Savon solmu

 

Kipralttari

 

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä Puumalassa sijainneen kahvilan, jonka nimi oli Kipralttari. Se tietenkin viittasi paikkakunnan strategiseen asemaan Saimaan eli Vuoksen vesistön eteläisen ja pohjoisen osan välisenä kapeikkona. Kahvila sijaitsi rinteessä suuressa puutalossa ja siinä oli jopa terassi ja keskiolutoikeudet.

Kun Turun rauhan raja vuonna 1743 solmittiin, kuvittelivat venäläiset ilmeisesti nyt hallitsevansa sekä Kymijokea että Saimaata, mikä antaisi heille edullisen aseman Pietariin mahdollisesti kohdistuvien hyökkäysten varalta.

Kävi kuitenkin niin, että kaiketi puutteellisten karttojen takia Puumala jäikin Ruotsin valtakunnan hallintaan ja niinpä Lappeenrannan ja Savonlinnan välinen vesiliikenne jäi ruotsalaisten eli siis suomalaisten kontrolliin ja venäläiset laivat saivat luvan alistua kontrolliin Puumalaa sivuuttaessaan.

Tämä asia korjattiin Kustaa III:n sodan jälkeen, kun kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorovin johdolla kaivettiin neljän kanavan verkosto, joka salli venäläisten sivuuttaa Puumala koko ajan omalla puolellaan pysyen. Mainittakoon, että Suvorov, joka hoiti hommansa perusteellisesti, oli tuona aikana myös Saimaan laivaston komentaja ja siinä asiassa pätevöityäkseen suoritti myös mitšmanin tutkinnon, mikä vastasi vänrikkiä.

Sodan aikana olikin havaittu kevyiden sota-alusten merkitys Savossa. Maakunta oli tunnetusti mäkinen ja ryteikköinen ja tykit, joita kyettiin sotilasoperaatioissa käyttämään, olivat pieniä 3- tai korkeintaan 6 naulaisia, noita pienempiä voitiin tarvittaessa jopa kantaa ja kannettiinkin vaikeiden paikkojen yli.

Veneissä ja pikku laivoissa sen sijaan oli jopa raskaita tykkejä, jotka tarvittaessa siirtyivät nopeasti ja yllättävästi paikasta toiseen. Niinpä sodan aikana molemmat osapuolet rakensivat sotalaivoja Saimaalle vimmatulla vauhdilla ja jopa kiskoivat niitä talvella maata pitkin Saimaalle mereltä.

Venäläiset itse asiassa aloittivat saaristolaivastojensa rakentamisen vasta sodan sytyttyä, mutta parissa vuodessa heidän laivastonsa paisui niin, että aluksia laskettiin lopulta Saimaallakin olevan liki 80 kappaletta.

Ruotsin puolella varustettiin Puumalaa, jonne suunniteltiin myös kaupunkia linnoituksen tueksi. Siellä oli 11 tykin rantapatterit, viisi 6-naulaista ja kuusi 12-naulaista sekä lisäksi sota-aluksia, venäläisen piirroksen mukaan yhteensä 13 erilaista laivaa tai suurta venettä, niistä kuusi tykkisluuppia. Pienemmissä veneissä oli aseistuksena kiväärien lisäksi nikhakoja eli falkonetteja.

Kuten tunnettua, vuosi 1788 meni pelkän sähläyksen merkeissä. Venäläiset, jotka kävivät sotaa Turkkia vastaan, eivät olleet valmiita operaatioihin ja Ruotsin puolella Anjalan liitto halvautti koko armeijan toiminnan. Haminan porteilla ei saatu mitään aikaan ja Olavinlinnan piirityskin lopetettiin kesken kaiken.

Vuonna 1789 sen sijaan alkoi tapahtua ja nyt olivat hyökkääjinä venäläiset. Kenraali Michelsonin ylivoimaiset joukot pysäytettiin pariksi päiväksi Porrassalmella, mutta eihän se mitään ratkaissut. Venäläiset työntyivät Savoon kolmelta suunnalta, Mikkelin, Sulkavan ja Puumalan kautta saartaakseen Savon prikaatin Juvalle.

Se ei onnistunut, mutta Puumalan varuskunta jäi pussiin venäläisten joukkojen taakse sotalaivoineen kaikkineen. Osastossa oli yli 600 miestä, joidenkin tietojen mukaan vain noin 300.

Se jouduttiin evakuoimaan vihollisen alueen kautta reittiä Sulkavan ja Punkaharjun kautta Raikuun kanavalle ja sieltä Haukivedelle, Savonlinnan pohjoispuolelle. Soutumatkaa raskailla aluksilla kertyi noin 200 kilometriä. Toki osa matkasta varmasti myös purjehdittiin.

Ennen pitkää osat vaihtuivat Savossa, kun venäläiset joutuivat vetämään voimiaan takaisin Kymijoelle, jossa ruotsalaiset nyt vuorostaan hyökkäsivät. Silloin myös Savon prikaati käytti tilannetta hyväkseen ja valtasi Savon takaisin. Parkumäellä kenraali Schultzin joukot lyötiin perin pohjin ja ne pakenivat kiireen vilkkaa Savonlinnaan, Laitaatsalmen taakse.

 Stedingkin arkistossa on luettelo sotasaaliista, johon kuului muun muassa Schultzin koko kalusto, kuparista yöastiaa myöten.

Kapea Laitaatsalmi jäi kuitenkin venäläisten käsiin ja kun heillä oli rantapattereiden lisäksi vielä suuri järvilaivasto, ei ruotsalaisilla ollut asiaa salmen läpi etelään, esimerkiksi ja erityisesti Puumalaa takaisin valtaamaan. Puumalastahan oli suora reitti etelään, jos nyt Saimaalla mitään suoria reittejä onkaan. Joka tapauksessa hyökkäys Lappeenrantaan, olennaiseen selustan tukikohtaan olisi ollut Kymijoella olevalle Venäjän armeijalle hankala paikka.

Puumalansalmi jäikin sodan loppuun saakka venäläisten hallintaan ja vaikka parin peninkulman päähän Pirttimäelle linnoittautuneet ruotsalaiset yrittivät sitä vallata takaisin se ei onnistunut. Taistelut olivat melkoisen suuria ja hyökkäyksiä tehtiin puolin ja toisin.

Puumala -Savon kipralttari- oli strategisesti siis aivan keskeinen paikka. Sen kautta olisi ollut hyvä hyökätä vettä pitkin Lappeenrantaan, joka oli jo Viipurin naapurissa ja toteuttaa tuo Kustaa III:n sinänsä hullu idea Pietarin valtaamisesta. Mikäli Ruotsin suuret laivastot (avomerilaivasto ali örlogsflottan ja saaristolaivasto eli skärgårdsflottan) meren puolella vielä olisivat kyenneet tehtäväänsä, olisi Pietari tosiaan ollut vaarassa- ainakin hetkeksi.  Mutta Ruotsin laivaston oli vuonna 1789 halvauttanut sotien ikuinen vitsaus: kenttäkuume. Avomerilaivasto makaili enimmäkseen Karlskronassa.

Nolosti siis kävi Savon kipralttarille: se joutui vihollisen käsiin ja muodosti nyt Venäjän kannalta yhden Pietarin puolustuksen tukipylväistä.

Toinen samanlainen oli Savonlinnan Laitaatsilta ja kolmas sitten keväällä vuonna 1790 vielä pohjoisessa Matarinsalmi, jonka venäläiset ehtivät linnoittaa, ennen kuin ruotsalaiset tykkiveneet yrittivät murtautua keväällä salmen läpi. Niinpä Ruotsin Saimaan laivasto joutui entistä kauemmas eristyksiin. Pienimuotoisia hyökkäyksiä se kyllä teki ja yritti suurellakin voimalla tunkeutua Matarinsalmen läpi, mutta turhaan.

Voidaan kuvitella tilannetta, jossa Ruotsin joukot olisivat hallinneet sekä Mataria, Savonlinnan Laitaatsalmi-Kyrönniemi-linjaa että vielä Puumalaakin. Silloin olisi naapuri ollut heikoilla -ellei se olisi jo ehtinyt rakentaa suurta sisävesilaivastoa. Savonlinnasta olisi Punkaharjun ja Sortavalan kautta ollut mahdollista myös uhata Pietaria muun muassa Laatokan kautta.

Soitahan on tunnetusti sangen hullua touhua ja pahantekoa puolin ja toisin. Kun ajattelee, miten niukkaa talonpoikien toimeentulo tuhon aikaan oli, tuntuu aika hurjalta katsoa, miten paljon resursseja uhrattiin sotalaitokseen.

Omaa luokkaansa olivat merellä toimivat avomerilaivasto ja saaristolaivasto eli armeijan laivasto. Ne nielivät loputtomasti rahaa ja miehiä. Miehiä kuoli ahtaissa oloissa kuin kärpäsiä. (vrt. Vihavainen: Haun amiraali nordenskjöldin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Puumalassakin tehtiin Kustaan sodan aikana vuosina 1788-1789 kovaa vauhtia laivoja niin kauan kuin se oli ruotsalaisissa käsissä. Savon prikaatin komentajan Curt von Stedingkin arkistossa on muun muassa luettelo kuuden rakennettavan tykkisluupin tarvitsemista varusteista. Arvatenkin kyseessä ovat juuri samat laivat, jotka sitten evakuoitiin Raikuun kaavan kautta Savonlinnan pohjoispuolelle.

Saimaallahan kuten myös merellä oli tunnetusti af Chapmanin suunnittelemia ns. tykkijollia, joissa oli 6-8 airoparia ja yksi raskas tykki, jopa 32 naulainen. Lisäksi oli kaksi falkonettia eli 2 naulan pikkutykkiä keulassa. Sellaisen ammus painoi siis vajaan kilon ja vaati muutaman sata grammaa ruutia ampuma-aineeksi.

12 – naulan tykki oli tykkjollissa kiinteästi laivassa kiinni ja kun se laukaistiin, hyppäsi koko alus taaksepäin. Mitään muuta rekyylinvaimennusta ei ollut eikä tarvittu. Ehkä miesten piti hieman nousta istuimeltaan laukauksen ajaksi. Kiinteä tykki suunnattiin kääntämällä venettä eli siis laivaa.

Suuremmissa tykkisluupeissa sen sijaan oli ainakin af Chapmanin suunnittelemassa mallissa yleensä kaksi raskasta tykkiä, yksi perässä ja yksi keulassa. Normaalisti ne pidetiin alhaalla aluksen pohjalla, mutta nostettiin taistelussa taljoilla ylemmäs ja laukaistaessa ne nousivat ns. mäkilavetille, mikä tappoi rekyylin.

Puumalan tykkipursissa oli vain yksi raskas tykki, 12-naulainen ja sen lisäksi peräti neljä falkonettia, jotka olivat yleensä 2- naulaisia. Päätykissä oli mäkilavetti, sillä alus oli jo niin iso -12 paria airoja, että se olisi voinut vahingoittua ammuttaessa ilman rekyylin vaimennusta.

Stedingkin arkistosssa on luettelo siitä, mitä tarvittiin noiden kuuden tykkisluupin rakentamiseen. Luettelo, joka näyttää käsittävän arviolta satakunta kohtaa, käsittää siis esimerkiksi 6 12-naulaista tykkiä, 24 falkonettia, 30 lunttutankoa (sytytykseen), 30 kappaletta erilaisia ruutilapioita, saman verran puhdistusrasseja, saman verran latauskeppejä ja muuta vastaavaa tilpehööriä. Oman kokonaisuutensa muodostivat lavetit, kuusi kappaletta, pultteineen, pyörineen ja akseleineen ja taljasysteemeineen. Lisäksi tarvittiin myös maalavetit maihinnousuja varten. Myös nikhakatykeille tarvittiin rautapollarit ja ”laatikot” ja niin edelleen.

Pyöreitä rautakuulia tarvittiin (haluttiin) 900 kappaletta 12 naulaisia ja 1200 kappaletta 2-naulaisia. Lisäksi tarvittiin 150 kappaletta 12-naulaisia tankokuulia, joita käytettiin vihollislaivojen takilan tuhoamiseen. Kahden kuulan väissä oli tanko ja ammus lienee väkkäränä pyörinyt ilmassa.

Kiinnostavaa on, että tarvittiin myös 90 kappaletta12 naulan polttokuulia ja 72 kappaletta samoja 2-naulaisina. Polttokuulia luulisi Saimaalla tarvitun lähinnä talojen sytyttämiseen ja nehän vaativat myös kuumennusuunin.

Kartesseja eli raehaulipanoksia haluttiin 900 kpl 12-naulaisia ja 1200 kpl 2-naulaisia. Sytytykseen tarvittiin peräti 40 lispuntaa lunttulankaa. Käsikranaatteja tarvittiin 600 kpl. Nehän olivat ruutitäytteisiä rautapalloja.

Kaikenlaista muutakin tarvittiin, eivätkä mukana luedttelossa ole miesten henkilökohtaiset aseet ja vaatetus. Moninaisten tavaroiden joukosta mainittakoon 48 markkaa (1 markka= n. neljänneskilo) saksansuopaa, kannu öljyä ja kaksi lispuntaa (lispunta= n. 7 kg) talia ja saman verran paistorasvaa. Tässä tapauksessa ne kaiketi menivät plokien rasvaukseen. Lampaannahkoja tarvittiin 36 kappaletta, mahdollisesti upseerien istuimille.

Luettelon on 9.3.1789 päivännyt Sulkavalla P.F. Funck. Kukapa tietää, miten suuri osa tarpeista toteutui, mutta periaatteessa tuon verran olisi tarvittu. Noin kolmen kuukauden kuluttua luettelon laatimisesta tuo Puumalan laivasto siis joka tapauksessa joutui jo lähtemään ja jättämään taakseen rakennettavan kaupungin, jonne oli jo patterien ohella vasta saatu rakennettua ruutukellari ja leipomo.

Kun tällainenkin laivasto lähti liikkeelle, sanokaamme nyt 300 miehen kera, tarvittiin tietysti vielä paljon muuta, mm. muona, joka reglementtien mukaan oli saaristolaivastossa hyvää. Siihen kuului periaatteessa viinaakin kolme 4 sentin jumprua päivässä terveyden ylläpitämiseksi (vrt. Vihavainen: Haun sinisen lipun tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Majoitus ja suoja säätä vastaan olivat näissä aluksissa ikuinen riesa (vrt. Vihavainen: Haun helvetti ahvenanmerellä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nukkua voitiin yöllä purjeen alla (sluupeissa oli yleensä kaksi mastoa ja loggerttipurjeet), mutta kulussa ollessa olivat kaikki sään armoilla. Viittoja, jotka lienevät olleet öljyttyä kangasta, toki oli, mutta lämmintä saatiin vasta rannalla, kun viritettiin nuotiot.

Myös satojen miesten aseet ja ampumatarvikkeet vaativat oman tilansa ja huoltonsa. Itse kullakin oli luettelojen mukaan musketti tai tussari sekä hukari eli lyhyt miekka. Panoksia kuului tuliannokseen 30 kpl.

Eri asia on sitten, miten hyvin ruoka- ja muukaan huolto saatiin toimimaan, etenkin poikkeusoloissa. Käytännössä se toimi huonosti ja jopa kurjasti ainakin jalkaväen osalta.

Paljon joka tapauksessa vaivaa nähtiin siis ymmärrettävästä syystä laivaston hyväksi myös Saimaalla. Viimeisenä sotakesänä 1790 oli Ruotsin sinilippuisessa Saimaan laivastossa kolmisenkymmentä sota-alusta. Uudeksi ja uljaaksi tukikohdaksi ruvettiin rakentamaan Varkauden Laivanlinnaa.

Olisipa tainnut olla viisasta, jos Kustaa olisi saanut serkkunsa Katariina II:n kanssa liiton solmittua sodan asemesta. Sehän solmittiin heti kohta sodan jälkeen.

Mutta silloin Kustaan suuri unelma Kaarle XII:n laakereista olisi jäänyt toteuttamatta…

Sammakkoperspektiiviä.

 

Helvetti Ahvenanmerellä

 

”De oändeligt förbannade sluparna…”. Episoder från sjöstriderna mot Ryssland 1808-1809. Av Olle Malmqvist& Irene Welander Larsson. Maritima skrifter nr 6. Statens maritima museer 1808, 167 s.

 

Ruotsissa käsitykset Suomen sodasta ovat enemmän tai vähemmän muotoutuneet Runebergin maalaaman kuvan mukaan, toteavat kirjoittajat ja samahan se taitaa olla meilläkin.

Tuohon olisi voinut lisätä, että myös venäläisten maihinnousut ja hävitysretket Ruotsin mantereelle, aina Tukholman lähelle saakka, ovat siellä antaneet oman höysteensä asialle. Tässä kirjassa nuo ns. rysshärjningar jäävät kuitenkin kokonaan vialle huomiota.

Mielenkiinnon kohteena on tässä sen sijaan Ruotsin niin sanottu saaristolaivasto eli armeijan laivasto, joka oli yleensä tarkoitettu tukemaan maavoimia ja operoimaan saaristossa, jossa avomerialukset olivat liian kömpelöitä ja muutenkin sopimattomia.

Niinpä Suomen sodassa meritaistelut käytiin Ruotsin ja Venäjän saaristolaivastojen kevyiden alusten välillä. Ruotsin avomerilaivasto piti yhdessä englantilaisten kanssa venäläisiä kurissa ja enimmäkseen Paltiskiin suljettuina.

Molemmilla osapuolilla oli käytössään nerokkaan Af Chapmanin kehittämät alustyypit, ennen muuta pienet tykkijollat ja tykkisluupit. Edellisissä oli yksi raskas tykki (18-24 naulaa) ja jälkimmäisissä kaksi. Lisäksi oli nikhakoja (2-3 naulaa) sekä kiväärejä ”jääkäritulta” varten. Jälkimmäisillä saattoi osua aina 300 metrin päästä. Tykillä matka toki ylitti jopa kilometrin.

Tykkisluupissa oli noin 50 hengen miehistö ja sellaisia koottiin taisteluyhtymiin kymmenittäin, jopa yli 50 kappaletta. Tulivoima tuli silloin melkoiseksi, mutta siitä huolimatta sluuppien ja jollien rakentaminen oli halvempaa kuin suurempien alusten.

Pienten tehopakkausten varjopuolia riitti. Lähes kaikki sluupit olivat vailla mitään suojaa miehistölle, joka yleensä nukkui maissa purjeen tai avotaivaan alla. Edes ruoanlaittomahdollisuuksia ei ollut ja jokaista 3-4 sluupin ryhmää seurasi keittosluuppi, jossa ruoka valmistettiin.

 Yleensä laivoissa oli kaljuunassa huussi, etten sanoisi vessa, mutta sluuppeihin ei sellaista mahtunut. Hygieeniset olot olivat surkeat, etenkin tilanteessa, jossa miehistö oli äärimmäisen uupunutta ja kärsi punataudista. Sellaista nähtiin vuoden 1808 syksyllä paljon.

Huolimatta päivittäisestä kahden ja puolen jumprun viina-annoksesta (20 cl) ruoka ja vesi tuppasivat pilaantumaan ja aiheuttamaan mahavaivoja. Kenttäpulloon lisättiin etikkaa, joka lienee jonkin verran auttanut asiaa.

Tuoretta ruokaa saatiin tietenkin harvoin ja yhä uudelleen kävi niin, etteivät tykkisluupit ja keittosluupit kohdanneet kuten oli tarkoitettu. Ravinto oli kuitenkin periaatteessa niin sanotusti hyvää ja riittävää ja jumpru viinaa silloin tällöin kohensi mielialaakin.

Mutta surkeuden huippu oli suojan puute, alastomuus, kuten sanottiin. Itse kullakin täydennysmiehellä (landtvärnin 30 000 mobilisoidusta otettiin soutajat) oli saapuessa mukanaan omat vaatteet ja univormuja alettiin saada vasta sitten, kun sota oli sodittu. Sluupit pysyttelivät kuitenkin merellä joulukuuhun saakka, minkä mielekkyyttä voi vain ihmetellä.

Venäläiset nimittäin vetivät omat laivansa talviteloille jo paljon aiemmin, mikä tosin oli heille välttämätöntä myös siksi, että satamat idässä jäätyivät aiemmin. Sluuppien paluuta Ahvenanmereltä Tukholmaan viivyttivät kyllä myös alituiset myrskyt, jotka myös palelluttivat kuoliaaksi suuren osan soutajista. Eloon jääneet näyttävät usein kadehtineen kuolleita.

Sivumennen sanoen, lumisade mainitaan myös vuonna 1809 hieman ennen juhannusta.

Sluuppien päätukikohta oli Sottungan saaren eteläpuolella sijaisevien luotojen välissä. Sieltä ne operoivat paljon myös Suomen alueella, kuten sanottiin. Maihinnousujahan yritettiin parikin kertaa, Lemun tarmottoman operaation jäädessä suurimmaksi.

Taistelut olivat tuimia ja miehiä kaatui paljon, vaikka taudit olivat tässäkin sodassa paljon suurempi kuolinsyy. Joka tapauksessa laivasto katsoi pystyneensä täyttämään strategisen tehtävänsä eli venäläisten meren kautta tapahtuvan huollon katkaisemisen. Valitettavasti Suomessa oli tuohon aikaan jo myös toimiva tieverkosto.

Sodan suuret linjat eivät ole tämän kirjan varsinainen aihe. Sen tärkein anti ovat päiväkirjat ja muistelmat. Jälkimmäisiä on kertynyt runsaasti niiltä landtvärnin sotilailta, jotka 1860-luvulla anoivat eläkettä. Pitkän aikavälin takia niiden todistusvoima ei ole kovinkaan suuri. Tekijät ovat joka tapauksessa asettaneet eri lähteitä rinnakkain ja näin on syntynyt varsin kiinnostava kuva saaristolaivaston päivittäisistä rutiineista.

Vuonna 1809 saatiin Tukholman ja Gävlen välille rakennettua myös optinen lennätinlinja, jonka kautta lähetetty viesti tui perille 45 minuutissa. Tekniikan ihmeet tekivät tuloaan. Mainittakoon muuten, että viimeinen tykkisluuppi poistettiin palveluksesta vasta 1870-luvulla. Tyyppi oli palvellut noin vuosisadan!

Taistelut pohjoisessa, jossa tykkipursien sivustatuella ja kartessitulella oli ratkaiseva merkitys Ratanin viimeiseksi jääneessä maataistelussa, eivät enää olleet soutajille yhtä dramaattisia kuin edellisen vuoden hirveät kokemukset.

Olipa tykkisluuppi miten nerokas ase tahansa, oli se käyttäjilleenkin hirveä koettelemus. Vääpeli Carl Fredrik Karlén ei suotta kirjoittanut päiväkirjaansa, joutuessaan taas, vuoden 1808 kokemusten jälkeen astumaan palvelukseen tykkisluupissa:  ….taas, kuten viime vuonna, pitää sitten astua noihin loputtoman kirottuihin sluuppeihin, jotka pitäisi miehittää helvetistä otetuilla piruilla…