Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle sinisen lipun. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle sinisen lipun. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 28. elokuuta 2023

Savon solmu

 

Kipralttari

 

Vanhemmat ihmiset muistavat vielä Puumalassa sijainneen kahvilan, jonka nimi oli Kipralttari. Se tietenkin viittasi paikkakunnan strategiseen asemaan Saimaan eli Vuoksen vesistön eteläisen ja pohjoisen osan välisenä kapeikkona. Kahvila sijaitsi rinteessä suuressa puutalossa ja siinä oli jopa terassi ja keskiolutoikeudet.

Kun Turun rauhan raja vuonna 1743 solmittiin, kuvittelivat venäläiset ilmeisesti nyt hallitsevansa sekä Kymijokea että Saimaata, mikä antaisi heille edullisen aseman Pietariin mahdollisesti kohdistuvien hyökkäysten varalta.

Kävi kuitenkin niin, että kaiketi puutteellisten karttojen takia Puumala jäikin Ruotsin valtakunnan hallintaan ja niinpä Lappeenrannan ja Savonlinnan välinen vesiliikenne jäi ruotsalaisten eli siis suomalaisten kontrolliin ja venäläiset laivat saivat luvan alistua kontrolliin Puumalaa sivuuttaessaan.

Tämä asia korjattiin Kustaa III:n sodan jälkeen, kun kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorovin johdolla kaivettiin neljän kanavan verkosto, joka salli venäläisten sivuuttaa Puumala koko ajan omalla puolellaan pysyen. Mainittakoon, että Suvorov, joka hoiti hommansa perusteellisesti, oli tuona aikana myös Saimaan laivaston komentaja ja siinä asiassa pätevöityäkseen suoritti myös mitšmanin tutkinnon, mikä vastasi vänrikkiä.

Sodan aikana olikin havaittu kevyiden sota-alusten merkitys Savossa. Maakunta oli tunnetusti mäkinen ja ryteikköinen ja tykit, joita kyettiin sotilasoperaatioissa käyttämään, olivat pieniä 3- tai korkeintaan 6 naulaisia, noita pienempiä voitiin tarvittaessa jopa kantaa ja kannettiinkin vaikeiden paikkojen yli.

Veneissä ja pikku laivoissa sen sijaan oli jopa raskaita tykkejä, jotka tarvittaessa siirtyivät nopeasti ja yllättävästi paikasta toiseen. Niinpä sodan aikana molemmat osapuolet rakensivat sotalaivoja Saimaalle vimmatulla vauhdilla ja jopa kiskoivat niitä talvella maata pitkin Saimaalle mereltä.

Venäläiset itse asiassa aloittivat saaristolaivastojensa rakentamisen vasta sodan sytyttyä, mutta parissa vuodessa heidän laivastonsa paisui niin, että aluksia laskettiin lopulta Saimaallakin olevan liki 80 kappaletta.

Ruotsin puolella varustettiin Puumalaa, jonne suunniteltiin myös kaupunkia linnoituksen tueksi. Siellä oli 11 tykin rantapatterit, viisi 6-naulaista ja kuusi 12-naulaista sekä lisäksi sota-aluksia, venäläisen piirroksen mukaan yhteensä 13 erilaista laivaa tai suurta venettä, niistä kuusi tykkisluuppia. Pienemmissä veneissä oli aseistuksena kiväärien lisäksi nikhakoja eli falkonetteja.

Kuten tunnettua, vuosi 1788 meni pelkän sähläyksen merkeissä. Venäläiset, jotka kävivät sotaa Turkkia vastaan, eivät olleet valmiita operaatioihin ja Ruotsin puolella Anjalan liitto halvautti koko armeijan toiminnan. Haminan porteilla ei saatu mitään aikaan ja Olavinlinnan piirityskin lopetettiin kesken kaiken.

Vuonna 1789 sen sijaan alkoi tapahtua ja nyt olivat hyökkääjinä venäläiset. Kenraali Michelsonin ylivoimaiset joukot pysäytettiin pariksi päiväksi Porrassalmella, mutta eihän se mitään ratkaissut. Venäläiset työntyivät Savoon kolmelta suunnalta, Mikkelin, Sulkavan ja Puumalan kautta saartaakseen Savon prikaatin Juvalle.

Se ei onnistunut, mutta Puumalan varuskunta jäi pussiin venäläisten joukkojen taakse sotalaivoineen kaikkineen. Osastossa oli yli 600 miestä, joidenkin tietojen mukaan vain noin 300.

Se jouduttiin evakuoimaan vihollisen alueen kautta reittiä Sulkavan ja Punkaharjun kautta Raikuun kanavalle ja sieltä Haukivedelle, Savonlinnan pohjoispuolelle. Soutumatkaa raskailla aluksilla kertyi noin 200 kilometriä. Toki osa matkasta varmasti myös purjehdittiin.

Ennen pitkää osat vaihtuivat Savossa, kun venäläiset joutuivat vetämään voimiaan takaisin Kymijoelle, jossa ruotsalaiset nyt vuorostaan hyökkäsivät. Silloin myös Savon prikaati käytti tilannetta hyväkseen ja valtasi Savon takaisin. Parkumäellä kenraali Schultzin joukot lyötiin perin pohjin ja ne pakenivat kiireen vilkkaa Savonlinnaan, Laitaatsalmen taakse.

 Stedingkin arkistossa on luettelo sotasaaliista, johon kuului muun muassa Schultzin koko kalusto, kuparista yöastiaa myöten.

Kapea Laitaatsalmi jäi kuitenkin venäläisten käsiin ja kun heillä oli rantapattereiden lisäksi vielä suuri järvilaivasto, ei ruotsalaisilla ollut asiaa salmen läpi etelään, esimerkiksi ja erityisesti Puumalaa takaisin valtaamaan. Puumalastahan oli suora reitti etelään, jos nyt Saimaalla mitään suoria reittejä onkaan. Joka tapauksessa hyökkäys Lappeenrantaan, olennaiseen selustan tukikohtaan olisi ollut Kymijoella olevalle Venäjän armeijalle hankala paikka.

Puumalansalmi jäikin sodan loppuun saakka venäläisten hallintaan ja vaikka parin peninkulman päähän Pirttimäelle linnoittautuneet ruotsalaiset yrittivät sitä vallata takaisin se ei onnistunut. Taistelut olivat melkoisen suuria ja hyökkäyksiä tehtiin puolin ja toisin.

Puumala -Savon kipralttari- oli strategisesti siis aivan keskeinen paikka. Sen kautta olisi ollut hyvä hyökätä vettä pitkin Lappeenrantaan, joka oli jo Viipurin naapurissa ja toteuttaa tuo Kustaa III:n sinänsä hullu idea Pietarin valtaamisesta. Mikäli Ruotsin suuret laivastot (avomerilaivasto ali örlogsflottan ja saaristolaivasto eli skärgårdsflottan) meren puolella vielä olisivat kyenneet tehtäväänsä, olisi Pietari tosiaan ollut vaarassa- ainakin hetkeksi.  Mutta Ruotsin laivaston oli vuonna 1789 halvauttanut sotien ikuinen vitsaus: kenttäkuume. Avomerilaivasto makaili enimmäkseen Karlskronassa.

Nolosti siis kävi Savon kipralttarille: se joutui vihollisen käsiin ja muodosti nyt Venäjän kannalta yhden Pietarin puolustuksen tukipylväistä.

Toinen samanlainen oli Savonlinnan Laitaatsilta ja kolmas sitten keväällä vuonna 1790 vielä pohjoisessa Matarinsalmi, jonka venäläiset ehtivät linnoittaa, ennen kuin ruotsalaiset tykkiveneet yrittivät murtautua keväällä salmen läpi. Niinpä Ruotsin Saimaan laivasto joutui entistä kauemmas eristyksiin. Pienimuotoisia hyökkäyksiä se kyllä teki ja yritti suurellakin voimalla tunkeutua Matarinsalmen läpi, mutta turhaan.

Voidaan kuvitella tilannetta, jossa Ruotsin joukot olisivat hallinneet sekä Mataria, Savonlinnan Laitaatsalmi-Kyrönniemi-linjaa että vielä Puumalaakin. Silloin olisi naapuri ollut heikoilla -ellei se olisi jo ehtinyt rakentaa suurta sisävesilaivastoa. Savonlinnasta olisi Punkaharjun ja Sortavalan kautta ollut mahdollista myös uhata Pietaria muun muassa Laatokan kautta.

Soitahan on tunnetusti sangen hullua touhua ja pahantekoa puolin ja toisin. Kun ajattelee, miten niukkaa talonpoikien toimeentulo tuhon aikaan oli, tuntuu aika hurjalta katsoa, miten paljon resursseja uhrattiin sotalaitokseen.

Omaa luokkaansa olivat merellä toimivat avomerilaivasto ja saaristolaivasto eli armeijan laivasto. Ne nielivät loputtomasti rahaa ja miehiä. Miehiä kuoli ahtaissa oloissa kuin kärpäsiä. (vrt. Vihavainen: Haun amiraali nordenskjöldin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Puumalassakin tehtiin Kustaan sodan aikana vuosina 1788-1789 kovaa vauhtia laivoja niin kauan kuin se oli ruotsalaisissa käsissä. Savon prikaatin komentajan Curt von Stedingkin arkistossa on muun muassa luettelo kuuden rakennettavan tykkisluupin tarvitsemista varusteista. Arvatenkin kyseessä ovat juuri samat laivat, jotka sitten evakuoitiin Raikuun kaavan kautta Savonlinnan pohjoispuolelle.

Saimaallahan kuten myös merellä oli tunnetusti af Chapmanin suunnittelemia ns. tykkijollia, joissa oli 6-8 airoparia ja yksi raskas tykki, jopa 32 naulainen. Lisäksi oli kaksi falkonettia eli 2 naulan pikkutykkiä keulassa. Sellaisen ammus painoi siis vajaan kilon ja vaati muutaman sata grammaa ruutia ampuma-aineeksi.

12 – naulan tykki oli tykkjollissa kiinteästi laivassa kiinni ja kun se laukaistiin, hyppäsi koko alus taaksepäin. Mitään muuta rekyylinvaimennusta ei ollut eikä tarvittu. Ehkä miesten piti hieman nousta istuimeltaan laukauksen ajaksi. Kiinteä tykki suunnattiin kääntämällä venettä eli siis laivaa.

Suuremmissa tykkisluupeissa sen sijaan oli ainakin af Chapmanin suunnittelemassa mallissa yleensä kaksi raskasta tykkiä, yksi perässä ja yksi keulassa. Normaalisti ne pidetiin alhaalla aluksen pohjalla, mutta nostettiin taistelussa taljoilla ylemmäs ja laukaistaessa ne nousivat ns. mäkilavetille, mikä tappoi rekyylin.

Puumalan tykkipursissa oli vain yksi raskas tykki, 12-naulainen ja sen lisäksi peräti neljä falkonettia, jotka olivat yleensä 2- naulaisia. Päätykissä oli mäkilavetti, sillä alus oli jo niin iso -12 paria airoja, että se olisi voinut vahingoittua ammuttaessa ilman rekyylin vaimennusta.

Stedingkin arkistosssa on luettelo siitä, mitä tarvittiin noiden kuuden tykkisluupin rakentamiseen. Luettelo, joka näyttää käsittävän arviolta satakunta kohtaa, käsittää siis esimerkiksi 6 12-naulaista tykkiä, 24 falkonettia, 30 lunttutankoa (sytytykseen), 30 kappaletta erilaisia ruutilapioita, saman verran puhdistusrasseja, saman verran latauskeppejä ja muuta vastaavaa tilpehööriä. Oman kokonaisuutensa muodostivat lavetit, kuusi kappaletta, pultteineen, pyörineen ja akseleineen ja taljasysteemeineen. Lisäksi tarvittiin myös maalavetit maihinnousuja varten. Myös nikhakatykeille tarvittiin rautapollarit ja ”laatikot” ja niin edelleen.

Pyöreitä rautakuulia tarvittiin (haluttiin) 900 kappaletta 12 naulaisia ja 1200 kappaletta 2-naulaisia. Lisäksi tarvittiin 150 kappaletta 12-naulaisia tankokuulia, joita käytettiin vihollislaivojen takilan tuhoamiseen. Kahden kuulan väissä oli tanko ja ammus lienee väkkäränä pyörinyt ilmassa.

Kiinnostavaa on, että tarvittiin myös 90 kappaletta12 naulan polttokuulia ja 72 kappaletta samoja 2-naulaisina. Polttokuulia luulisi Saimaalla tarvitun lähinnä talojen sytyttämiseen ja nehän vaativat myös kuumennusuunin.

Kartesseja eli raehaulipanoksia haluttiin 900 kpl 12-naulaisia ja 1200 kpl 2-naulaisia. Sytytykseen tarvittiin peräti 40 lispuntaa lunttulankaa. Käsikranaatteja tarvittiin 600 kpl. Nehän olivat ruutitäytteisiä rautapalloja.

Kaikenlaista muutakin tarvittiin, eivätkä mukana luedttelossa ole miesten henkilökohtaiset aseet ja vaatetus. Moninaisten tavaroiden joukosta mainittakoon 48 markkaa (1 markka= n. neljänneskilo) saksansuopaa, kannu öljyä ja kaksi lispuntaa (lispunta= n. 7 kg) talia ja saman verran paistorasvaa. Tässä tapauksessa ne kaiketi menivät plokien rasvaukseen. Lampaannahkoja tarvittiin 36 kappaletta, mahdollisesti upseerien istuimille.

Luettelon on 9.3.1789 päivännyt Sulkavalla P.F. Funck. Kukapa tietää, miten suuri osa tarpeista toteutui, mutta periaatteessa tuon verran olisi tarvittu. Noin kolmen kuukauden kuluttua luettelon laatimisesta tuo Puumalan laivasto siis joka tapauksessa joutui jo lähtemään ja jättämään taakseen rakennettavan kaupungin, jonne oli jo patterien ohella vasta saatu rakennettua ruutukellari ja leipomo.

Kun tällainenkin laivasto lähti liikkeelle, sanokaamme nyt 300 miehen kera, tarvittiin tietysti vielä paljon muuta, mm. muona, joka reglementtien mukaan oli saaristolaivastossa hyvää. Siihen kuului periaatteessa viinaakin kolme 4 sentin jumprua päivässä terveyden ylläpitämiseksi (vrt. Vihavainen: Haun sinisen lipun tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Majoitus ja suoja säätä vastaan olivat näissä aluksissa ikuinen riesa (vrt. Vihavainen: Haun helvetti ahvenanmerellä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nukkua voitiin yöllä purjeen alla (sluupeissa oli yleensä kaksi mastoa ja loggerttipurjeet), mutta kulussa ollessa olivat kaikki sään armoilla. Viittoja, jotka lienevät olleet öljyttyä kangasta, toki oli, mutta lämmintä saatiin vasta rannalla, kun viritettiin nuotiot.

Myös satojen miesten aseet ja ampumatarvikkeet vaativat oman tilansa ja huoltonsa. Itse kullakin oli luettelojen mukaan musketti tai tussari sekä hukari eli lyhyt miekka. Panoksia kuului tuliannokseen 30 kpl.

Eri asia on sitten, miten hyvin ruoka- ja muukaan huolto saatiin toimimaan, etenkin poikkeusoloissa. Käytännössä se toimi huonosti ja jopa kurjasti ainakin jalkaväen osalta.

Paljon joka tapauksessa vaivaa nähtiin siis ymmärrettävästä syystä laivaston hyväksi myös Saimaalla. Viimeisenä sotakesänä 1790 oli Ruotsin sinilippuisessa Saimaan laivastossa kolmisenkymmentä sota-alusta. Uudeksi ja uljaaksi tukikohdaksi ruvettiin rakentamaan Varkauden Laivanlinnaa.

Olisipa tainnut olla viisasta, jos Kustaa olisi saanut serkkunsa Katariina II:n kanssa liiton solmittua sodan asemesta. Sehän solmittiin heti kohta sodan jälkeen.

Mutta silloin Kustaan suuri unelma Kaarle XII:n laakereista olisi jäänyt toteuttamatta…

torstai 15. lokakuuta 2020

Historia palaa

 Saimaan laivasto


Pertti Koistinen, Sinisen lipun sotalaivat. Ristiinan kuninkaalliset tykkijollat 1790-1808. Ristiina miltaria ry 1999. 19 s.


Kamarineuvos Pertti ”Petrus” Koistinen oli merkittävä historian harrastaja, jonka mielenkiinto kohdistui etenkin Saimaan laivoihin. Tätä vihkosta varten hän on käyttänyt sekä tutkimuskirjallisuutta että hieman alkuperäislähteitäkin.

Sotaisiin tarkoituksiin veneitä ja pieniä laivoja lienee Saimaalla käytetty niin sanotusti maailman sivu. Olavinlinnan piiritystäkin varten Pietari Suuri rakennutti Lappeenrannassa 30 lotjaa.

Turun rauhan 1743 raja kulki Saimaan halki ja ennen pitkää ymmärrettiin puolin ja toisin, että vesistö tarjosi sekä tehokkaan esteen sille, jolla ei ollut käytössään aluksia että suuria mahdollisuuksia järvilaivastolle, josta lähteissä joskus käytettiin myös nimitystä järvitykistö (sjöartilleri).

Venäläisillä oli jo ennen Kustaa III:n sotaa Lappeenrannassa 24 aluksen laivasto vuonna 1780 ja sodan aikana ja sen jälkeen se paisui vielä moninkertaiseksi. Enimmillään erilaisia paatteja oli lähes 80 kappaletta, joukossa yksi suurikin.

Tehokkain ja nykyaikaisin pikku sotalaiva oli molemmin puolin F.H. af Chapmanin kehittämä ns. tykkijolla, joka ei itse asiassa ollut mikään jolla, vaan jopa lähes 20 metriä pitkä soutu- ja purjealus. Sen tehokkain ase oli 12-24 naulan tykki. Kun sillä ammuttiin, heilahti koko alus taaksepäin ja toimi siis kokonaisuudessaan rekyylinvaimentajana. Pääase painoi peräti 6,6 tonnia, kertoo Koistinen. Sen kantama oli 600-700 metriä –massiiviset kuulat lensivät veden pintaa hipoen ja ”voileipinä” pomppien.

Lisäksi tykkijollassa saattoi olla kaksikin nikhakaa eli pientä 2 naulan tykkiä. Sellaisia on muuten taas hiljattain rakennettu tuon aikakauden elävöittämiseksi ja historiatietoisuuden lisäämiseksi. Totean ohi mennen, että tarpeeksi suurella ruutipanoksella (250-400 g.) ladattuna tuollainenkin tykki laukeaa varsin juhlallisesti ja hyppää taaksepäin.

Koistisen kirja alkaa jostakin syystä vasta Kustaan sodan loppuvaiheesta ja syynä on ilmeisesti keskittyminen nimenomaan Ristiinan laivastoon. Meillähän tämä erikoistuminen osataan.

Ristiinassa oli laivastoasema, kuten myös Varkaudessa (Laivanlinna). Molemmissa oli rauhan aikana 50 värvättyä miestä. Ristiinan alukset olivat kuusi 7-airoparista ja kaksi 5-airoparista tykkijollaa sekä kaksi talonpoikaisvenettä huoltoa varten.

Aseistuksena Ristiinan matruuseilla oli messinkipannalla ja töyhdöllä varustettu lierihattu, verkatakki, hihallinen röijy, kaulaliina, nahkahousut, verkasäärystimet, viitta ja vasikannahkainen reppu. Henkilökohtaisina aseina olivat vuoden 1744 mallinen musketti pistimineen ja messinkikahvainen hukari eli lyhyt miekka.

Vuoden 1796 saaristolaivaston muonajärjestyksen mukaan miehistön ruoka noudatti kolmen päivän kiertoa: ensimmäisenä päivänä saatiin aamulla 25 g. silliä ja ryyppy viinaa (4,15 cl), päivällä lihaa 78 g. jaherneitä 0,25 l. eli siis kai keittoa sekä kauraryynejä (puurona) 0,25 l., viinaa kulautettiin taas 4,15 cl. Illalla saatiin voita 27 g., ohraryynejä 0,75 g. (siis puuroa), ja viinaa 4,15 cl. Kuivaa leipää oli tarjolla päivittäin 260 g. ja suolaa enintään 13 g. Kahtena seuraavana päivinä ruoka-aineet hieman vaihtelivat.

Luulen, ettei tämä menyy mikään huono ollut ajan oloissa. Voi ja kolme viinaryyppyä päivittäin viittaavat pikemminkin jo pieneen ylellisyyteen. Ehkäpä palvelusaika ei nyt ihan kotioloja voittanut, mutta tuskin joka torpassa aina yhtä hyvin syötiin. -Vaikka tuskinpa syötiin aina Saimaan laivastossakaan, siis käytännössä. Teoria ja käytäntö ovat näissä asioissa tunnetusti usein poikenneet toisistaan.

Ristiinan laivat eivät kovinkaan paljon taisteluihin osallistuneet. Kustaa IV Aadolfin ja kuningatar Fredrikan vieraillessa Ristiinassa vuonna 1802 ne sentään ampuivat asiaankuuluvat kunnialaukaukset.

Ristiinan laivojen tärkein sotilaallinen offensiivi oli hyökkäys Partakoskelle, jota varten kaksi pienempää tykkijollaa vedettiin jopa koskesta ylös. Muualla Saimaalla tykkijollat suorittivat suuriakin operaatioita, joihin kuului muun muassa suuri perääntymisretki Puumalasta vihollisen alueen kautta Haukivedelle ja parikin meritaistelua venäläisiä tykkijollia vastaan Savonlinnan seudulla.

”Järvitykistön” suurin merkitys lienee ollut liikkuvana tulivoimana estämässä vihollisen liikkeitä ja huoltamassa omia joukkoja. Tunnettu navy in being –periaate esti myös molempia osapuolia sijoittamasta tärkeitä kohteita liikkuvien ja tulivoimaisten pikku sotalaivojen ulottuville.

Venäläiset hoksasivat heti Kustaan sodan jälkeen, että he tarvitsivat vihollisen laivastolta ja pattereilta suojassa olevan kanavareitin Savonlinnan ja Lappeenrannan välille ja sellainen rakennettiinkin itsensä Aleksandr Suvorovin johdolla heti sodan jälkeen. Sulkavan Telakanava on tämän reitin tunnetuin jäänne tänä päivänä. Muita ovat Kukonharju ja Käyhkää. Alun perin luetteloon kuului myös Kutvele, joka nykyään on melkoinen, syväväylällä sijaitseva salmi, joka erottaa Kyläniemen mantereesta Suur-Saimaalla.

Nythän tätä kanavareittiä ollaan ehostamassa turistikäyttöön suomalais-venäläisen Suvorovways –EU-projektin voimin. Menneisyyttä ja historiatietoisuutta herätellään ja se antanee myös tälle kehitysalueeksi vaipumassa olevalle kulmakunnalle uutta omanarvontuntoa ja uskoa omaan merkitykseen, etten sanoisi erinomaisuuteen, mikä ei myöskään ole huono ilmaus.

Vähemmän tunnettu, kuin Suvorovin kanavien olemassaolo, on se Koistisen kertoma asia, että myös Suomen puolella suunniteltiin kanavareittiä, joka olisi kulkenut Sulkavan kirkonkylästä Alanteelta Haukivedelle ,Kuha-, Lahna-, ja Kolkonjärvien sekä Kolkonjoen kautta

Vuonna 1808 syttyi kuitenkin sota. Vihollinen, joka saattoi käyttää hyväkseen G.M. Sprengtportenin asiantuntemusta, hyökkäsi talvella, jolloin ei tarvinnut pelätä enempää järvitykistöä kuin Ruotsin avomeri- tai rannikkolaivastoakaan. Sekä Ristiinan että Varkauden (Laivanlinnan) alukset poltettiin ja tykit joko naulattiin tai otettiin perääntyvän armeijan mukaan.

Yksi nikhaka näyttää löytäneen tiensä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen huoneeseen. Varmuuden vuoksi se on deaktivoitu. Koistisen kirjasessa on siitä kuva.

Mutta ei hätää, Sulkavalla päämajaansa pitävä Tykkipursiyhdistys ry on vanhojen piirustusten mukaisesti teettänyt uuden nikhaka-luokan 2-naulaisen tykin, jota on jo menestyksellisesti kokeiltu.

Luulen, että ns. Vanhan Suomen aika etenkin vuosien 1743-1812 osalta, joka täällä vanhalla rajaseudulla oli jo onnellisesti unohdettu, palaa pikku hiljaa taas tietoisuuteen, kun tykit taas alkavat puhua ja ruuti palaa. 

Seuraava suuri spektaakkeli tapahtuu 22.5.2021 Laitaatsillassa, jossa vuonna 1789 käyty taistelu uusitaan jälleen, runsaan jalkaväen ja tykistön voimin.

Aikoinaan myös koko sodan varsinainen syyllinen, kuningas Kustaa III osallistui taisteluun pasteeraamalla kapean salmen länsirannalla ja vaarantamalla siis kalliina pidetyn henkensä. Hän ilmestyy jälleen paikalle ja on odotettavissa, että koko tapahtumasta muodostuu merkittävä kansanjuhla huolimatta uudesta mahtavasta sillasta, joka nyt ylittää salmen.