ovat silmät kirkkaina ihastelleet sitä, miten esteet ulkomaisen pääoman tuonnilta Suomeen on EU-jäsenyyden myötä poistettu.

Niin ne poistettiin silloinkin. Meillähän oli aika lailla luonnonvaroja, mutta niukasti pääomaa ja teknologiaa. Itse kuvittelen, että niiden avaamisessa ulkomaalaisille pitäisi aina olla jokin tolkku, niin vuonna 1918 kuin vuonna 2018, mutta taidan kannattaa epämuodikasta näkemystä.

 Jostakin syystä saksalaisen pääoman tunkeutuminen maahamme nimenomaan suursodan keskellä 1918, kun olimme lähes täysin vailla ulkomaisia kauppayhteyksiä, herättää monissa kauhistusta, kun taas luonnonvarojen kenkkääminen kenelle tahansa maksutta on nykyään nerokasta ja kansallisen edun mukaista politiikkaa.

Saksastahan piti muuten saada myös viljaa, sillä nälänhätähän se uhkasi. Sitä ei juuri saatu sieltä eikä edes Ukrainasta, mutta hyviä toiveita oli ja siinä nähtiin syystäkin hyvä vaihtoehto nälkäkuolemalle. Valitettavasti tosin petyttiin.

Kaiken kaikkiaan saksalaissuuntauksen kiroaminen suurena tyhmyytenä ja onnettomuutena on jälkiviisautta tai pikemmin jälkityhmyyttä. Tuskin myöhemmin on ilmennyt mitään sellaista, joka osoittaisi tuon politiikan vääräksi.

Kun suurta kuvaa katsotaan, on selvää, ettei Suomessa olisi tapahtunut mitään sisällissotaa ilman venäläisten bolševikkien määrätietoista politiiikkaa. Yhtä selvää on, ettei Suomi olisi jäänyt Venäjästä erilliseksi valtioksi ilman Saksan toimintaa. Asia koskee niin valkoisen puolen aseistamista, Brest-Litovskin määräyksiä kuin von der Goltzin apuretkikuntaa.

Viime mainitun merkityksestä on kiistelty ja Perko korostaa sitä, että vähättely on paljolta jälkikäteen syntynyttä ja tendenssinomaista.

Itse asiassa se ratkaiseva voima, joka lopetti sodan lyhyeen ja vähensi tarpeettomia uhreja, olivat saksalaiset. Mannerheimin ryhtyminen ennenaikaisesti veriseen ja huonosti valmisteltuun Tampereen operaatioon johtui pitkälti hänen turhamaisuudestaan ja koko operaation mielekkyydestä voidaan kiistellä.

Saksalaiset olivat maassa kutsuttuja vieraita ja ymmärsivät roolinsa. Heistä jäi hyvä muisto sekä valkoiselle että jopa punaisellekin osapuolelle.

 Suomi on siitä erikoinen maa, etteivät saksalaiset joukot ole täällä koskaan syyllistyneet terroriin, vaikka ovat kahteenkin otteeseen viettäneet täällä pitkiä aikoja. Onko olemassa mitään toista esimerkkiä?

Joukkojen hyvän käytöksen selittää se, ettei Suomea miehitetty. Suomalaisella sivistyneistöllä oli sitä paitsi tuohon aikaan melkoisesti saksan kielen ja kulttuurin tuntemusta ja ihailu meni joskus naiiviuksiin asti, kuten V.A. Koskenniemellä, joka runoili Versailles’n sopimuksen jälkeen:

Voi paljon alas lyödä raaka mahti,

ei ajatuksen työtä milloinkaan

ja hengen maailmassa Reinin vahti

on yhä horjumatta paikallaan

Itse asiassa VAK ei malttanut olla yksin tein ylistämättä myös Saksan sotilaallista mahtia ja suoritusta:

sen asetakin kunniakkaan alla

viel’ ihmiskunnan suurin sydän lyö!

No, Saksahan joka tapauksessa hävisi sodan. Von der Goltz toimi sen jälkeen Baltiassa, jossa kantaväestö ei -balttilaisia paroneita lukuun ottamatta- jaksanut samassa määrin innostua vieraista kuin suomalaiset ja suuren katastrofin jälkeen nöyryytetty kansakunta oli Saksassa valmis ottamaan vastaan Hitlerin messiaanaan.

Vanhoilla päivillään kreivi Goltz kannatti sitten Hitleriä, kuten niin monet muutkin. Suomalaisten yhteyksiä kreiviin ja Finnlandkämpfereihin ei uusi komento toki haitannut. Itse asiassa jokunen vuoden 1918 Suomen-retken osanottaja palasi tänne sotilaspuvussa vielä jatkosodan aikana. Tällainenhan oli Norjan-armeijan komentaja Falkenhorst.

Historia ja paikallinen identiteetti

 

Historiatietoisuuden elvyttäminen ajan trendinä

 

Kreivi Rüdiger von der Goltz, jonka johtaman apuretkikunnan rooli Suomessa vuonna 1918 on tunnettu, myös matkaili ympäri maatamme. Osittain kiinnostus varmasti liittyi sotilaalliseen rekognosointiin: mikäli käsky kävisi hyökätä Muurmannille tai Pietariin, oli tunnettava maastoa ja kuljetusmahdollisuuksia.

Sen ohella Goltz teki myös turistille ominaisia havaintoja. Olavinlinna ja Punkaharju saivat häneltä innostuneen arvion: ”Illalla kävimme katsomassa Savonlinnan vanhaa linnaa, joka saattaisi pysyä pystyssä vielä vuosituhansia. Se sijaitsi keskellä lumoavaa metsä- ja järvimaisemaa, säteilevän iltaruskon komeasti valaisemana”.

Saksassahan vanhoja linnoja on satoja, ellei tuhansia. Monet ovat raunioina, mutta hyvin kunnostettuja riittää myös kaikkialla, joten tuo ruotsalais-venäläinen linnoitus sellaisenaan ei olisi ehkä saksalaiselle ollut mainitsemisen arvoinen. Sen erityisyys syntyi historian, luonnon ja sijainnin yhdistelmästä.

Olavinlinnan keskiaikaisuus on aika suhteellista ja sen nykyisen ulkomuodon määräävät erityisesti venäläisten rakentamat bastionit, jotka edustavat 1700-luvun linnoitustaidon viimeistä huutoa. Silti Olavinlinnan historiallisissa kerroksissa on päällekkäin ja limittäin useita aikakausia ja rajaseudun menneisyyden dramaattisia hetkiä, joilla on siteensä myös suurpolitiikkaan.

Omalla, ainutlaatuisella paikallaan linna on avain koko Savon ja laajemminkin Suomen muotoutumisen historiaan, jonka tunteminen avaa itse kullekin suorastaan konkreettisia näkymiä satojen vuosien perspektiivillä.

Suomen historia on yleensä koettu ja sitä on tutkittu ennen muuta talonpoikaiston historiana ja tietenkin talonpoikaisto niin täällä kuin muuallakin on ollut koko yhteiskunnan perusta ja se sääty, joka on kaikki ruokkinut, hiirestä kuninkaaseen. Siinä luvussa myös sellaisenkin joutilasluokan kuin sotilaat.

Olavinlinnan sotilaista suuri osa oli usein ulkomaalaisia. Oli ranskalaisia, saksalaisia ja skotteja sekä tanskalaisia ja riikinruotsalaisia, mutta oli siellä myös paikallisia patriootteja, jopa kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoitakin -ajoituskysymyshän tämä useinkin oli.

Kun Suomessa, samoin kuin esimerkiksi Norjassa keskushallinto oli ulkomailta johdettua, keskittyi paikallishistoria pitkälti talonpoikaiston historiaan, jota tehtiinkin erittäin ansiokkaasti, lähdetilannekin kun oli hyvä. Esimerkiksi venäläisille on elämys nähdä Kansallisarkiston sadat paikallishistoriat, joista jokainen on vuosien uutteran perustutkimuksen tulos.  ja täyttää tieteellisyyden kriteerit

Talonpoikaiston historia saattaa olla hyvinkin kiinnostavaa ja jopa jännittävää, mutta kuitenkin se on vain osa kunkin seudun menneisyyttä. Monessa paikassa ns. herroja oli huomattavankin paljon, vaikka heidän kokonaismääränsä oli vain pari prosenttia koko kansasta.

Joutilasluokan, kuten sotilaiden historiaan tutustuminen avaa uudenlaisia näkymiä maaseudunkin historiaan. Esimerkiksi Savossa oli 1700-luvun lopulla syntynyt suoranainen kartanoalue Itse asiassa virkatalojen kasauma), jota nimitettiin ”pikku Pariisiksi”, sen tietyn kosmopoliittisuuden ja korkeakulttuurin harrastamisen takia.

Ranskan kieli, instrumentaalimusiikki, Bellmanin laulut, tanssit oikeissa tanssisaleissa ja suurin ikkunoin varustetuissa kartanoissa olivat siellä todellisuutta jo samaan aikaan, kun tyypillinen seudun talonpoika vielä asui savupirtissä.

Kuitenkin myös merkittävä osa talonpoikia oli välittömässä kosketuksessa tähän miljööseen: ruotutalonpojatkin kantoivat koreaa univormua ja olivat herraskaisten upseerien koulutettavina ja esiintyivät sunnuntaisin kirkonmäellä paraateissa. Jotkut nousivat aliupseereiksi ja lisäksi oli paljon ns, vapaajoukkojen jäseniä, jääkäreitä ja värvättyjä saaristolaivaston miehiä.

Saimaan laivasto oli olemassa koko 1700-luvun jossakin muodossaan, ja koki vuosisadan lopulla ja 1800-luvun alussa lyhytaikaisen, mutta sitäkin komeamman renessanssin. Oli jopa kaksi sotasatamaa: Varkauden Laivanlinna ja Ristiina. Venäläisten päätukikohta oli Lappeenrannassa.

Itse asiassa sotalaitos muodosti Savossa tuolloin hyvin tärkeän elementin, joka oli koko ajan arjessakin läsnä. Esimerkiksi Sulkavan 1700-luvun lopun noin 3000 asukkaasta palveli sotaväessä periaatteessa koko ajan (tosin arkisin pellolla raataen) noin 100. Miespuolisesta aikuisväestöstä se oli aika paljon.

Tämä on sellainen osa ajan yhteiskuntaa, jonka tuntemus on jäänyt yleisessä tietoisuudessa aika heikoksi. Nyt valtavasti kasvaneelle sukututkimukselle se joka tapauksessa tarjoaa erinomaisen toimintakentän. Erilaisia luetteloita on netissä saatavilla valtavasti ja myös netistä löytyvä Curt von Stedingkin arkiston Savon prikaatin komentajuutta koskeva osa tarjoaa aineistoa konkreettisista tapahtumista.

Niin sanottu historian elävöittäminen on maanosamme monilla seuduilla hyvin merkittävä osa kansalaistoimintaa. Waterloon tai Leipzgin valtavia taisteluita muistellaan aikakauden asuilla ja aseilla varustettuina ja paikalle kerääntyy jopa tuhansia harrastajia.

Suomessa ja Virossakin on tällainen harrastus alkamassa ja etenkin Pohjanmaalla on järjesetty todella suuria tapahtumia, juuri siellä, mistä tunnettu KAJ-yhtye on peräisin. Merkittäviä ryhmiä ovat myös vain pari mainitakseni Uudenmaan karoliinit ja Rautpohjan tykkikerho. Molemmat ovat osallistuneen myös Savonlinnan seudun tapahtumiin, joissa järjestäjinä ovat olleet Pyhän Olavin kilta ja Tykkipursiyhdisty ry.

Menneenä syksynä järjestettiin monien yhdistysten yhteistyönä Olavinlinnan 550-vuotisjuhla, joka huipentui linnan piiritysspektaakkeliin, jota seurasi 6000 katsojaa. Esiintyjiä oli noin 150, aina Ruotsista saakka.

Savo ja Kymenlaakso tarjoavatkin erinomaiset edellytykset historian elävöittämiselle esimerkiksi uuri tuollaisten taistelunäytösten muodossa.

Kyse ei tietenkään ole mistään militarismista, vaan halutessaan voi käyttää näkemäänsä todistaakseen itselleen, jos tarve vaatii, sitä, miten tavattoman mieletöntä puuhaa se entisajankin sota jo oli.

Mutta historiaa emme voi muuksi muuttaa. Taistelut olivat sen dramaattisimpia tapatumia ja niistä olivat aikoinaan kiinnostuneita niin kuningas kuin keisarinna ja tämän esille tuominen lisää syvyyttä paikallisenkin historian ymmärrykseen.

 Savo ei ollut aikanaan mikään tylsä erämaa, vaan alue, josta kiisteltiin jopa aikansa metropoleissa ja jonne saapui sotilaita, jotka olivat olleet esimerkiksi Yhdysvaltain vapaussodassa (v. Stedingk) tai Intian siirtomaasodassa (v. Döbeln). Paikalla oli henkilöitä, joilla oli jopa läheiset suhteet Venäjän ja Ranskan hoveihin (Bernburgin ruhtinas, Stedingk).

Keski-Euroopassa väitetään jokaisen pikku paikkakunnan tavalla tai toisella pyrkivän pätemään ainutlaatuisella historiallaan. Sen kunniaksi saattaa olla esimerkiksi vuosittaisia tai jopa päivittäisiä seremonioita, opastettuja retkiä ja muuta historiaan liittyvää. Paikkakuntien historiallinen kartta lyhyine selityksineen ja viitteineen syvemmälle meneviin tiedostoihin on nykyaikaa.

Olavinlinnassa voisi historian elävöittäminen pitää sisällään vaikkapa kesäisin opiskelijatyönä tehtäviä pikku esiintymisiä, vaikkapa musketinlaukaus tietyllä kellonlyömällä ja iltasoitto tornista, kaikki aikakauden asuissa. Pikku ryhmät voisivat suorittaa aikakauden musiikkiesityksiä.

Pienemmillä paikkakunnilla tarvitaan yhteistyötä yli läänin- ja maakuntarajojen. Saatavilla on paljon aineistoa, jota esimerkiksi Kymenlaaksossa ahkerasti kerättiin kaikkialta KYHIKA (Kymenlaakson historialliset kartat)projektin puitteissa. Ns. Tutškovin kartasto on julkaistu uudelleen, mikä oli hieno kulttuurityö, mutta nyt tarvittaisiin jo uusi ”kansanpainos”. Pelkkä netti ei riitä.

Mahdollisuuksia historian elävöittämiseen on loputtomasi ja ilokseni voin havaita, että innostusta asiaan on löytynyt kymmenien eri yhdistysten ja yksityishenkilöiden piiristä ainakin Sulkavalla.

Savonlinna on näissä asioissa avainasemassa ja toivottavaa on, että kaupunki, joka valitettavasti kamppailee köyhyyden kourissa, nyt todella innostuisi asiasta.

Kyseessä on sen luokan asia, jolle olisi ehdottomasti saatava Brysselistä kunnon rahoitus. Onhan täällä rajaseuduilla jo kyllin kärsitty EU:n politiikasta. Nyt olisi aika saada edes jonkinlaista korvausta.

Aineellisen pohjan luominen historiallisille spektaakkeleille edellyttäisi aluksi ainakin noin 50 univormun ja replika-aseen (voivat olla enimmäkseen deaktivoituja) muutamalta eri aikakaudelta:

karoliinipuvut (1700-luvun alku), Kustaa III:n ajan puvut sekä n1800-luvun alun univormut (Suomen sota). Lisäksi olisi hankittava jokin saaristolaivaston alus: tykkisluuppi tai -jolla.

Yksittäisille pikku yhdistyksille tällaiset kustannukset ovat ylivoimaisia, mutta kyse ei ole edes miljoonista euroista, vaan ehkäpä vain parista sadasta tuhannesta.

Jotta asia saisi vakuuttavuutta EU:ssa, summan olisi tietenkin oetava suurempi ja hakemukseen voisivat yhtyä myös esimerkiksi Varkaus. Ristiina ja Lappeenranta omine laivastoasemineen, jolloin jo päästään miljoonaan. Tällaisen verkoston perustaminen siis tarjoaisi eriomaisen pohjan myös elämys- ja seikkailumatkoille.

Niiden pohjana voisi käyttää todellisia historiallisia tapahtumia, esim. Puumalan ”Dunkerque” 1789 eli soutu Puumalasta Raikuun kautta Rantasalmelle. Tolvanniemen meritaistelu ja suuret Laitaatsalmen operaatiot voisi ottaa ohjelmistoon.

Lisäksi voisi pitkillä retkillä ja muutenkin olla tapahtumia paikallisissa kartanoissa ajan musiikin ja ruokien parissa. Esim. retket Savonlinnasta tai Järvisydämestä Parkumäelle ja Putkisalon kartanoon. ehkäpä n. 100 henkeä kerralla.

 Myös Pihlajalahden hävitysretki, Varparannan operaatio voidaan ottaa teemoiksi. Savonlinnan seudulla. Punkaharju ja Sulkavan Linnavuori sekä Telataipaleen kanava ja muut Suvorovin kanavat tarjoavat myös lisää kohokohtia retkille, joihin voi yhdistää myös kulinaarisen puolena ja muutaman historialuennon ja filmiesityksen.

Tietenkin myös spektaakkeleille vaikkapa Kärnäkoskella, Porrassalmella ja vaikkapa Utissa ja Taavetissa on olemassa loistavat puitteet. Pirttimäellekin ehkä voisi sellaiset järjestää.

Töihin vain, Savonlinna ja Bryssel!

Latvia ei saanutkaan Suomesta liittolaista

 

Suomi pakenee Pohjolaan

 

Lisää pohdintoja Anna Žiguren kirjan johdosta (Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.)

 

     Anna Žiguren kirjaa lukiessa tuli mieleen ajatus, että kansa, jolla on tarve pyrkiä eteenpäin ja ylöspäin asemastaan, jota pidetään epätyydyttävänä joko ulkoisen painostuksen, sisäisen kehittymättömyyden tai molempien takia, tuntee todennäköisesti halua ja tarvetta etsiä esikuvia, jotka rohkaisevat ja antavat suuntaa.

     Kyseessä on siis kehittyvän kansa(kunna)n tarve. Sellainen kansakunta, joka taas jo tuntee saaneensa kaiken, alkaa luonnostaan valua alaspäin ja haaskata saavuttamaansa pääomaa, joka tuntuu ansiotta saadulta. Se on rappeutuvan kansan tie, jolle on ominaista katuvaisen aatelismiehen psykologia.

     Suomen esikuvina olivat aikoinaan Tanska ja Ruotsi. Suomen tulevaisuuden saattoi näköjään perustaa vain menestyvän pienviljelyksen varaan ja siitä oli Ruotsissa jo rohkaisevia esimerkkejä, muun muassa nimikuulu Ugglehult (ks. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset).

     Tanskan kansanopistolaitos taas osoitti, miten pienikin kansa voi menestyksellisesti nostaa sivistystasoaan ja kehittää myös koko maailman ihaileman korkeakulttuurin. Siinä suhteessa toki myös Norja ja Ruotsi loistivat kirkkaina ns. sivistyneen maailman taivaalla: oli Griegiä, Ibseniä, Srindbergiä, Brandesia ja muita.

     Jopa Venäjällä vallitsi 1800-luvun lopulla todellinen Ruotsimania, joka itse asiasa kohdistui muihinkin pohjoismaihin, niiden välillä kun ei oikein osattu tehdä eroa. Anton Tšehovin aforismeista löydämme esimerkin: ”Hän opiskeli ruotsia vlodakseen lukea Ibseniä alkukielellä ja huomasi sitten,   että Ibsen oli mitätön kirjailija…”

     Mutta nyt puhe on siis Suomesta ja Latviasta. On selvää, että latvialaisten mielikuvituksessa Suomi nostettiin ansaitsemattomiin korkeuksiin ja että Suomen palvonta muistuttaa aikoinaan sosialistisiin maihin kohdistunutta ns. pyhiinvaeltajailmiötä. Jopa se, mitä kotona moitittiin, muuttui ihannemaassa arvostettavaksi.

     Itse sain tutustua tähän ilmiöön Venäjällä, jossa muuan sikäläinen ystäväni julkitoi katkeruutensa Suomen taistolaisia kohtaan, nämä kun olivat tulleet hänelle kehumaan Neuvostoliiton ihmeellisyyttä, jonka hän sattui tuntemaan omasta kokemuksestaan.

     Toki tuon tässä kuvatun ajan Suomessa, siis noin 150-100 vuotta sitten, varmasti todella oli yhtä ja toista omaleimaista ja myös arvostettavaa ja tavoiteltavaa, ainakin verrattuna nykypäivään, jolloin koko tuon aikainen menneisyytemme on uudelle sukupolvelle yhtä käsittämätöntä kuin halveksittavaakin.

     Tuolloin saatettiin joskus viitata myös kansakunnan elinvoimaan, josta todisti syntyneiden lasten suuri määrä. Sitä onkin aina pidetty kansallisen kukoistuksen varmana merkkinä, mutta nythän jo pelkkä sata ”kansallinen” riittää laukaisemaan hylkimisreaktion niissä maailmanhalaajissa, jotka häpeävät maamme korkeaa kehitystasoa ja etsivät esikuvia slummeista ja viidakoista.

     Kulttuurilla tarkoitettiin vielä sata vuotta sitten pyrkimystä hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Niiden kaikkien kohdalla oli tietenkin todettava vallitsevan tilanteen suuri epätäydellisyys ihanteisiin verrattuna, muitta ihanteita kohti pyrkiminen olikin se asian ydin.

     Joka tapauksessa siis latvialaisten ihannekuva Suomesta jatkoi olemassaoloaan myös maidemme itsenäistyttyä ja siitä paljastui yhä uusia puolia. Suomalaisten naisten vapaus, iloisuus ja kauneus asetettiin joskus esikuvaksi latvialaisille siskoille ja saatettiin todeta, ettei emansipaatiolla ole täällä mitään tilausta, kun se on jo suoritettu.

     Suomalaisten isänmaallisuus ja ”koko kansan” kannattamat suojeluskunta- ja lottajärjestö otettiin esikuviksi myös Latviassa. Suomalaisten suhde Saksaan, jota sävytti kiitollisuus vuona 1918 saadusta avusta ja kunnianosoitukset virolaisten ja latvialaisten arkkiviholliselle, Rüdiger von der Goltzille (ks. Vihavainen: Haun goltz tulokset )aiheuttivat ymmärtämisvaikeuksia ja jääkäriliikekin oli jättänyt mys. Libaussa (Liepaja) ikävämmät muistot kuin ”Jääkärin morsiamen” perusteella olisi voinut arvella.

     Maailmansotien ajan suuri kysymys maidemme välisissä suhteissa oli kuitenkin kysymys balttilaisesta eli reunavaltiosuuntauksesta.

     Kuten tunnettua, sillä oli aluksi meillä paljonkin kannatusta, mutta se kärsi romahduksen keväällä vuonna 1922, kun eduskunta jätti ratifioimatta ns. Varsovan sopimuksen, jossa Suomi olisi tullut osaksi Puolan johtamaa reunavaltioblokkia.

     Pakti ja saman tein koko hallitus kaatuivat, kun tämä ulkoministeri Holstin lempilapsi kärsi tappion. Kaatajiin kuului muun muassa Kansallinen kokoomuspuolue, joka katsoi, että Varsovasta johdettu liitto olisi vienyt Suomen Puolan johtamalle tielle, jolla vihollisina olisivat sekä Neuvostoliitto että Saksa.

Puolalla oli sitä paitsi haaveita valtavasta Intermarium-blokista, joka olisi hallinnut Itäämereltä merelle.

     Se ei olisi ilman sotaa mollut mahdollinen (ks. Vihavainen: Haun intermarium tulokset  ). Liettuakaan, jolta Puola oli riistänyt Vilnan alueen, ei halunnut Puolan kelkkaan. Siihen aikaan Suomi varoi visusti liittymästä itäistä naapuria mahdollisesti ärsyttäviin koalitioihin. Eihän se sodalta pelastanut, mutta jälkikäteen katsoen niidenkin merkitys olisi ilmeisesti ollut olematon.

     Reunavaltiot uskoivat kuitenkin Suomen pelanneen korttinsa huonosti valitessaan seurakseen sen sijaan puolueettoman Pohjolan. Kun talvisota syttyi, herui sieltä apua vain rajoitetusti. Koska Viro ja Latvia olivat aluksi säästyneet enemmältä luovutettuaan vain sotilastukikohdat, saattoivat ne tuntea Suomeen nähden jopa jonkinlaista vahingoniloa.

     Ennen pitkää karu totuus kuitenkin paljastui ja Suomi, joka selvisi sodasta suuroin tappioin, jäi sentään itsenäiseksi.

     Pian alkoivat latvialaisiakin lehtien kirjoittelua ohjata Moskovan näkemykset ja sen jälkeen vähän aikaa saksalainen Gleichschaltung. Niiden aikojen kirjoittelu on jo vähemmän kiinnostavaa.

     Ohimennen voi todeta, että kirjoittelijat, joista moni oli Neuvostoliitolle myötämielinen, usein teloitettiin, kuten ns. maan tapa Neuvostoliitossa oli.